Lapset: Kuvauksia lapsille lapsista

Karhu. Napukka. von Döbelnin kuriiri. Sandelsin hattu. von Döbelnin ruusu.

Karhu.

Kenraali Adlercreutzin johtama uusmaalainen rykmentti oli peräytyessään venäläisten edellä saapunut Tampereelle. Mieliala armeijassa oli hyvin katkera sen vuoksi, että vihollista väistettiin ja Adlercreutzin upseerit kuulivat hänen puolikovaa lausuvan ankaria lauseita sodan ylijohtajasta Klingsporista joka kerta kun uusi käsky saapui armeijan peräytymisestä.

Oli maaliskuu ja purevan kova pakkanen. Juuri kun armeija oli lähdössä Tampereelta pohjoiseen päin, saapui uusmaalaisen rakuunarykmentin luo juron näköinen poika ajaen virman hevosen selässä. Hän pysäytti hevosensa torilla olevan ratsujoukon luo ja kysyi, kenelle oli ilmottauduttava sen, joka tahtoi liittyä väkeen. Korpraali kuuli kysymyksen, astui lähemmäksi, tarkasti poikaa, joka oli astunut hevosen selästä alas. Poika oli tanakka ja roteva. Kun hänellä oli oma hevosensa mukanaan, niin pääsi hän pitemmittä mutkitta rykmenttiin. Kuormastosta sai hän uusmaalaisten sinisen sotilastakin ylleen ja sotilastakin päähänsä. Korpraali kysyi hänen nimeänsä. Ehkä hän ei tahtonut sitä sanoa, hänellä oli kai omat syynsä ollessaan sitä ilmaisematta, mutta sille ei pantu sen suurempaa painoa, matkalle oli kiire ja nimen tiedusteleminen sai jäädä sikseen. Vähät nimestä, kun vain kykeni sotilaaksi ja rotevana näytti tuo poika täyttävän paikkansa, ja se tapa, jolta hän ratsuaan ohjasi, osoitti, että hän oli tottunut hevosen selässä istumaan.

Kun armeija ensi kertaa lepäsi matkallaan ja sotilaat vietyään hevosensa talliin istuivat erään talonpoikaistalon pirtissä lämmittelemässä, näki rykmentin tukanleikkaaja, että uudella tulokkaalla oli pitempi tukka, kuin mitä oli sallittu sotilaan pitää. Heti otti hän keritsimet esiin ja tyynenä istui poika katsellen miten pellavanvärinen tukkansa putoili maahan.

-- Mikä on nimesi? kysyi leikkaaja.

-- Ei minulla ole nimeä, vastasi poika.

-- Vai ei ole sinulta nimeä? vastasi sotilas nauraen. Lienetkö edes kastettukaan? Ei auta muu kuin että minä sinulle annan nimen. Karhu. Sopiiko se?

-- Miksi ei se sopisi, vastasi poika.

-- Sinulla on nimittäin tuollainen pyöreä naama kuin karhulla ja olet tukeva ja tanakka ja astuskelet hajareisin, aivan kuin karhu. Vanhako sinä olet?

-- Viidentoista vuotias.

-- Eipä uskoisi, kylläpä olet ikääsi nähden kookas.

Näin oli hän saanut nimen ja Karhuksi kutsuttiin häntä piankin koko rykmentissä, sillä kaikkien huomio kääntyi häneen heti kun hän hevosen selässä näytti taitoaan. Ja siinä hän olikin oikea mestari, hän saattoi pysyä seisaaltaan hevosen selässä ajaessaan täyttä laukkaa ja istuessaan satulassa hän saattoi putoamatta kumartua niin syvälle sivulle, että osasi ottaa minkä esineen tahansa maasta.

Tehdessään miesten huviksi kaikellaisia temppujaan osoitti Karhu kyllä vilkkautta, mutta sotamiesten seurassa hän oli jäykkä, juro ja harvasanainen. Hän ei koskaan yhtynyt sotilaitten keskusteluihin ja vastasi vain lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta aina hän kuunteli toisten puheita varsinkin silloin kun ne sodasta keskustelivat. Ja kun muut innostuivat, niin pysyi hän vaiti, hänen harmaat silmänsä vaan tulivat tummemmiksi. Ja varsinkin Adlercreutzistä puhuttaessa ne hohtivat niin ihmeellisesti ja hän oli silloin kaunis, niin omituinen valo levisi hänen muuten rumille kasvoilleen.

Sotilaat oppivat pitämään tuosta hiljaisesta pojasta, joka aina oli valmis toisia palvelemaan.

Eräänä iltana kun uusmaalaiset rakuunat lämmittelivät eräässä pirtissä, tuli sisään hämäläinen kuriiri. Heti hänen astuttuaan sisään vetäysi Karhu tuvan perimpään kolkkaan. Hän olisi pysynyt siellä, elleivät halot takassa olisi loppuneet ja korpraali käskenyt häntä menemään noutamaan lisää. Sanaakaan sanomatta nouti Karhu pihalta halkoja ja laski ne permannolle takan viereen. Hämäläinen kuriiri katsoi hyvin pitkään häneen ja kun Karhu aikoi jälleen palata nurkkaansa, sanoi hän pilkallisesti:

-- Vai täällä sinäkin olet?

Karhu tuli aivan kalpeaksi eikä sanonut sanaakaan. Kaikki pirtissä olijat katsoivat häneen. Syntyi pitkä äänettömyys. Lopulta läksi Karhu liikkeelle ja sanaakaan sanomatta, katsomatta kehenkään hän meni pihalle. Hän hengitti raskaasti seisoessaan pakkasessa ulkosalla. Sitten hän meni riihen luo, jonka oveen hän oli sitonut hevosensa, asettui sen viereen seisomaan, siveli sen kaulaa ja toisella kädellään syötti sille heiniä. Hämärässä hän näki, miten hämäläinen sotilas läksi talosta ja kohta huomasi hän rakuunojenkin valmistautuvan lähtöön. Hän päästi hevosensa irti, hypähti satulaan ja ajoi toisten luo. Hänen lähestyessään vaikenivat kaikki ja hän huomasi, miten jokainen häntä väisti. Karhu ei uskaltanut ajaa hevostaan rivin alkupäähän, jossa hän tavallisesti oli ollut ja hän huomasi, miten toinen jo otti hänen paikkansa. Hän pysytteli viimeisten joukossa pihamaalta lähdettäessä, mutta kun hän ajoi hevosensa viimeisen rakuunan rinnalle, niin tämä karautti äkkiä ratsuaan ja jätti Karhun yksin. Karhu näki, miten kaikki häntä karttoivat. Arkana jäi hän yhä kauemmaksi toisista eikä kukaan näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Lopulta pysäytti hän hevosensa kokonaan ja antoi toisten ajaa yhä loitommalle.

Hän oli niin iloinnut sotilaitten seurasta ja nyt hän huomasi, miten yksin hän oli, kun kaikkien ystävällisyys oli haihtunut tuon hämäläisen sotilaan kertomuksen johdosta. Ja Karhu tiesi, mitä tämä oli kertonut tovereilleen, eikä hän sen vuoksi uskaltanut puolustaakaan itseään. Hänellä oli häpeäpilkku elämässään ja hän tiesi kaikkien välttävän häntä heti sen tiedettyään.

Kauvan hän antoi ratsunsa seisoa paikallaan. Se kävi jo levottomaksi, mutta Karhu ei sitä huomannut, hän tuumi lähtisikö kokonaan pois sotaväestä.

Silloin kuului hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopsetta kaukaa. Se oli Adlercreutz, joka saapui oman vartiojoukkonsa kanssa. Siellä ei vielä hänestä tiedetty mitään, heidän seurassaan hän siis voi olla vielä jonkun aikaa. Hän odotti ratsujoukkoa tien syrjässä ja liittyi sitten heihin.

Adlercreutz oli jäänyt viimeiseksi armeijasta viiden ratsumiehen keralla. Hän oli levoton, sillä aivan viimehetkellä oli hän saanut vakoojien kautta tietää, että venäläisiä joukkoja kulki pitkin seutua aikoen hyökätä suomalaisiin.

Karhun liittymisen jälkeen eivät he olleet kauvaakaan ratsastaneet kun eräässä tien käänteessä ilmestyi äkkiä heidän eteensä parvi kasakoita. Nyt oli heidän käännyttävä tai hyökättävä kasakoitten rintaman läpi eteenpäin. Adlercreutz tuumi hetkisen, katsahti pieneen joukkoonsa. Heitä oli yhteensä seitsemän ja venäläisiä parikymmentä.

-- Eteenpäin! komensi hän. Suomalaiset kannustivat ratsujaan. Syntyi vimmattu taistelu, mutta niin äkillinen oli ollut suomalaisten hyökkäys, että venäläisten joukko hajaantui ja Adlercreutz kiisi täyttä laukkaa miehineen eteenpäin. Penikulman päässä he pysähtyivät suureen kartanoon, jonne edeltäajanut rakuunajoukko oli asettunut yötä viettämään.

Karhu näki entiset toverinsa ja nyt tiesi hän täytyvänsä lähteä pois. Adlercreutz oli mennyt kartanoon, jonka isäntä lämpimästi otti hänet vastaan. Karhu seisoi pihamaalla valmiina eroamaan joukosta, kun Adlercreutz ilmestyi portaille ja huusi:

-- Minun vartiostoni!

Nuo viisi miestä, jotka olivat ajaneet hänen seurassaan, riensivät portaitten luo. Adlercreutz laski heidän lukumääränsä ja sanoi sitten:

-- Missä on se rakuuna, joka tiellä liittyi meihin?

Karhu tiesi sillä häntä tarkoitettavan, eikä uskaltanut olla lähestymättä. Tultuaan portaitten luo viittasi kenraali heitä seuraamaan häntä kartanoon.

Astuttuaan sisään jäivät rakuunat oven luo riviin, Karhu jäi arkana heidän taakseen.

Adlercreutz lyhyenä, leveäharteisena käveli huoneessa ja kääntyi sitten rakuunain puoleen:

-- Se oli lyhyt, mutta tulinen ottelu. Minä saan hengestäni kiittää teitä. Onko kukaan haavoittunut?

Hän kulki miehen luota miehen luo kysellen, ja jokaisen hän tunsi nimeltään. Vaarallisia haavoja ei ollut kellään.

-- Sepä oli onnen kauppaa, sanoi kenraali mielihyvillään hykerrellen käsiään.

Hän näki Karhun toisten takana.

-- Sinä olet se, joka tiellä liityit meihin? kysyi hän.

-- Niin olen, vastasi Karhu.

Toiset väistyivät syrjään, niin että hän nyt ensi kertaa seisoi Adlercreutzin edessä.

-- Sinua minä en tunne? kysyi hän. Mikä on nimesi?

-- Karhu.