Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

Luemme, että vanhojen murhenäytelmien näyttelijät esittivät jambejaan laulaen, puhuivat naamion takaa, ja käyttivät koturneja ja korkeita päälaitteita. Arveltiin, että murhenäytelmän runottaren arvo vaati näitä apukeinoja ja ettei hänen sopinut liikkua muuten kuin runomitan ja tahdin mukaan. Niinpä tappoi kuningatar Medea lapsensa hitaan soiton tahdissa ja kuningas Agamemnon meni iäisyyteen haipuvassa alaäänessä (Drydenin sanoja käyttääksemme), jolloin kuoro seisoi vieressä juhlallisessa asennossa, valittaen tahdissa ja arvokkaasti noiden suurten kruunupäisten henkilöjen kohtaloita. Historian runotar rakastaa juhlallisuutta samoin kuin hänen teatterisisarensa. Hänkin käyttää naamiota ja koturneja ja puhuu tahdissa. Ja meidän aikanamme hänkin vaivautuu seuraamaan yksinomaan kuninkaiden asioita, palvellen heitä nöyränä ja juhlallisena, aivan kuin hän olisi vain hovijuhlamenojen ohjaajatar, jolla ei ole mitään syytä merkitä muistiin tavallisten ihmisten vaiheita. Olen nähnyt hyvin vanhana ja elähtäneenä Ranskan kuningasvanhuksen Ludvig XIV:n kuninkuuden mallin ja esikuvan, -- joka ei koskaan liikkunut muuten kuin tahdissa ja joka eli ja kuoli hovimarsalkkansa sääntöjen mukaan, koettaen näytellä koko elinaikansa sankarin osaa. Vailla runouden kiiltoa hänkin oli vain pikkuinen, ryppynaamainen, rokonarpinen ukko, joka käytti suurta tekotukkaa ja punaisia korkoja näyttääkseen pitkältä -- sopiva sankariksi johonkin kirjaan, jos mielitte, tai vaskipatsaaseen tai kattomaalaukseen; roomalaismallinen jumala, mutta ei muuta kuin tavallinen mies Madame Maintenonin tai parturin silmissä, joka ajoi hänen partaansa tai Monsieur Fagonin, hänen haavurinsa. Heittäneekö Historia koskaan pois tekotukkaansa ja jättäneekö se koskaan hovia? Saanemmeko nähdä Ranskasta ja Englannista muutakin kuin Versaillesin ja Windsorin? Näin kuningatar Annan Windsorissa kiitävän alas puiston rinnettä yksivaljakkovaunuissaan metsästyskoiriensa perästä -- kiihkeän, punanaamaisen naisen, joka ei vähääkään muistuttanut hänen patsastaan, joka kääntää kivisen selkänsä P. Paavalin kirkkoon päin ja katselee vaunuja, jotka koettavat kavuta Ludgate Hilliä. Ei hän ollut sen paremmin kasvatettu tai viisaampi kuin sinä tai minä, vaikka polvistuimmekin antamaan hänelle kirjeen tai käsien pesumaljan. Miksi Historian täytyy kulkea polvistuneena aikojen loppuun? Koetan saada hänet nousemaan ja omaksumaan luonnollisen asennon, niin ettei hän aina tee mateluja keikaritemppuja kuin mikäkin ylikamariherra ja pujottaudu takaperin ovista hallitsijan läsnäollessa. Sanalla sanoen, tahtoisin saada Historian mieluummin tuttavalliseksi kuin sankarilliseksi ja mielestäni mr. Hogarth ja mr. Fielding antavat lapsillemme paljon paremman käsityksen nykyään Englannissa vallitsevista tavoista kuin The Court Gazette ja muut sanomalehdet, jotka saamme hovista.

Webbin armeijassa oli eräs saksalainen upseeri, jonka kanssa tavallisesti laskimme leikkiä ja josta alettiin uskoa erästä juttua (jonka itse olin tekaissut), nimittäin että hän oli keisarin perinnöllisen saappaan vetäjän vanhin poika sekä sen kunnian perijä, josta hänen esi-isänsä olivat olleet kovin ylpeitä, koska heitä oli kaksikymmentä sukupolvea potkinut toinen keisarillinen jalka heidän vetäessään saapasta toisesta. Olen kuullut, että vanha lordi Castlewood, jonka perheen historiaa tämä kirja osittain käsittelee, vaikka hän polveutuikin aivan yhtä hyvästä suvusta kuin Stuartit, joita hän palveli (ja jotka sukuperältään eivät ole parempia kuin kymmenkunta englantilaista ja skotlantilaista sukua, jotka voisin mainita), oli ylpeämpi asemastaan hovissa kuin esi-isäinsä kunniasta ja piti arvoaan (ruokavaraston hoitajana ja kuninkaan maitoviinin ritarina) niin korkeana, että hän iloisena meni perikatoon sen kiittämättömän ja tuhlaavan suvun tähden, joka oli nuo arvot hänelle antanut. Hän panttasi lautasensa kuningas Kaarle I:n puolesta, kiinnitti omaisuutensa saman asian vuoksi ja menetti suurimman osan siitä sakkoina ja takavarikkoina. Hänen linnansa Iretonissa piiritettiin, jolloin hänen veljensä Thomas antautui (tehden jälkeenpäin sopimuksia tasavaltalaisten kanssa, mitä seikkaa vanhempi veli ei milloinkaan antanut hänelle anteeksi) ja jolloin hänen toinen veljensä Edward, joka oli omaksunut papillisen kutsumuksen, kaatui Castlewoodin tornissa toimiessaan siellä sekä pappina että tykkimiehenä. Tämä piintynyt vanha kuningasmielinen, joka oli kuninkaan luona, kun hänen taloaan noin tuhottiin, pääsi pujahtamaan ulkomaille ainoan poikansa kanssa, joka silloin oli vain poikanen, mutta palasi ottaakseen osaa Worcesterin taisteluun. Tuolla tuhoisalla kentällä kaatui Eustace Esmond ja Castlewood lähti sieltä vielä kerran maanpakoon eikä tämän jälkeen eikä edes restauratsionin jälkeenkään enää koskaan poistunut tuon itsevaltiaan hovista (jonka palaamisesta meillä on kiitosrukous rukouskirjassa), hänen, joka myi maansa ja otti lahjuksia Ranskan kuninkaalta.

Mikä onkaan ylväämpi näky kuin maanpaossa oleva suuri kuningas? Kuka ansaitsee kunnian paremmin kuin urhoollinen mies, jota on kohdannut onnettomuus? Sellaisen kuvan on Addison muovannut jalossa teoksessaan Catosta. Mutta kuvitelkaapa pakolais-Catoa huvittelemassa jossain kapakassa ilotyttö kummallakin polvellaan ja tusina uskollisia, humalaisia taistelutovereita mukanaan, ja laskuaan karttava kapakoitsija -- niin onnettomuuden arvokkuus katoaa heti. Historian runotar kääntyy häveten tuosta raa'asta näystä ja sulkee oven -- jolle maanpakolaisen maksamaton juoma on merkitty, -- sulkee oven taakse hänet ja hänen haarikkansa ja piippunsa ja kapakkalaulunsa, joita hän ja hänen ystävänsä hoilottavat. Sellaisen miehen kuin Kaarlen olisi pitänyt saada Ostade tai Mieris maalaamaan kuvansa. Knellerit ja Le Brunsit kaupustelevat vain kömpelöitä ja mahdottomia allegorioja; ja minusta on aina tuntunut solvaukselta se, että Olympoon tahdotaan tunkea mokoma viinissä rypevä jumal-olento.

Kuninkaan seuraajasta, Castlewoodin varakreivistä -- joka menetti poikansa, joutui uskollisuutensa uhriksi, kantoi useita haavoja ja urhoollisuuden merkkejä -- tulisi varmaankin hänen sukulaistensa vaieta; ja jos hän kaatuisi ollessaan päihtyneenä, ei häntä saisi häväistä eikä houkutella ohikulkijoita nauramaan hänen punaiselle naamalleen ja valkeille hapsilleen. Mitä! Vuoltuuko virta vuoresta vapaana ja puhtaana, juokseeko se kauniiden niittyjen lävitse, muodostaen ja vahvistaen eloisia lisäjokia, päättyäkseen kylän viemäriin? Elämällä, jolla on jalo alku, ei useinkaan ole parempi loppu. Huomioidentekijän ei tulisi katsella sellaisia vaiheita ilman jonkinlaista pelkoa ja kunnioitusta niitä muistiinkirjoittaessaan. Olen nähnyt liian paljon onnea elämässä nostaakseni hattuani ja hurratakseni sille sen ajaessa ohi kultavaunuissaan, ja mieluummin näyttelen pientä osaani naapurieni kanssa jalkaisin, etteivät he halkeaisi liian suuresta kummastuksesta eivätkä osoittaisi suosiotaan liian äänekkäästi. Ylipormestariko tuossa juhlallisesti menee lihapiirakan syöntiin ja hallitustaloon? Tuoko on Newgate-vankilan Jaakko-parka, sheriffin ja keihäsmiesten saattamana, jotka johtavat häntä viimeisellä matkallaan Tyburniin? Katson sydämeeni ja arvioin olevani yhtä hyvä kuin ylipormestari ja tiedän olevani yhtä paha kuin Tyburn-Jaakko. Antakaa minulle ketjut ja punainen kaapu ja vanukasta eteeni, niin osaan vallan hyvin näytellä valtuusmiestä ja tuomita Jaakon päivällisen jälkeen. Näännyttäkää minua nälällä, pitäkää minua loitolla kirjoista ja rehellisistä ihmisistä, kehittäkää minua rakastamaan arpapeliä ja paloviinaa ja hurjistelemista ja pankaa minut Hounslow-Heathiin ja kukkaro eteeni, ja minä otan sen. "Ja ansaitsen hirttonuoran", sanotte te, haluten lopettaa tämän jaarituksen. En ryhdy väittämään teitä vastaan. En voi muuta kuin hyväksyä maailman semmoisena, jommoiseksi sen näen, hylkäämättä nuoranpätkääkään, niin kauan kuin se on muodissa.

I luku.

SELOSTUS ESMONDIN PERHEESTÄ CASTLEWOODIN LINNASSA.

Kun Francis, Castlewoodin neljäs varakreivi, v. 1691 sai arvonsa ja heti sen jälkeen otti vastaan Castlewoodissa, Hantsin kreivikunnassa olevat tiluksensa, oli melkein ainoa siellä asustava henkilö, palvelijoita lukuunottamatta, kaksitoistavuotias poikanen, johon ei kukaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota ennenkuin rouva varakreivitär hänet havaitsi, tarkastaessaan taloudenhoitajattaren kanssa linnaa saapumispäivänään. Poika oli huoneessa, jota sanottiin kirjastoksi tai keltaiseksi galleriaksi ja jossa perheen muotokuvat tavallisesti olivat, muun muassa Antonio Van Dyckin hieno maalaus Georgesta, toisesta varakreivistä ja Dobsonin maalaus kolmannesta varakreivistä, joka juuri oli kuollut. Viimemainittua kuvaa ei hänen rouva leskensä näyttänyt tahtovan viedä pois lähettäessään noutamaan taloonsa Chelseahen Sir Peter Lelyn maalaamaan oman kuvansa, jossa hänen armonsa oli kuvattu Dianan hoviin kuuluvaksi metsästäjättäreksi.