Paimenpoika alppimajalla

1. Monnin on hyvä olla. 2. Monnin elämä vuorilla. 3. Vierailu. 4. Monni ei enää voi laulaa. 5. Monni laulaa taas.

Ensimäinen luku.

Monnin on hyvä olla.

Kun on jättänyt maantien, joka kulkee ylös pitkin Prättigaun pitkää laaksoa, saa vielä aikamatkan nousta jyrkännettä tullakseen Fiderisin kylpylaitokselle. Niin vaivaloisesti läähättäen ponnistavat silloin hevoset vuorta ylöspäin, että matkustaja mieluummin nousee ajopeleistä ja kiipeää jalan vihreälle kukkulalle.

Pitkähkön nousun perästä saavutaan ensin Fideris-nimiseen kylään, joka sijaitsee hymyilevällä, vihreällä kunnaalla, ja sieltä kulkee tie edelleen vuoristoon aina siksi, kunnes kylpylaitoksen yksinäinen rakennus tulee näkyviin, joka puolelta kallioisten kukkulain ympäröimänä. Siellä ylhäällä kasvaa enää vain kuusia, jotka peittävät ympäröiviä kukkuloita ja kallioita, ja koko seutu näyttäisi jokseenkin synkältä, ellei kaikkialla pilkistäisi matalasta nurmiruohosta hienoja, loistavanvärisiä vuoristokukkia.

Eräänä valoisana kesäiltana astui kylpylaitoksesta ulos kaksi naista. He lähtivät kulkemaan kapeata polkua, joka talon lähellä alkaa kohota ja pian nousee hyvin jyrkästi korkeahuippuista vuorta kohden. He pysähtyivät ensimäiselle kielekkeelle ja katselivat ympärilleen, sillä he olivat juuri vastikään tulleet kylpylaitokseen.

"Hauskaa täällä ylhäällä ei juuri ole, täti", sanoi nyt nuorempi naisista antaen katseensa liukua yltympäri. "Pelkkiä kallioita ja kuusimetsiä ja taaskin vuori ja kuusia sen rinteillä. Jos meidän pitää jäädä tänne kuudeksi viikoksi, niin tahtoisinpa, että ympärillämme olisi jotain hauskempaakin nähtävänä."

"Hauskuuteen ei ainakaan kuulune, että hukkaat täällä ylhäällä hohtokiviristisi, Paula", vastasi täti solmien punaista samettinauhaa, jossa säihkyvä risti riippui. "Jo kolmannen kerran tulomme jälkeen sidon nauhan. En tiedä, onko vika sinussa vai nauhassa, mutta sen tiedän, että surisit sen hukkumista."

"Ei, ei", huusi Paula vilkkaasti, "risti ei saa hukkua, ei millään ehdolla, onhan se isoäidin muisto ja suurin aarteeni."

Paula tarttui itse vielä nauhaan ja sitoi kolme, neljä solmua lisää, jotta se kestäisi. Yhtäkkiä hän heristi korviaan: "Kuule, kuule, täti, mutta nyt tuleekin jotain todella hauskaa."

Ylhäältä korkeudesta kajahti iloinen laulu, välillä kuului aina pitkä, kaikuva joikaus, sitten taas laulettiin. Naiset katsahtivat ylös, mutta eivät saattaneet huomata yhtään elävää olentoa. Polku kulki suurissa mutkissa, milloin korkeitten pensasten, milloin ulkonevien kallionkielekkeiden välitse, niin että alhaaltapäin saattoi nähdä vain lyhyviä osia siitä. Mutta nyt syntyi äkkiä elämää polulla, ylhäällä ja alhaalla, kaikkialla, mistä kapea tie oli näkyvässä, ja yhä lähempää ja kovemmin kuului laulu.

"Katso, katso, täti, tuolla! Täällä! Katso tuolla! Katso tuolla!" huusi Paula suuresti ihastuksissaan, ja ennenkuin täti ennätti katsahtaakaan, tuli kolme, neljä vuohta hypellen alas, ja yhä enemmän ja enemmän niitä ilmestyi, kullakin oli pieni kello kaulassa, niin että kilinää kuului joka taholta. Joukon keskellä tuli vuohipaimen juoksujalkaa ja lauloi juuri parhaillaan laulunsa loppuun:

"Ja talvellakin laulan, Ei itkeä saa, Kun armahin kevät Taas pian palajaa."

Sitten kajahutti hän tavattoman joikauksen ja seisoi yhtäkkiä laumoineen aivan naisten edessä, sillä avojaloillaan hyppeli hän aivan yhtä ketterästi ja hiljaa kuin pikku elukkansakin.

"Hyvää iltaa!" sanoi hän iloisesti katsellen molempia vastaantulijoita ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta iloinen vuohipaimen miellytti naisia. "Varro vähän", sanoi Paula, "oletko sinä Fiderisin vuohipaimen? Ovatko vuohesi tuolta alhaalta kylästä?"

"Ovat tietysti!" kuului vastaus.

"Menetkö sinä niitten kanssa joka päivä tuonne ylös?"

"Menen."

"Vai niin, ja mikä nimesi sitten on?"

"Monni on nimeni."

"Laulappas minullekin se laulu, jonka juuri lauloit. Kuulimme vasta yhden säkeistön."

"Se on liian pitkä", selitti Monni, "vuohille tulee liian myöhä, niitten pitää päästä kotiin." Hän oikaisi hattukuluansa, sinkautti piiskaansa ilmassa ja huusi vuohille, jotka ja kaikkialla olivat ruvenneet jyrsimään: "Hoi, kotiin, hoi!"

"Mutta laulathan minulle joskus toiste, Monni, eikö niin?" huusi Paula hänen jälkeensä.

"Vaikka vain, kyllä sen teen -- ja nyt hyvää yötä!" huusi hän vastaukseksi lähtien laukkaamaan vuohien kera. Vähän päästä pysähtyi koko lauma alhaalla takapihalla muutamia askeleita kylpylaitoksesta, sillä tänne tuli Monnin jättää taloon kuuluvat vuohet, kaunis valkea sekä musta soman vuonansa kanssa. Monni kohteli viimemainittua mitä suurimmalla huolella, sillä se oli hento elukka, ja Monni rakasti sitä yli kaikkien muitten. Se olikin niin kiintynyt häneen, että se juoksi kaiket päivät hänen perässään. Nytkin hän veti sen hellästi puoleensa ja pani sen navettaansa; sitten sanoi hän: "Kas niin, pikku Maggi, nuku nyt hyvin, olet väsynyt, eikö niin? Sinne ylös on aika pitkä matka, ja sinä olet niin pieni vielä. Pane nyt vain heti maata, kas niin, oikein hyviin olkiin." Kun hän oli sitten peittänyt pikku Maggin, lähti hän kiireesti edelleen laumoineen ensin kylpylaitoksen edustalla olevaa kunnasta ylös ja sitten tietä alas kylää kohden. Täällä otti hän pienen torvensa esille ja puhalsi niin kovasti, että ääni jymisi alas laakson pohjaan asti. Kaikista hajallaan olevista asumuksista tulivat nyt lapset juoksujalkaa, jokainen hyökkäsi vuohensa luo, jonka hän jo etäältä tunsi, ja läheisistä taloista tuli sieltä täältä nainen, tarttui vuoheensa köydestä tai sarvesta, ja lyhyessä ajassa oli koko lauma hajoitettu ja joka elukka viety paikalleen. Lopuksi seisoi Monni vielä yksin oman, ruskean vuohensa kanssa ja sen kera hän nyt meni pientä majaa kohden vuorenrinteessä, missä isoäiti häntä jo odotti ovella.

"Onko kaikki käynyt hyvin, Monni?" kysyi hän ystävällisesti, vei sitten Ruunikin navettaan ja alkoi heti lypsää sitä. Isoäiti oli vielä roteva nainen, huolehti kaikesta tuvassa ja navetassa ja piti kaikkialla hyvää järjestystä yllä. Monni seisoi navetan ovella ja katseli iso-äitiä. Kun lypsy oli lopussa, meni tämä mökkiin ja sanoi: "Tule Monni, sinun on varmaankin nälkä."

Hän olikin jo kattanut pöydän valmiiksi, Monni sai vain istua syömään. Isoäiti istuutui hänen viereensä, ja vaikka pöydällä ei ollut muuta kuin vati täynnä maissipuuroa keitettynä Ruunikin maitoon, niin söi Monni kumminkin hyvällä ruokahalulla. Samalla kertoi hän isoäidille, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Lopetettuaan ateriansa vetäytyi hän vuoteelleen, sillä aamun sarastaessa oli hänen taas lähdettävä lauman kanssa laitumelle.

Täten oli Monni viettänyt jo kaksi kesää. Näin kauan hän oli jo ollut vuohipaimenena ja oli jo niin tottunut tähän elämään ja kiintynyt elukkoihinsa, ettei hän voinut kuvitellakaan mitään muuta. Monni oli asunut isoäitinsä kanssa niin kauvan kuin hän saattoi muistaa. Hänen äitinsä oli kuollut hänen vielä ollessaan aivan pieni, hänen isänsä lähti pian sen jälkeen sotapalvelukseen Neapeliin ansaitakseen jotakin, kuten hän sanoi, sillä hän arveli sen käyvän siellä pikemmin.

Hänen vaimonsa äiti oli myös köyhä, mutta hän otti heti tyttärensä hyljätyn poikasen, pikku Salomonin, luokseen ja jakoi hänen kanssaan, mitä hänellä oli. Hänen kodillaan olikin siunausta, eikä hänen vielä koskaan ollut tarvinnut kärsiä puutetta.

Vanhasta kunnon Liisasta pitivät kaikki kyläläiset paljon, ja kun kaksi vuotta sitten oli nimitettävä uusi vuohipaimen, silloin äänestivät kaikki yksimielisesti Monnia, sillä jokainen soi mielellään työteliäälle Liisalle, että Monnikin nyt voisi jotakin ansaita. Hurskas isoäiti ei antanut Monnin lähteä ainoanakaan aamuna muistuttamatta hänelle: "Älä unohda, Monni, kuinka lähellä hyvää Jumalaa olet siellä ylhäällä, ja muista, että hän näkee ja kuulee kaikki, etkä sinä voi mitään kätkeä hänen silmiltään. Mutta älä myöskään unohda, että hän on lähellä sinua auttamassakin. Sen tähden ei sinun koskaan tarvitse pelätä, ja jollet siellä ylhäällä voi huutaa ketään ihmistä apuun, niin huuda vain hyvää Jumalaa hädässä, hän kuulee sinua kohta ja tulee avuksesi."

Siten lähti Monni alun pitäen täynnä luottamusta yksinäisille kukkuloille ja korkeimmille kallioille eikä milloinkaan hituistakaan pelännyt eikä kauhistunut, sillä hän ajatteli aina:

"Jota ylemmäs kuljen, sitä lähempänä hyvää Jumalaa olen ja sitä turvallisempi kaiken suhteen, mikä minua voi kohdata." Niin ei Monnilla ollut surua eikä huolta ja hän saattoi iloita kaikesta, mitä hän koki aamusta iltaan, eikä ollut kumma, että hän alituisesti vihelsi, lauloi ja remusi, sillä hänen täytyi purkaa suurta iloisuuttaan.

Toinen luku.

Monnin elämä vuorilla.

Seuraavana aamuna heräsi Paula aikaisemmin kuin koskaan ennen, äänekäs laulu oli herättänyt hänet unesta. "Siinä vuohipaimen varmaankin jo menee", sanoi hän, hypähti vuoteestaan ja juoksi akkunaan.

Aivan oikein, Monni seisoi siinä raikkain punaisin poskin ja oli juuri hakenut vanhan vuohen ja vuonan navetasta. Nyt heilautti hän ruoskaansa ilmassa, vuohet hyppelivät ja keikkuivat hänen ympärillään, ja samassa koko lauma lähti eteenpäin, ja yhtäkkiä korotti Monni taas äänensä ja lauloi, niin että vuoret kaikuivat:

"Tuoll' ylhäällä kuusissa Kuoro lintujen soi, Jos hetkisen satoikin, Säteen taas päivä soi."

"Tänään pitää hänen kerrankin laulaa minulle koko laulunsa", sanoi Paula, sillä nyt oli Monni jo kadonnut näkyvistä, eikä hän enää voinut erottaa hänen etäistä lauluaan.

Taivaalla leijailivat vielä rusottavat aamupilvet, ja raitis aamutuuli suhisi Monnin korvissa hänen noustessaan vuorille. Se olikin juuri hänen mieleensä. Hän laulaa helähytteli mielihyvästä ensimäiseltä kallionkielekkeeltä niin kovasti alas laaksoon, että moni nukkuja alhaalla kylpylaitoksessa hämmästyneenä avasi silmänsä, mutta sulki ne taas kohta, sillä ääni oli tuttu ja ilmoitti, että saattoi nukkua vielä hetkisen, sillä vuohipaimen tuli aina niin varhain. Sillävälin kiipesi Monni vuohineen tunnin ajan ylemmäs ja ylemmäs, aina korkeille kallioille asti.

Monnin ympärillä oli tullut yhä kauniimpaa, kuta ylemmäksi hän ehti. Aika ajoin silmäili hän ympärilleen ja katsahti kirkkaalle taivaalle, joka kävi yhä sinisemmäksi, sitten alkoi hän taas laulaa täyttä kurkkua, sitä kovemmin ja iloisemmin, jota ylemmäs hän tuli:

"Tuoll' ylhäällä kuusissa Hyvät herkkuni lie Jos hetkisen satoikin, Säteen taas päivä soi.