Punasydän eli Metsien kummitus: Kertomus Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista

Neuvottelu-nuotion ääressä. "Punasydämen" ensimmäinen uhri. Julman Korppikotkan loppu. Veljekset. Loppu.

Neuvottelu-nuotion ääressä.

Dakota, eräs Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain nuorimpia valtioita, on hedelmällinen vaikka näihin aikoihin sangen harvaan asuttu maa.

Eräänä iltapäivänä loimusi aika nuotio Dakota-intiaanien leirissä vuolaasti virtaavan puron oikealla rannalla. Lähellä olevalle tasangolle kokoontuivat kohta kaikki kylän miehet. Alipäälliköt ja merkittävimmät sotilaat asettuivat ympyrään nuotion ympärille ja tuijottivat synkin katsein tuleen. Ei kukaan uskaltanut lausua sanaakaan; ison joukon äänettömyys näkyi ennustavan jotakin salaperäistä.

Äkkiä käänsivät useimmat kasvonsa kohti erästä isoa Wigwamin [wigwam -- intiaanien teltanmuotoinen maja], josta jättiläismäinen mies juuri astui ulos. Hänellä oli hartioillaan pedon nahka; joukko ihmisten kuivuneita päänahkoja, tupakka-kukkaro, pussillinen kuulia ja ruutia, pitkä puukko ja lyhyt nylky-veitsi olivat kiinnitetyt hänen vyöhönsä. Olallaan kantoi hän oivaa kaksipiippuista pyssyä ja oikeassa kädessään heilutti hän raskasta tomahawkia eli tappokirvestä. Pitkät kotkansulat, jotka olivat hänen tukassaan, ilmaisivat hänen olevan ylimmäisen päällikön.

Hitain askelin läheni päällikkö sotilasjoukkoansa, astui nuotion ääreen ja istuutui alipäällikköjen viereen.

Eräs nuori sotilas tarjosi hänelle täytetyn piipun ja pani pienen kekäleen koppaan tupakan päälle. Päällikkö vetäisi muutamia savuja ja antoi sitten piipun lähimpänä olevalle punaihoiselle. Tämäkin vetäisi muutaman savun ja ojensi sen sitten naapurilleen, niin että jokainen nuotion ääressä istuva sotilas sai vuoroonsa sitä polttaa.

Nyt nousi päällikkö ylös ja alkoi kaikkien tarkkaavaisesti kuunnellessa puhua: "Dakotan urhoolliset sotilaat!" sanoi hän. "Musta Kotka on kutsunut teidät neuvottelu-nuotion ääreen kuullakseen teidän, heimomme kokeneimpien miesten mieltä. Pojaltaan Julmalta Korppikotkalta on Musta Kotka saanut kuulla tärkeän uutisen. Sallittakoon sen tähden Julman Korppikotkan kertoa, mitä hän on havainnut!"

Häikäilemättä suostui intiaanien neuvoskunta siihen, ja Mustan Kotkan viittauksesta astui toisten joukosta aseestettu nuori mies, jolla jo oli voitonmerkkeinä muutamia päänahkoja vyötäröillään ja jonka koko olemus huokui hurjaa taistelunintoa.

Päällikkö silmäsi mielihyvällä uljasta nuorukaista, joka solakkana kuni honka asettui nuotion ääreen.

"Julma Korppikotka kertokoon, mitä hän on huomannut!" huudahti vanhin alipäälliköistä.

Muutamat sotilaat yhtyivät tähän kehoittavin _hugh_-huudoin, mutta päällikön ankara katse sai heidät kohta vaikenemaan.

"Julma Korppikotka harhailee mielellään metsissä metsänriistan ajossa", sanoi nuorukainen kaikuvalla äänellä. "Eräänä iltana läksi hän metsälle. Ajaen metsänkaurista takaa tuli hän valkoiselle kalliolle, missä Suuren Käärmeen hauta on. Samassa juoksi eläin läpipääsemättömään pensaikkoon, Uutta Julma Korppikotka ei pelkää ohdakkeita ja aikoi sentähden kiiruhtaa metsänkauriin jälkeen. Yht'äkkiä kuului ylhäältä valittava ääni ja samassa näyttäytyi Julmalle Korppikotkalle hirvittävä kummitus, joka oli kaksi kertaa niin iso kuin tavallinen ihminen, se oli aivan valkoinen ja sillä oli pyssy kädessä. Julmalla Korppikotkalla on terävät silmät; hän huomasi sentähden heti kohta sen punaisen sydämen, joka oli kummituksen rinnassa. Vaikka se oli kauhean ja peljättävän näköinen, niin ei Julma Korppikotka säikähtänyt, vaan kohotti pyssynsä ja tähtäsi salaperäistä olentoa vastaan. Mutta ennenkuin hän ehti laukasta, niin lensi pyssy hänen käsistään ja tuo salaperäinen kummitus oli kadonnut. Julman Korppikotkan pyssyä ei enää voinut käyttää, sillä sen perä meni pirstaleiksi; muutoin olisi Julma Korppikotka varmaan ottanut kummituksen kiinni".

Kun kerskaileva intiaani oli lopettanut puheensa, otti hän esiin tuliluikkunsa ja ojensi sen vanhimmalle alipäällikölle. Tämä tutki sitä ja sanoi hetkisen kuluttua kolealla äänellä: "Julman Korppikotkan pyssyn on kuula, joka on lähtenyt toisesta tuliluikusta, vioittanut. Ja tämä kuula on lähtenyt amerikkalaisten metsien kummituksen, 'Punasydämen' pyssystä".

Jo päällikön nuoren pojan puhuessa oli sotilaissa voinut huomata suurta levottomuutta, niin että he tuskin taisivat hillitä itseään. Mutta kun alipäällikkö nyt lausui sanan "Punasydän" kuului moniääninen kauhunhuuto: "Metsien kummitus! Voi punaihoisia sotilaita! Manitou [Manitou = suuri henki = intiaanien palvelema jumaluusolento] on hyljännyt lapsensa!"

Musta Kotka katsoi halveksuen sotilaihin ja huudahti: "Ne, jotka noin kirkuvat, eivät ole sotilaita, vaan polonalaisia ämmiä!"

"Julma Korppikotka nauraa jäniksenkoiville!" huusi päällikön poika ja rupesi nauraa hohottamaan.

Kaikki alipäällikötpä nuhtelivat ilakoitsevaa nuorukaista, joka häveten kiiruhti toisten joukkoon.

Mustaa Kotkaa harmitti se, että hänen lemmittyänsä oli julkisesti nuhdeltu, mutta hän ei taitanut kumminkaan asialle mitään, koskapa nuorukaisella ei ollut oikeutta käyttäytyä sillä tavoin heimon vanhinten edessä.

Nuotion ääressä istuvat intiaanit puhkesivat nyt vilkkaasti keskustelemaan ja päällikkökin otti siihen osaa. Taaempana yhdessä ryhmässä soivista sotilaista ei yksikään kuullut sanaakaan, mutta Mustan Kotkan kiivaista eleistä päättäen voitiin kumminkin arvata, ett'ei päällikkö ollut samaa mielipidettä kuin Dakotaheimon neuvoskunta.

Vihdoin nousi vanhin nuotion ääressä istuvista alipäälliköistä seisoalleen ja sanoi vakavasti: "Sotilaat puhuivat totta: Manitou on hyljännyt lapsensa. Nyt näyttäytyy Dakotan mailla metsien kummitus 'Punasydän', joka on punaihoisen kansan verivihollinen. Jo monta vuotta sitten alkoi tämä henki pelinsä intiaanien keskuudessa, eivätkä nämät mahda hänelle mitään. Monta, niin, monta monituista sotilasta on hän jo passittanut ikivihreille metsästysmaille, tappaessaan heidät tuliluikullaan, joka ei koskaan petä. Naapureimme alueilla on jo löydetty lukuisia ruumiita, joiden rinnassa on merkkinä ollut punainen sydän, metsäin kummituksen puumerkki. Tähän saakka on Dakota-intiaanien maa ollut rauhoitettuna tämän kauhistuttavan hengen käynneiltä, ja alipäälliköt toivovat sentähden, ettei 'Punasydän' ole vaativa uhrejaan täältä. He hylkäävät sentähden urhoollisen päällikkönsä Mustan Kotkan neuvon, että tätä henkeä vastaan tehtäisiin hyökkäys, johon heimon urhokkaimmat sotilaat ottaisivat osaa. Dakota-intiaanit ovat pelkäämättömiä miehiä eivätkä suinkaan pelkää vaaroja, mutta metsien kummitukselle he eivät taida mitään ja heidän verensä vuotaisi turhaan".

Äänekäs "hugh"-huuto sai ilman värähtelemään ja sotilaitten kasvoista voi nähdä, että he olivat hyvin tyytyväisiä tähän päätökseen.

Ainoastaan päällikkö ja hänen poikansa näyttivät nyrpeiltä.

"Kurjat raukat!" murisi Musta Kotka. "Kerran olette vielä katuvat raukkamaista leväperäisyyttänne!"

"Punasydämen" ensimmäinen uhri.

Kaksi päivää neuvottelun jälkeen astui nuori sotilas "Haukka" leiristä ja läksi aarniometsään. Hänen tarkoituksensa oli tappaa jotakin metsänriistaa, josta hänen nuori vaimonsa olisi voinut laittaa päivällisaterian. Varovasti tutki hän sammaleen peittämää maata löytääkseen jotakin jälkeä. Mutta kuinka kauvan hän hakikaan, ei hän voinut sellaista huomata, ei ainakaan ison ja arvokkaan eläimen jälkiä; siellä täällä näkyi kyllä jälkiä, mutta ne olivat pienten petoeläinten, kuten näätien, kettujen y.m. tekemiä.

Tämä vastoinkäyminen teki hänet alakuloiseksi, sillä ei siinä kylläksi, että hän jäi paistinlihaa vaille, vaan hän oli joutuva naurunkin alaiseksi, sentähden että hän -- kuulu metsämies -- oli pakoitettu palaamaan tyhjin toimin leiriin. Senpätähden päätti hän olla kotiin lähtemättä, ennenkun hän oli ampunut metsänkauriin tahi hirven.

Kahta tarkemmin tutki hän nyt maanpintaa ja tutkisteli pensaikot, ehken piili niissä sittenkin saalis. Mutta yhä vaan oli onni hänelle yhtä vastainen. Useita tunteja oli hän jo kulkenut aarniometsää, levähtämättä ja huolimatta siitä, että häntä vaivasi nälkä ja jano -- sillä hän oli tottunut pitkiin marsseihin ja vaivoja näkemään ja siten poistui hän yhä kauvemma leiristään.

Vihdoin tuli hän pienelle avonaiselle paikalle, josta melkoisen korkea ja jyrkkä kiiltävän valkoinen kalkkikerroksinen kallio kohosi. Sen lähellä oli pieni kumpu, jonka huipulla oli maahan isketty keihäs, jossa muutamia päänahkoja riippui.

"Valkoinen kallio -- Suuren Käärmeen hauta!" sanoi Haukka itsekseen ja katsoi kammoksuen tätä hautauspaikkaa, joka oli omistettu Dakotaintiaanien urhokkaalle päällikölle, joka niin useassa taistelussa oli voiton vienyt ja joka ei koskaan ollut haavoittunut, kunnes vihdoin tapaturma -- hän katkaisi kaulansa kerran kun hänen hevosensa kaatui -- lopetti hänen päivänsä.

Äkkiä muistui hänen mieleensä se kertomus, jonka intiaanipäällikön poika oli kertonut, ja vaikka hän oli rohkea niin vapisutti häntä nyt kumminkin. Sillä juuri tällä paikallahan oli Julmalle Korppikotkalle näyttäytynyt metsien kummitus, tuo kaikkia punaihoisia vainoova, salaperäinen henki, joka tappoi äänettömällä laukauksella ja joka merkitsi punaisella sydämellä uhrinsa rinnan. Ajatteles, jospa hän juuri nyt olisikin tässä! Varmaan oli Maukka silloin kuoleman oma, sillä ei kukaan voinut "Punasydäntä" vastustaa. Mutta kohta hän rohkaisihe.

"Kukapa kumminkin voi tietää, missä 'Punasydän' nyt on! Arvattavastikaan hän ei pysyttelehe kaksi päivää peräkkäin samoilla paikoilla, varsinkaan ei, koska hän varsin hyvin tietää, että intiaanit harvoin käyvät hautausmailla. Ei, sehän ei suinkaan voisi olla eduksi sellaiselle olennolle, joka niin kiihkeästi etsii tilaisuutta tappaakseen niin monta punaihoista kuin suinkin!"

Näin tuumien astui Haukka avonaiselle paikalle. Varmuuden vuoksi otti hän pyssyn olaltaan ja pysyttelihe valmiina ampumaan milloin tahansa. Kohta oli hän "Valkoisen kallion" juurella ja alkoi sitä kiertää. Samassa oli hänestä, kuin joku puhuisi tuolla ylhäällä. Henkeään pidättäen painautui hän kalliota vastaan ja kuulosti tarkkaan.

Todellakin silloin tällöin eroitti hän valittavan äänen, jota hän ei voinut ymmärtää. Uteliaisuus heräsi hänessä ja hän alkoi -- ajattelematta äskeisiä pelkoaan -- kiivetä ylöspäin. Hän teki sen niin varovaisesti, ettei pieninkään kivi ruvennut vierimään. Valittavat, oudot äänet kävivät yhä selvemmiksi. Sangen väsyksissä oli hän päässyt melkein kallion huipulle, kun äänet lakkasivat kuulumasta, Hän piiloutui ulkonevan lohkareen taakse. Samassa kuuli hän nyyhkytystä, joka hänen mielestään tuli jostakin läheltä ja hän tuli siitä siihen päätökseen, että hän oli saavuttamaisillaan tarkoituksensa.

Jotta häntä ei voisi huomata ryömi hän nyt mahallaan ja hiipi siten yhä ylemmä. Kalliossa huomasi hän nyt pienen aukon, josta salaperäiset valittavat äänet taas kuuluivat.

Piiloutuneena kallionlohkareen taakse kurotti Haukka nyt päätään nähdäkseen vieläkin paremmin. Hetkiseksi oli hänestä kuin jos miehinen valkoiseen pukuun puettu olento olisi näyttäytynyt aukossa; hän ei kumminkaan voinut päästä selville siitä josko se ei ollut pelkkää mielikuvitusta vaan. Valittavat äänet taukosivat kuulumasta ja nuori intiaani kohottautui hiukkasen. Äkkiä kaatui hän nyt, hänen kasvonsa peittyivät vereen, hänen rintansa korahteli ja ruumis luuhistui kokoon ja -- Haukka heitti henkensä.