Pieni italialainen

1. Hiljaisessa talossa. 2. Koulussa. 3. Vanhan opettajan viulu. 4. Kaukainen, kaunis, nimetön järvi. 5. Surutalo; mutta järvellä on nimi. 6. Rikon äiti. 7. Kallisarvoinen testamentti ja kallisarvoinen "Isä meidän". 8. Sils-järven rannalla. 9. Salaperäinen tapaus. 10. Pitkä matka. 11. Kuljetaan eteenpäin. 13. Kaukaisen, kauniin järven rannalla. 14. Uusia ystäviä eikä vanhojakaan unohdeta. 15. Silvio toivoo oikein pontevasti. 16. Neuvo, joka oli monelle iloksi. 17. Vuorien poikki takaisin. 18. Kaksi iloista matkamiestä. 19. Pilviä kauniilla Gardajärvellä. 20. Vihdoin kotona. 21. Päivänpaistetta Gardajärvellä.

ENSIMÄINEN LUKU.

Hiljaisessa talossa.

Ylä-Engadinissa, Malojaan vievän tien varrella on yksinäinen, pieni, Sils-niminen kylä. Kun sen kohdalla poiketaan tieltä kedon poikki mennen, tullaan aivan vuorten juurelle pieneen paikkaan, jota sanotaan Sils-Mariaksi. Hiukan erillään, keskellä ketoa, seisoi kaksi mökkiä vastakkain. Kummassakin oli ikivanhat, puiset ovet ja hyvin pienet ikkunat syvällä kiviseinissä. Toiseen niistä liittyi pienoinen kasvitarha, jossa kasvoi vihanneksia ja sitä paitsi neljä kukkivaa pensastakin; mutta nämä näyttivät laihoilta ja hinteliltä samaten kuin muutkin kasvit. Toiseen ei kuulunut muuta kuin sivuseinustalla pieni koppeli, josta kaksi kanaa asteli ulos ja sisään. Tämä mökki oli vielä tuota toista melkoista pienempi ja sen puuovi vanhuuttaan aivan mustaksi painunut.

Jok'ainoa aamu aivan samaan aikaan astui tästä ovesta suuri mies, jonka oli pakko kumartua päästäkseen ulos. Suurella miehellä oli kiiltävän musta tukka, mustat silmät, ja heti hienopiirteisestä nenästä lähtien alkoi niin tuuhea, musta parta, ettei kasvoista paljon muuta näkynyt kuin valkoiset hampaat, jotka parran seasta välkähtelivät, kun mies joskus puhui; mutta hän puhui ani harvoin. Kaikki silseläiset tunsivat hänet; kukaan ei kuitenkaan maininnut häntä nimeltä, vaan kaikki sanoivat häntä "Italialaiseksi". Hän läksi tavallisesti astumaan pitkin kaitaista polkua Silseä kohti ja sieltä sitten ylöspäin Malojaan. Malojassa tehtiin paljon maanteitä, ja siellä "Italialainenkin" oli työssä. Mutta toisinaan hän ei lähtenytkään ylöspäin, vaan kääntyi St. Mauritzin kylpypaikkaan vievälle tielle. Siellä usein rakennettiin taloja, ja niin hänkin taas sai työtä. Hän viipyi siellä koko päivän ja palasi mökillensä vasta illalla.

Kun mies aamuisin astui mökkinsä ovesta, seurasi häntä tavallisesti pieni poika. Hänen mentyään asettui tämä kynnykselle seisomaan ja seurasi suurine, mustine silmineen isänsä kulkua; tai oikeastaan ei kukaan voinut sanoa mitä hän siinä katseli. Nuo mustat silmät näyttivät katsovan ohi kaiken sen, mikä oli nähtävissä, johonkin, mitä ei kukaan muu voinut nähdä.

Monesti sunnuntai-iltapuolin tulivat molemmat mökistä ja läksivät yhdessä kulkemaan ylöspäin vievää tietä. Kun he noin astelivat rinnakkain, huomasi selvästi kuinka yhdennäköisiä he olivat; poika oli ihan kuin isästä pienennetty. Mustaa partaa hänellä tietystikään ei ollut, mutta sen sijaan pistivät näkyviin kapeat, kalpeat kasvot, kaunismuotoinen nenä ja niin surumielinen suu kuin ei se laisinkaan osaisi nauraa. Isästä sitä ei voinut parran takia erottaa.

Kun molemmat näin kulkivat rinnakkain, eivät he sanoneet toisilleen sanaakaan. Enimmäkseen isä hyräili hiljaa jotain säveltä; toisinaan taas hän lauloi kovempaa, ja pikku poika kuunteli aina tarkoin. Jos sunnuntaisin satoi, istui isä kotimökissään penkillä ikkunan edessä ja pikku poika hänen vieressään, mutta eivät he nytkään puhelleet keskenään. Isä veti esille huuliharpun ja soitteli sillä säveleen toisensa jälkeen, ja poika kuunteli hartaasti. Toisinaan otti isä kamman, tai lehden puusta, ja pani ne soimaan, tai leikkasi hän puupalikasta jonkinmoisen pillin, jolla soitteli. Sitä esinettä tuskin tuntui olevan, josta hän ei olisi saanut ääntä. Mutta kerran hän toi kotiin viulun, johon poika ihastui niin, ettei koskaan voinut sitä unohtaa. Isä oli soittanut sillä monta sävelmää ja laulua ja pikku poika ei ollut ainoastaan kuunnellut, vaan myöskin liikahtamatta katsellut. Ja kun isä oli pannut pois viulun, oli poika ottanut sen ja hiljaa koettanut miten sillä saadaan säveleitä syntymään. Luultavasti ei soittaminen käynyt varsin huonosti, sillä isä oli nauranut ja sanonut: "Tulepas tänne!" Ja isä oli pannut vasemman kätensä suuret sormet pojan pienien sormien päälle ja omalla oikealla kädellään tarttunut pojan oikeaan käteen ja siten kuljettanut jousta, ja niin he olivat kauan soittaneet kaikellaisia säveleitä.

Seuraavana päivänä isän poissa-ollessa oli poika yhtä mittaa koettanut soittaa viulua, kunnes hän vihdoinkin sai siitä oikean säveleen. Mutta sitte viulu hävisi eikä myöhemmin enää tullut näkyviin. Toisinaan, kun he sittemmin istuivat yhdessä, oli isä ruvennut laulamaan, ensin hiljaa hyräillen, mutta sitte yhä selvemmin. Silloin lauloi poika mukana, ja kun hän ei oikein osannut sanoja, lauloi hän vain säveleen. Isä, näet, lauloi aina italiankielellä, ja poika kyllä ymmärsi siitä paljon, mutta ei oikein osannut laulaa sitä. Yhden laulun hän osasi kaikkia muita paremmin. Se oli pitkä, rattoisa kertomaruno, jonka isä satoja kertoja oli laulanut, ja se alkoi näin:

"Una sera In Peschiera --"

Sen sävel oli vienosti surumielinen ja miellytti poikaa suuresti, jonkatähden hän aina iloisesti ja hartaasti lauloi sitä. Ja kauniilta se kuuluikin, sillä pojalla oli heleä, puhdas ääni, joka suli kauniisti isän voimakkaaseen bassoon. Aina kun tämä laulu oli lopussa, taputti isä ystävällisesti poikaa olkapäähän ja sanoi: "Bene, Enrico, va bene!" Isä yksin sanoi poikaa Enricoksi, muut kaikki vain "Rikoksi".

Talossa oli myöskin täti, joka paikkaili ja keitti ja piti kaikki järjestyksessä. Talvella hän istui kehräämässä uunin luona, ja Rikon täytyi silloin aina tarkoin tuumailla miten olla kuin eleä; sillä niin pian kun hän aukaisi oven, sanoi täti: "Jätäpäs kerrankin ovi rauhaan, tupahan tulee ihan kylmäksi." Riko oli niihin aikoihin pitkät ajat kahdenkesken tädin kanssa. Isä oli näet työssä laaksossa ja yhtä mittaa monet viikot poissa kotoa.

TOINEN LUKU.

Koulussa.

Riko oli kohta yhdeksän vanha ja kaksi talvea oli hän jo käynyt koulua; kesällä vuoristossa tietystikään ei sellaista pidetty. Silloin opettajakin viljeli peltoaan ja teki heinää, niinkuin kaikki muut; ei silloin kukaan ennättänyt kouluun. Mutta ei Rikon silti ollut ikävä; hän osasi huvitella omalla tavallaan. Kun hän aamuisin oli asettunut kynnykselle, seisoi hän siinä liikahtamatta ja katseli haaveilevin silmin eteensä. Näin voi hän seisoa tuntikausia, jos ei vain vastapäisen mökin ovi avautunut ja kynnykselle ilmestynyt pieni tyttö, joka naurusuin katseli poikaa. Silloin Riko heti juoksi poikki tien; lapsille oli taas karttunut paljon puhelemista eilis-illasta, jolloin he viimeksi tapasivat toisensa ennenkuin Stineliä huudettiin tupaan. Tytön nimi oli näet Stineli ja hän oli juuri Rikon ikäinen. He olivat yhdessä alkaneet koulunkäyntinsä ja olivat samalla luokalla. Sitä ennenkin he olivat aina olleet yhdessä, sillä heidän kotiensa välillähän oli vain kaitainen tie; ja he olivat erittäin hyviä ystäviä.

Rikolla olikin vain tämä ainoa ystävä, sillä poikien joukossa ei hänellä ollut ketään ystävää. Kun pojat antoivat toisilleen selkään ja vieriskelivät maassa ja asettuivat päälleen seisomaan, silloin Riko läksi pois eikä edes katsonut taakseen. Mutta kun pojat huusivat: "Annetaanpas nyt kerran Rikolle selkään", silloin hän jäi seisomaan, ojensihe suoraksi eikä tehnyt niin mitään; katsoi vain mustine silmineen heitä niin oudosti, ettei kukaan koskenut häneen.

Mutta Stinelin seurassa oli hänen hyvä olla. Tytöllä oli niin hauska pystynenä ja sen yläpuolella kaksi ruskeata silmää, jotka aina nauroivat, ja pään ympärille oli kierretty kaksi paksua, ruskeata palmikkoa, jotka aina näyttivät hyvin siisteiltä, sillä Stineli oli toimekas tyttö, joka osasi hoitaa ulkoasuaan; hän kävikin joka päivä hyvää koulua. Eihän Stineli vielä ollut edes yhdeksän vuotias, mutta hän oli vanhin tytär ja hänen piti kaikessa olla äitinsä apuna, ja kotona oli paljon työtä. Sillä Stineliä nuorempia lapsia oli koko joukko: Trudi ja Sami ja Peterli ja Ursli ja Anna-Deteli ja Kunsli ja viimeisenä vielä kastamaton pienokainen. Yhtä mittaa huudettiin Stineliä joka puolelta, ja hän oli sentähden oppinut niin sukkelaksi, että kaikki työ sujui häneltä kuin itsestään. Aina hän ennätti saada lapsille kolme sukkaa ja kaksi kenkää jalkaan vedetyiksi ja kiinni sidotuiksi, ennenkuin Trudi sai hänen autettavansa pienokaisen jalat edes oikeaan asentoon. Ja juuri kun pienokaiset tuvasta ja äiti kyökistä kilvan huusivat Stineliä apuun, alkoi isäkin tallista huudella ja Stinelin oli autettava häntäkin. Isältä oli milloin lakki hävinnyt, milloin piiska sotkeutunut, ja tyttö löysi lakin heti paikalla, sillä se oli tavallisesti rehulaatikon päällä, ja hänen notkeat sormensa saivat piiskan siimat pian selvitetyiksi. Näin sai Stineli yhtä mittaa juosta ja toimia; mutta sitä tehdessä hän oli aina iloinen ja hilpeä. Talvella hän iloitsi koulunkäynnistään, sillä silloin hän sai kulkea kouluun ja sieltä kotiin Rikon seurassa, ja välitunneillakin he saivat aina olla yhdessä. Kesällä taas hän iloitsi ihanoista sunnuntai-iltapäivistä, jolloin hän pääsi ulos. Silloin hän lähti huvittelemaan Rikon kanssa, joka jo kauan oli odotellut oven edustalla. Käsi kädessä he juoksivat suuren niityn poikki metsäiselle kukkulalle, joka saaren tavoin pistäysi kauas järveen. Ylhäälle päästyään he istahtivat petäjien juurelle, ja katselivat vihertävän järven syvyyteen. Paljon oli heillä toisilleen juteltavaa ja paljon kyseltävää, ja niin hauskaa oli, että Stineli kaiken viikkoa iloitsi sitä muistellessaan; sillä ainahan oli uusi sunnuntai odotettavissa.

Mutta mökissä asui vielä eräs henkilö, joka myöskin tuon tuostakin huusi Stineliä luoksensa, nimittäin vanha mummu. Mutta mummu ei huutanut Stineliä saadakseen hänkin tytöltä apua, vaan antaakseen hänelle pienen rahan tai mitä muuta hyvää hänellä sattui olemaan; sillä Stineli oli mummun silmäterä, ja tämä huomasi paremmin kuin kukaan muu, kuinka paljon työtä lapsen täytyi tehdä, vaikka hän oli noin nuori, paljon enemmän kuin useimpain muiden lasten. Sentähden mummu mielellään antoi tytölle pieniä rahoja, jotta hänkin, niinkuin muut lapset, saisi ostaa itselleen markkinoilta punaisen nauhanpätkän, neulakotelon tai muuta mieleistään. Rikollekin oli mummu aina hyvä ja salli mielellään, että lapset seurustelivat keskenään. Monesti hän piti huolta siitä, että Stineli sai viipyä Rikon kanssa ulkona vähän pitempään.

Kesä-iltoina istui mummu aina pölkyllä oven ulkopuolella, ja usein seisoivat Stineli ja Riko hänen vieressään ja vanhus kertoi heille jotain hauskaa. Kun sitte pienen tornin rukouskello soi, sanoi mummu: "Nyt on jokaisen rukoiltava 'Isä meidän'. Älkää, lapset, milloinkaan unohtako sitä, että iltaisin on aina rukoiltava tämä rukous. Juuri sitävartenhan iltaisin soitetaan kelloa, että muistaisimme rukoilla."

"Ja nähkääs, lapset", sanoi mummu tuon tuostakin uudestaan, "minä olen elänyt kauan ja nähnyt paljon, mutta en tunne ketään, joka ei joskus eläissään olisi tarvinnut 'Isä meidän' rukousta; sitävastoin olen tuntenut monta, jotka hädän hetkenä ovat tuskaa täynnä etsineet, mutta eivät enää ole löytäneet sitä". Silloin seisoivat Stineli ja Riko hartaina, ja jokainen saneli hiljaa "Isä meidän" rukouksensa.