Kesätoverit: Meren säveliä

Vettä, vettä, vettä loppumattomiin asti! Se välkkyy ja kimaltelee kuin kulta, se lepää tasapintana aavikon lailla, uneksivana ilta-auringon loisteessa. Saaret ahtavat sen tuon tuostakin kaitaiseksi valotieksi, mutta se laajenee jälleen, ojentautuu joka suunnalle ja kurottaiksen kaukaisuutta kohti, kunnes unelmissaan syleilee äärettömän avaruuden rantaa, sulaen pilvien hehkuun.

Saaret, te kääpiöt -- mitä voittekaan jättiläiselle? Mitä voitte sen nukkuessakaan?

Vastaukseksi ne terhakkoina kohottavat harmaita kallioharjojansa. -- Samaa me voimme kuin merikin meitä vastaan! Taistella, puolustautua, varjella vapauttamme. Olemme tasaväkiset. Kunnia meille! Kääpiö ja jättiläinen -- oikein sanoit. Ja kääpiö kuitenkin kestää, ylivoiman alle sortumatta.

Mutta kova on taistelu ollut. Sileiksi huuhdotut kivet kertovat siitä. Samoin männyt kallioilla. Ne ovat kuin hartevia tanakoita sotaurhoja; tuuli niitä tuivertaa, vaan ei taita. On sellaisiakin, jotka ovat käppyröihin taipuneet, ja toisia, joiden on täytynyt kiertyä kiven povelle viheriäiseksi havumatoksi, minkä keskeltä tynkä turhaan pyrkii korkeammalle. Ei onnistu. Tuuli painaa alas jälleen, ja meren suolaiset pisarat ilkamoiden pirskuvat lannistetun yrittelijän päälle. Yksi vaipuu, toiset nousevat. Vaan kalliosaari kantaa niitä kaikkia, tyynenä, uljaana, järkähtämättömänä.

Aurinko mailleen mennessänsä suutelee karkeata kiveä ja rosoisia mäntyjä niin hellästi kuin ulapan silopintaakin. -- Nyt on rauha, se kuiskaa. -- Älkää muistelko menneitä, älkää tuleviakaan taisteluita! Samaahan te tavoitatte eri lailla, yhteiseen jaloon päämäärään pyritte. Sinä, mereni, etsit valoa, kurkottaen eteenpäin; sinä kallio mäntyinesi kohoat ylös päivää kohti. Te saatte syleilyni kumpainenkin. Kaulatkaa nyt ystävinä toisianne myöskin! Hyvää yötä.

Hiljallensa hehku sammuu ja kulta himmenee taivaalta, vesiltä, kallioilta. Puiden huipuilla kajastus vielä hetkisen viipyy, sitten väistyy ja katoaa.

Kuulakas, harsoinen hämy laskee yli meren ja maan. Kaikki on hiljaa, hiljaa.

Silloin kuuluu äkisti kumea puhallus. Saarien lomasta ilmestyy jotakin valkoista, joka ui kuin jättiläisjoutsen. Se kantaa liikkuvia olentoja, myttyjä, koppia, arkkuja määrittäin. Kuorma on suuri, mutta eipä näytä painavan. Uusi puhallus -- ja kaikki katoaa kiviniemen taakse, keveästi kuin siipien lehahtamalla.

Mutta lahdenpoukaman kummallakin rannalla, siellä missä kaksi asumusta seisoo vastatusten, selät kallioitten suojaamina, etuseinät veden tyynessä kuvastellen -- siellä on syntynyt vilkas liike, kun laivan puhallus kuului.

Itärannan mökin ovi lentää rempahtaen auki, ja ulos syöksyy kokonainen liuta pellavapäitä. Edellä vanhin, Atlanta, sitten William ja Kolumbus, sitten kaksoiset Iisakki ja Taavetti. Ulla ei pääse kynnyksen yli ja alkaa huutaa, ja Hellu säestää kätkyessä. Äiti, pitkä, laiha, huolimattomasti pukeutunut nainen, sieppaa kiivaasti tyttösen ovelta tupaan takaisin ja huutaa toisten jälkeen:

-- Atla, kuuletkos -- älkää nyt kaikki sinne lentäkö! Viljo ja Kolu!

Mutta Atlan tukka liehuu jo metsän reunassa, Viljo on sivuuttanut sisarensa ja kadonnut kivikkoon, ja Kolu vähän kääntää päätänsä, juosten kohta edelleen. Pikku pojat äiti saa kiinni, ravistaa käsivarsista ja juoksuttaa toruen sisälle. Lapset parkuvat kaikki neljä, äiti lupaa piiskaa, jos eivät vaikene, mutta uhkaustaan toteuttamatta hän sitten heittäytyykin penkille istumaan epätoivoisena valittaen:

-- Kyllä teidän kanssanne käskee!

Toista on naapurin Annin, joka asuu poukaman tuolla puolen. Hänellä ei ole joukkoa harmina ja vaivoina, ei muuta kuin yksi tyttö. Kummankin mies on kalastaja. Mutta Länsirannan Erkin asuntoa sanotaan "huvilaksi", ja hänellä on neljänsadan markan arvoinen vene, osa nuottaan kaksitoista silakkaverkkoa ja vielä muita pyydyksiä. Itärantalaisilla ei ole kuin kuusi vanhaa verkkoa, ja monta suuta syötettävänä.

Anni astuu juuri ulos ovesta taluttaen seitsenvuotista Lainetta. Hän on nuori, siisti ja soma, ja lapsi on perinyt hänen kullanruskeat hiuksensa ja suuret, kirkkaat silmänsä, joiden väri on omituisen epämääräinen.

-- Äiti, mennään laiturille asti, pyytää tyttönen.

-- Ei, nyt on jo ilta myöhäinen. Huomenna te ehditte tavata toisenne. Mutta veräjältä saat katsella vaunuja.

-- Viljokin meni, huoahtaa pikku Laine kiivetessään veräjän poikkipuulle. Hänen äitinsä vetäytyy puiden varjoon ja istahtaa kivelle.

Jo kuuluu kuminaa, ja kahden mustan hevosen vetäminä vaunut vierivät tietä pitkin; jäljessä kääsit notkuvat ja rattaat ratisevat.

Tämä on saaren ainoa kunnollinen ajotie. Paroni Einar von Stern, Helsingissä asuva arkkitehti, on teettänyt sen laivarannasta "Valkamaansa", ihanaan kesäkotiin, joka on rakennettu kaikkien taiteen vaatimusten mukaan. Saarelaisten mittakaavan mukaan tila käy kartanosta, vaikka viljelykset eivät laajuudessa voita mantereen suurimpien torppien maita. Päärakennuksen tornit ja parvekkeet ja ruokasalin korokkeinen ikkunakomero ovatkin paronille suuremmanarvoiset kuin pellot, niityt ja karja -- laskematta lukuun mustia hevosia.

Vaunuissa istuu itse paroni rouvinensa. Sorja, uljas pari! Voi kuinka Anni rakastaa paronitarta, ja kuinka paroni on ylhäinen ja ryhdikäs! Entä kuka heitä vastapäätä? Valkoisiin vaatetettu tyttönen, Sigrid, paronin velivainajan tytär. Anni on kolme vuotta palvellut paronilla sisäneitsyenä ja tuntee kyllä ne perheen sukulaiset, jotka Suomenmaassa asuvat.

Vaunut kulkevat ohi. Paronitar nyökkää herttaisesti päätänsä Laineelle, joka veräjältä kurkistelee. Annia hän ei puiden takia huomaa. Paroni ei huomaa ketään.

-- Mikä nyt on? kysyy renki kohoten takaistuimelta, jolla istuen hän joka hetki pitää tietä ja hevosta varalla.

Siinä ajavat paronin pojat, Valio Waldemar ja Aarre Thorolf. Jälkimmäiset nimet on isä valinnut -- hänen sukunsa on peräisin Tanskan ja Saksan rajoilta --, edelliset äiti, suomalainen maalaajatar, joka ihan huomaamatta on muuttanut paroninkin jo puolittain suomalaiseksi. Pojat ovat merimiespuvuissa, ja nuorempi, kahdeksanvuotias Aarre, hoitaa ohjaksia. Hän se hevosen pysähdytti niin äkisti, että Viljo, joka on kääsien takana riippunut, pudota töksähti maahan.

Valio luo veljeensä yhtä kummastuneen katseen kuin renki, mutta he eivät ehdi sanaakaan lausua, ennenkuin Aarre jo on hypännyt maahan ja juossut suoraan veräjälle. Siinä tuokiossa on Lainekin kavunnut ylitse, muistamatta enää äidin määräystä.

-- Laine, Laine, hyvää päivää! riemuitsee Aarre, heittäen kätensä tytön kaulan ympäri.

Mitä ne nyt nauravat, renki ja Viljo?

Eiväthän he muuta tehneet kuin suutelivat toisiansa...

-- Aarre! huutaa Valio.

-- Minä tulen huomenna, vakuuttaa Aarre Laineelle, rientäessään takaisin kääseihin.

Ne vierivät pois, samoin kuormarattaat, ja Atla ja Kolukin ehtivät jo läähättäen paikalle. Anni on hehkuvin poskin kiirehtinyt noutamaan Lainetta, ja nyt he palaavat polkua pitkin kotiin.

Viljo ei enää naura. Hän tuuppaa Lainetta kyynärpäällään ja sanoo totisesti:

-- Hyi sinua!

Laine katsoo hämmästyneenä ja vastaa sitten huulet pitkinä:

-- Hyi sinua!

-- Lapset, lapset, hillitsee Anni heitä. Ja Kolu ja Atla eivät voi ymmärtää, mitä tämä merkitsee, sillä pitkin talveahan Viljo ja Laine ovat parhaina tovereina leikkineet.

Itärannan Liinu on kovasti äkäinen, kun lapset liian myöhään tulevat, eikä lupaa antaa iltapuuroa. Atla ei ole kuulevinaan, nauraa vain veikeästi, lappaen puuronjäännöstä kupin kukkuralleen. Kolukin saa raappeita, mutta äiti ehtii käsipuolesta rytyyttää Viljon pois, jotta hän jää ilman.

Mutta Anni Länsirannalla toimittaa Laineen nukkumaan ja katselee häntä omituisen hellästi ja huolekkaasti, silmin, joissa kyynel väräjää, vierähtämättä esille. Sitten hän keveästi huoahtaen kääntyy pois ja käy ikkunan ääreen.

Meri on tyyni ja kaunis. Tänä yönä kalastajien on hyvä nukkua avoveneissään.

Anni ei koskaan voi olla värisemättä, kun myrsky ulvoo ja sade pieksää lämpimän tuvan seiniä. Liinu ja muut vaimot ovat oikeassa, kun ylenkatseellisesti sanovat häntä vennokkaaksi ja herrasmaiseksi. Onhan hän Helsingin lapsi, monta vuotta istunut koulunpenkillä ja sitten kulkenut pehmeillä matoilla paronin huoneissa... Erkki yksin ei moiti. Hän kutsuu kukkaseksensa ja kantaa kuin kämmenillä eikä vielä milloinkaan ole vienyt vaimoansa rajuilmoihin ponnistelemaan. Muita Erkki ei paljon säästä, eikä itseänsä myöskään, oli sää millainen tahansa, ja siitä Annille on johtunut monta unetonta yötä.