Kettu Repolainen Goethen "Reineke Fuchs" mukaelma

Oli helluntai, kesän herttainen juhla. Metsät ja maat, vuoret ja mäet vihannoivat ja kukoistivat. Riemuiten visersivät linnut puissa ja pensaikoissa. Kukkaset tuoksuivat kedolla, ja taivas oli kirkas.

Kuningas Jalo oli kutsunut luokseen koko hoviväkensä, ja kaikki läänitysmiehet riensivät kiireimmän kautta noudattamaan hänen kutsuaan. Siinä oli kansaa jos jonkinlaista. Juhlallisena astui saapuville Kurki Koipelainen, häntä seurasi Närhi Näpsä, Harakka Hakattaja ja monta muuta valtakunnan ylimystä. Ei kukaan tahtonut olla poissa, sillä kuningas aikoi viettää suurta juhlaa ja oli lähettänyt kutsun sekä suurille että pienille.

Mutta missä oli Kettu Repolainen, tuo vallaton vekkuli? Häntä ei näkynyt, ei kuulunut. Arvaahan sen, Kettu veijari pelkäsi kokoontuneita ylimyksiä, hän oli näet tehnyt kaikille jotain pahaa. Tuskinpa oli koko metsänväessä ainoatakaan, jota hän ei ollut loukannut, lukuunottamatta Mäyrä Metsäsikaa, hänen orpanaansa. Siksipä eläimet olivatkin päättäneet oikein miehissä kannella kuninkaalle Ketun kepposista.

Kuningas Jalo istui valtaistuimelleen, ja kaikki eläimet seisoivat hänen ympärillään. Silloin astui Susi Hukkanen serkkujensa ja ystäväinsä seuraamana kuninkaan eteen ja aloitti kanteet. Pitkässä puheessa hän kuvaili, mitä pahaa Kettu oli hänelle tehnyt, kuinka katalasti hän oli kohdellut Hukatarta, Suden hellää puolisoa, ja hänen pieniä lapsiaan.

-- Oi, armollinen kuningas, lausui hän lopuksi murhemielin. -- Sinä olet suuri ja ylevä, armahda siis minua ja kosta häpeäni. Vaikka kieleni neljä viikkoa lakkaamatta kävisi, en sittenkään ennättäisi kertoa kaikkea sitä ilkeyttä, minkä Kettu minulle on tehnyt.

Kun Susi oli puheensa päättänyt, astua tepsutti esiin pieni koira, Merkki nimeltään. Hän puhutteli kuningasta ranskan kielellä:

-- Oi kuninkaani, virkkoi hän, minä olen köyhä koirarukka. Ainoa omaisuuteni oli palanen lihamakkaraa, jota talletin pensaikossa. Mutta senkin vähän Kettu riisti minulta.

Mutta tämän kuullessaan hypähti Kissa Mirri vihaisena kuninkaan eteen. -- Loruja, kivahti hän. -- Juttu on jo monen vuoden vanha. Sitä paitsi oli makkara oikeastaan minun omaisuuttani. Varastin sen eräänä pimeänä syysyönä myllärin eukolta. Merkillä ei ole siihen sen enempää oikeutta kuin Repolaisellakaan.

Pantteri lausui: -- Älkäämme tuhlatko aikaa turhiin valituksiin. Tietäähän jokainen, että Kettu Repolainen on varas ja murhaaja. Kuulkaapas, kuinka hävyttömästi hän eilen kohteli Jänis Vääräsäärtä, tuota hyvänsävyistä miestä, joka ei virka pahaa sanaa kenellekään: Repolainen tekeytyi hurskaaksi ja rupesi Jänikselle opettajaksi häntä muka rukoilemaan neuvoakseen. Mutta miten ollakaan, juuri kun he istuivat vieretysten uskontunnustusta lukien, iski Kettu, joka tietenkään ei osannut pahaa luonnettaan hillitä, hampaansa Jäniksen kurkkuun. Huonosti olisi nyt Vääräsäären käynyt, ellen minä olisi sattunut kulkemaan siitä ohitse ja pelastanut poloista tuon tekopyhän lurjuksen kynsistä. Tuossa hän nyt seisoo hurskas Vääräsääremme. Katsokaa, kuinka runneltu hän on, täynnä haavoja ja mustelmia. Salliiko hallitsijamme, sallivatko korkeasukuiset ylimykset moisen konnan rankaisematta häväistä lakia ja oikeutta?

-- Soisinpa totta tosiaan, että tuo ilkiö jo kauan sitten olisi henkensä heittänyt, huokasi Susi.

Mutta nyt puuttui puheeseen Ketun veljenpoika, Mäyrä Metsäsika, joka rohkeasti alkoi setäänsä puolustaa, lausuen:

-- Totta sanoo sananlasku, että vihamiehen suu on kitsas kiitokselle. Jospa setäni vain olisi täällä, kyllä silloin saisit, Susi, kavalaa parjaustasi katua. Oletko jo unhottanut, kuinka sinä ja Repolainen kerran teitte ystävyydenliiton? Jos armollinen majesteetti suvaitsee, niin kerron, miten Susi silloin ystäväänsä petkutti. Muutamana päivänä lähtivät Repolainen ja Hukka äsken teurastettua sikaa eräältä talonpojalta ryöstämään. Kettu hiipi suurella vaivalla sisään ruoka-aitan ikkunasta ja heitti lihat Sudelle, joka odotti ulkopuolella. Pahaksi onneksi sattuivat koirat olemaan lähettyvillä, ja ne repivät Repolaista niin pahoin, että tämä töin tuskin pääsi pakoon. Haavoittuneena hän riensi Hukkasen luo saaliin jaolle. Mutta ahnas Susi oli syönyt koko sian suuhunsa luineen lihoineen Ketulle sorkkaakaan jättämättä. Monta muuta tällaista juttua voisin vielä kertoa, mutta riittäköön tämä. Mitä taas Vääräsäären asiaan tulee, niin se on pelkkää panettelua. Sanokaa itse, hyvä herrasväki, miltä maailma näyttäisi, ellei opettaja saisi oppilastaan hiukan kurittaa ja nuhdella. Ja mitä tulisi nuorisostamme, ellei se saisi vähän kuriakin maistaa? Entäs Merkki sitten, joka väittää menettäneensä lihamakkaransa. Enpä totta maar kehtaisi hänen sijassaan koko makkarasta sanaakaan hiiskua. Kuka voi moittia setääni siitä, että hän ottaa varkaalta hänen saaliinsa? Jalosukuisen miehen tulee aina kohdella rosvoja ankarasti. Enpä ollenkaan ihmettelisi, vaikka hän olisi hirttänyt tuon liehakoivan konnan siihen paikkaan. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka. Jokainen moittii vain setäni entisiä erehdyksiä, ei kukaan ajattele hänen nykyistä hurskasta elämätään. Mutta olenpa varma siitä, että siitä lähtien kun kuninkaanrauha julistettiin, Repolainen on elänyt siivommin kuin kukaan muu. Hän on tykkänään muuttanut elämänsä. Hän syö vain kerran päivässä, elelee kuin erakko, käyttää jouhipaitaa ja kiduttaa itseään kaikin tavoin. Pitkään aikaan hän ei ole lihaa maistanutkaan. Hän on jättänyt asuntonsa Veijanlinnan ja elelee nyt yksin luostarikammion hiljaisuudessa. Jos suvaitsette mennä katsomaan, voitte omin silmin nähdä, kuinka laihaksi ja kalpeaksi hän on käynyt paastoamisesta ja lihankiduttamisesta. Toivoisinpa, että hän itse nyt olisi saapuvilla ja saattaisi vihamiestensä väärät syytökset häpeään.

Tuskin oli Mäyrä Metsäsika lopettanut pitkän puheensa, kun hoviväki suureksi kummakseen näki oudon näyn. Kuninkaan valtaistuinta läheni Kukko Ortelainen koko suuren sukunsa saattamana. Saattojoukon keskellä astui kaksi nuorta kukkoa haikeasti itkien. He kantoivat sysimustia paareja, joilla lepäsi nuori kana verissään, pää ja kaula katkaistuna. Ruumista seurasi kaksi pulskaa kukkoa kynttilät käsissä. He olivat murhatun naisen veljet, Kukerikku ja Kikerikuu. Ääneen valittaen he huusivat kostoa murhaajalle. Kukko Ortelainen astui kuninkaan valtaistuimen eteen ja lausui värisevällä äänellä:

-- Oi, armollinen herra kuningas, armahda minua ja perhettäni. Katso Repolaisen työtä. Tässä lepää armas Kuoppukenkäni, tytärraukkani, kuoleman uneen vaipuneena. Keväällä, kun nurmet ja niityt vihannoivat, riemuitsin minäkin onnellisen perheeni keskuudessa. Emäntäni, jonka vertaista turhaan saa hakea, oli lahjoittanut minulle kymmenen reipasta poikaa ja neljätoista kukoistavaa tytärtä. Tyytyväisinä elelimme kaikessa rauhassa, ruokaa ja juomaa oli meillä yllin kyllin. Kartano, jossa asuimme, oli rikkaan luostarin aluetta, pihaa suojasi korkea muuri, ja kuusi suurta koiraa vartioitsi lasteni henkeä. Mutta Repolainen kadehti onnellista elämäämme. Öisin hän hiiviskeli muurin läheisyydessä ja väijyi portin pielessä. Kerran hän joutui koirien kynsiin, ja nämäpä antoivat tuolle veijarille sellaisen löylytyksen, että karvat pilvenä pölisivät. Hän pelastui kuitenkin sillä kertaa ja jätti meidät hetkeksi rauhaan. Mutta eipä aikaakaan, kun hän jo saapui luoksemme erakon puvussa ja ojensi minulle sinetillä suljetun kirjeen. Minä tunsin heti armollisen kuninkaamme sinetin ja avasin kirjeen. Siinä sanottiin, että kuningas oli julistanut rauhan kaikkien eläinten kesken. Samalla Repolainen ilmoitti minulle ruvenneensa erakoksi. Hän ei muka enää syönyt lihaa ja oli juhlallisesti luvannut heittää kaikki entiset syntinsä. Minun ei siis tarvinnut häntä enää pelätä. Hän näytti minulle munkinkaapunsa ja luostarin esimiehen antaman todistuksen. Avasipa vielä vaatteensakin näyttääkseen jouhipaidan, johon hän oli pukeutunut lihansa kuritukseksi. Sitten hän heitti jäähyväiset, hänen piti muka kiirehtiä rukouksiaan lukemaan ja jumalanpalvelusta pitämään. Ja heti minusta erottuaan hän alkoi hartaasti mutista rukousta. Minä puolestani riensin heti kohta perheelleni iloista uutista ilmoittamaan. Kaikki riemuitsivat, sillä nythän meille vasta huolettomat päivät alkaisivat, kun Kettu Repolainen oli elämänsä parantanut ja munkiksi ruvennut. Rohkeasti samoilimme nyt muurin ulkopuolellakin. Mutta voi kovaa onnea! Kavala Kettu väijyi pensaikossa. Kun me nyt pahaa aavistamatta iloisina multaa ruoputimme, syöksyi hän yhtäkkiä kimppuumme, saavutti meidät portin luona ja surmasi pulskimman poikani. Tämän jälkeen ei meillä enää ollut rauhallista hetkeä. Saatuaan verta maistaa halusi tuo ilkiö yhä vain enemmän. Joka päivä hän ryösti jonkun lapsistani. Viisi poikasta on enää jäljellä uhkeasta lapsiparvestani, muut kaikki on tuo julmuri suuhunsa syönyt. Ja eilen -- oi, sydämeni on särkyä sitä muistellessani -- hän surmasi suloisen tyttäreni, joka oli ahkerin munija siskojensa joukossa. Koirat pelastivat hänen ruumiinsa. Katsokaa, tässä hän nyt lepää.

Silloin kuningas lausui vihoissaan Mäyrälle: -- Katsopas, Mäyrä, näin tuo erakkosi paastoo ja katuu syntejään. Mutta varokoon hän itseään, kyllä hän vielä saa kaikki pahat tekonsa kalliisti maksaa. Älä sure, Kukko Ortelainen, minä kostan tyttäresi surman. Mutta nyt hautaamme hänet ensin kaikella kunnialla.

Kuninkaan käskystä haudattiin Kuoppukenkä sitten juhlallisesti. Kansa veisasi juhlavirren: Domino placebo päästä päähän. Voisinhan mainita kuka ruumissaarnankin piti, mutta jääköön se sikseen. Ruumis laskettiin hautaan, ja haudalle pystytettiin sileäksi kiilloitettu kivi, johon oli kaiverrettu seuraavat sanat:

"Tässä lepää Kuoppukenkä, Kukko Ortelaisen tytär. Hän oli kaikkien kanojen kruunu, muni ahkeraan ja kuopi maata etevästi. Repolainen, kavala ilkiö, murhasi hänet."

Sitten kuningas kutsui kokoon hovin viisaimmat miehet neuvotellakseen heidän kanssaan, miten tämä julkea rikos rangaistaisiin. Viimein päätettiin lähettää sanansaattaja Ketun luo ilmoittaman, että hänen henkensä uhalla oli saapuminen kuninkaan hoviin töistään vastaamaan. Sanansaattajaksi valittiin yksimielisesti Karhu Mesikämmen. Kuningas lausui hänelle:

-- Minä varoitan sinua, Karhu Mesikämmen, ole valpas ja vatuillasi, sillä Repolainen on viekas ja kavala. Hän koettaa varmaan sinua juonillaan lumota, liehakoitsee ja pettää sinut, jollet pidä silmiäsi auki.

-- Olkaa huoleti, vastasi Karhu, -- koettakoonpa hän vain minulle koukkujansa virittää, kyllä minä silloin hänet löylytän. Minua ei niinkään helposti vedetä nenästä.