Virran kummitus: Kertomus intiaanimetsistä

1. Yötä odotellessa. 2. Variksenraakkuna. 3. Levähdys metsässä. 4. Metsänreunassa. 5. Uskalias ja arka tehtävä. 6. Tottelematon Jetro. 7. Eräs omistusoikeuskysymys. 8. Matkalla. 9. "Onnettomuustapaus". 10. Kalkkalokäärmelahden luona. 11. Valvomista ja odotusta. 12. Taistelua afrikalaiseen tapaan. 13. Kiusallinen kohtalo. 14. Rauhanhäiritsijä. 15. Huonoja toiveita. 16. Siimon Kenton säikähtää. 17. Onnistunut vankeudesta marssinta. 18. "Pahaa ennustavia tuulia puhaltaa". 19. Matkustajatoveri. 20. Sotalaitos. 21. Virran kummitus. 22. Rannasta lähdetään. 23. Intiaanileiri. 24. Viimeinen toivo. 25. Silmä silmää vastaan. 26. Leijonan luolassa. 27. Viimeinen mahdollisuus. 28. Paluu. 29. Kaksintaistelu. 30. Loppu.

1. Yötä odotellessa.

Oli lämmin elokuun iltapäivä toistasataa vuotta sitten. Aarniometsän kuuluisat sankarit, erinomainen tiedustelija ja metsästäjä Siimon Kenton ja mainio opas Taneli Boone, olivat päättäneet pitää neuvotteluja. He olivat kulkeneet avaraa tietöntä metsää yhtäsuuntaisesti ainoastaan noin viidensadan metrin päässä toisistaan ja yhtyivät nyt vaellettuaan pari kilometriä. Boone oli hiipinyt varovasti Ohiovirran [Ohio on Missisippivirran lisäjoki Yhdysvalloissa] rantaa itäänpäin, Kenton oli pujottautunut Kentuckyn [Kentucky on Yhdysvaltain valtio Ohiovirran eteläpuolella vastapäätä Ohiovaltiota, joka on virran pohjoispuolella] syvien metsien läpi, kunnes hän lähestyvää vaaraa aavistaen oli poikennut vasempaan ja yhtynyt Booneen virran rannalla.

He istuivat nyt kaatuneen puun rungolla ja haastelivat puoliääneen unohtamatta hetkeksikään varovaisuutta. He olivat eläneet kylliksi kauan näissä vaarallisissa erämaissa muistaakseen, ettei valkoinen mies ole täällä hetkeäkään turvattu punaihoisten raivoilta ja viekkailta hyökkäyksiltä.

-- Taneli, sanoi Kenton, matalalla sointuvalla äänellään, tämä on pulmallisempi juttu kuin mitkään edelliset.

-- Minulla ei ole oikeastaan mitään osallisuutta siinä asiassa, Siimon, oikaisi Boone kääntäen kapeat sileäksi ajellut kasvonsa ystävätään kohden.

-- Ei vielä, mutta sinä saat tekemistä, kun tapaat ihmisiä hirsipirtin luona.

Boone nyökkäsi käsittäen tarkoituksen.

-- Sinä, Taneli, et kai ollut pirtissä, kun proomu pysähtyi sen luo?

-- En.

-- En minäkään.

-- En minäkään; minä samoilin metsää pyrkien mr. Ashbridgen luo.

Hänhän se rakennutti pirtin, jonka ohi minä kuljin yhden peninkulman virtaa ylöspäin? [Englannin penikulman niinkuin aina tässä kertomuksessa; engl. penikulma on noin 1 1/2 km.]

-- Niin, Norman Ashbridge tahi hänen poikansa Yrjö -- oikein kelvollinen nuori mies. He saapuivat proomullaan virtaa pitkin viime keväänä ja pysähtyivät metsän reunaan, peninkulman tästä alaspäin: ja sinne he rakensivat hauskan pirtin. Muutamia viikkoja sitten isä matkusti noutamaan perhettään toisella proomulla. Yrjö, poika, väsyi odotukseen ja lähti heitä vastaan. Me yhdyimme metsässä ja meidän täytyi tunkeutua punaisten syöpäläisten läpi, ennenkuin saavutimme proomun. Virtaa pitkin matkustaessa kuumenivat korvat, sillä Pantteri raivosi, minkä suinkin saattoi.

-- Pantteri! huudahti Boone, kääntyen taas ystäväänsä. Saatoinhan arvata, että hän oli leikissä mukana.

-- Hän hiipi eilen illalla alukseen ja luuli voivansa tehdä meidät kaikki kylmäksi, mutta hän joutuikin satimeen. Neekeri Jetro -- tunnethan hänet? sai hänet tassuihinsa, kaatoi kumoon ja piteli lujasti, kunnes me ennätimme hänet sitoa. Ja niin oli suuri Wa-on-mon, Pantteri, vankinamme. Mutta kun me sitten, mr Ashbridge ja Altman ja minä, sousimme kanootilla tavoittamaan toista proomua, jonka shawanoe-intiaanit olivat vallanneet, niin mr Altmanin tytär Agnes -- herttainen lapsi, jonka vertaista ei ole koko Ohion ja Kentuckyn alueilla -- alkoi sääliä Pantteria ja leikkasi intiaania sitovat köydet poikki. Hän teki silloin suuren virheen, mutta hyvän sydämensä vaatimuksesta, eikä sellaisia virheitä tehdä usein tässä maailmassa, Taneli. Pantteri aikoi juuri hypätä yli proomun reunan, mutta joutui jälleen neekerin käsiin.

-- Ja kuinka hänelle silloin kävi? kysyi Boone. Hän toivoi, että tämä intiaani metsien ja uutisasukkaiden viljelysmaiden raja-alueen hirmu olisi vihdoinkin tuhottu.

Kenton nojasi pitkän piilukkoisen kiväärinsä puunrunkoa vastaan, puristi raudanlujat kätensä toisen polven ympärille ja katsoa tuijotti ajatuksissaan vastaiseen metsään. Hän oli siirtänyt pesukarhunnahkaisen hattunsa takaraivolle, puristi huuliaan ja rypisti kulmiaan ennenkuin vastasi.

-- Näetkös, Taneli, se ei tapahtunut niinkuin minä olisin tahtonut. Niinkuin tiedät, jatkoi proomu kulkuaan virtaa pitkin, kunnes se tänä aamuna saavutti metsänreunan. Ennenkuin me nousimme maihin, huomasimme me, että Girty useiden punanahkain keralla oli pirtissä. He tiesivät, että me olimme sinne tulossa, ja odottivat voidakseen murhata meidät kaikki, ja kun me luovimme heidän ohitsensa haluten johtaa heidät harhaan, tapahtui merkillinen seikka.

-- Näissä maanäärissä tapahtuu monta merkillistä seikkaa, Siimon, huomautti Boone kuivasti.

Kaksi shawanoe-intiaania ammuttiin, toinen kuoliaaksi, toinen vaarallisesti ja kumpikin oli neekeri Jetron työtä. Hän on pitkä ja vahva mies, vihaa työtä, mutta pyssyä käyttää kuin mikäkin.

-- Mutta kuinka kävi Pantterin? kysyi Boone, pitäen punanahkan kohtaloa neekeri Jetroa tärkeämpänä.

Kentonin kasvot synkistyivät jälleen.

-- Pantterin? Minä unohdin kertoa. Sovittiin, että hän ja minä kohtaisimme toisemme metsissä lähellä uudisviljelyksille raivattua paikkaa ja ratkaisisimme siellä vanhan kiistamme. Jos minä pääsisin sieltä hengissä, olisi Girtyn ja punanahkojen poistuttava pirtistä. Ja minä pääsin hengissä, ja punanahkat poistuivat.

-- Entä pantteri? Saiko hän surmansa?

-- Ei; minä olin kohtauspaikalla, mutta Pantteria ei näkynyt ei kuulunut. En luullut, että Wa-on-mon olisi niin pelkuri.

-- Ei hän jäänytkään pelosta pois; älä sitä kuvittelekaan, Siimon! sanoi Boone merkitsevästi.

-- No miksi sitten?

-- Kyllä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.

Se oli totta. Shawanoe-heimon raivo päällikkö oli jäänyt pois kaksintaistelusta suunnatakseen hirvittävämmän iskun uutisasukkaita vastaan.

Liikkuessaan metsässä raivatun alueen ympärillä sillä varjolla, että menisi kohtaamaan Kentonia, riensikin Wa-on-mon nopeajalkaisena kuin petoeläin etsimään suurta intiaanijoukkoa, jonka tiesi sotavarustuksissa parveilevan ympäristössä. Hän aikoi asettua sen johtajaksi ja murhata kaikki uutisasukkaat, miehet, naiset ja lapset.

Sillä välin kantoivat Altman ja Ashbrigde seuralaisineen kaikki tavarat proomusta pirttiin, joka sitä ennen oli pantu järjestykseen. He olivat tuskin työnsä päättäneet, kun Taneli Boone saapui ja toi peloittavia uutisia. Hän kehoitti heitä kuitenkin jäämään paikoilleen, koska puolustautuminen näytti mahdolliselta. Mutta tuskin he olivat päättäneet seurata hänen neuvoaan, kun saapui tiedustelija, joka kertoi, että seudun kaikki intiaanit olivat sotajalalla, josta syystä uutisasukkaiden ei ollut viisasta viipyä hetkeäkään paikkakunnalla. Mikään muu kuin pikainen pako ei voinut pelastaa heitä tässä erämaassa. Ainoastaan läheisimmässä siirtolassa, jossa oli säännöllistä sotaväkeäkin, saattoi saada tarpeellista suojaa. Kymmenen peninkulman päässä Ohion pohjoisrannalla oli kapteeni Bushwickin hirsipirtti (n.s. paalumaja), mutta edellämainitut perheet tekivät sen suuren virheen, etteivät pysäyttäneet suuria tasapohjaisia kuljetusaluksiaan paalumajan kohdalla mennäkseen sinne sisään lähempiä tietoja odottamaan.

Taneli Boone ja hänen seuralaisensa olivat ensin ajatelleet kuljettaa uutisasukkaat takaisin paalumajalle. He olivat taistelussa voittaneet erään pienen intiaanijoukon. Mutta pääjoukko Pantterin johdolla liikuskeli vapaana eikä sen olinpaikkaa tunnettu.

Niinhyvin mr Altman sekä hänen vaimonsa, tyttärensä Agnes ja neekeripalvelijansa Jetro kuin mr Ashbrigde puolisonsa, tyttärensä Mabelin ja poikansa Yrjön keralla lähtivät siis pyrkimään paalumajalle virran Ohion-puoleisella rannalla. Heidän aikomuksensa oli pysytellä Kentuckyn puolella, kunnes saapuisivat siirtola-aseman kohdalle, josta heidät kuljetettaisiin virran yli. Perhekuntien saattajina oli rajavartioita, joita Boone oli tätä tarkoitusta varten mukaansa ottanut. Heidän oli pakko jättää kaikki omaisuutensa mainitsemaamme yksinäiseen pirttiin, voimatta toivoa niiden takaisin saamista.

Vaikka he lähtivät matkaan päivän aikana, saattoi Pantteri milloin hyvänsä hyökätä heidän kimppuunsa, sillä hän vaani heidän jälkiään.

Jos he saattoivat karttaa hyökkäystä pimeään asti, parantui heidän asemansa, sillä Taneli ja Kenton tunsivat nämä metsäseudut niin erinomaisen hyvin, että he kyllä osasivat ohjata kulkuetta, vaikka eivät olisi nähneet käden pituuttakaan eteensä.

Kaikki siis odottivat pimeää.

-- Kuule! kuiskasi Kenton Boonelle ja kohotti kätensä vaatien hiljaisuutta.

Se ei ollut tarpeellista, sillä vanhempi toveri oli jo kuullut äänen -- kuin variksen heikon raakkumisen jonkun kaukaisen puun latvasta.

2. Variksenraakkuna.