Peppino

I. Kaksi vierasta Albanossa. II. Peppino ja hänen äitinsä. III. Neo astuu näyttämölle. IV. Neon sukuperä ja olosuhteet. V. Herra Pagani puhuu kuin roomalainen. VI. Salaisuus. VII. Kummallinen matkatoveri. VIII. Salaisuus tulee ilmi. IX. Kuulustelu. X. Onni hymyilee. XI. Onni kääntyy poispäin.

I luku. Kaksi vierasta Albanossa.

Aurinko paistoi lempeästi koko Albanon halki kulkevalle pitkälle, kivetylle kadulle, joka alkaa vanhasta ajoportista ja päättyy sinne, missä jalkakäytävä loppuu ja vasemmalla vielä kohoaa yksi ainoa suuri talo. Tästä "Hotel Roma" nimisestä rakennuksesta aukenee avara näköala yli päivänpaisteisen Campagnan, yli kaikkien raunioiden ja muistomerkkien, tumman tammiston ja vihertävien vainioiden. Tyytyväisenä saattaa todellakin pieneltä parvekkeelta ihailla kaikkea sitä. Juuri ikään vierivät vanhalta portilta avoimet vaunut. Niissä istui kaksi naista, jotka varmaankin suurella mielenkiinnolla seurasivat kaikkia nähtävyyksiä. Joskus he kumpikin epähuomiosta sattuivat katsomaan eri tahoille, jolloin he tehdessään äkillisiä käänteitä jokseenkin tuntuvasti tyrkkäsivät toisiaan. Mutta nyt he molemmat yht'äkkiä kiinnittivät katseensa samaan paikkaan. Erään jyrkästi vasempaan nousevan syrjäkadun kulmassa seisoi väkijoukko niin taajasti yhteensulloutuneena, että saattoi eroittaa ainoastaan liikkuvat päät, mutta ei ollenkaan mihin hartioihin ja käsivarsiin mikin kuului. Jännittyneinä naiset katselivat ihmistungosta. Heidän lähetessään sekava melu kohosi ja paisui siinä määrin, että he hämmästyneinä katselivat ympärilleen, ja nuorempi, jolla nähtävästi oli vilkas mielikuvitus, kauhistuneena huudahti toverilleen: "Siellä tapahtuu varmaankin vallankumous, ja me sekaannumme siihen." "Mikä se on?" kysyi nyt vanhempi ajajalta, vaunujen tultua niin lähelle, että melulta tuskin enää kuuli sanaakaan. Mutta ajaja oli varmaankin ymmärtänyt kysymyksen; hän näet pysähdytti hevosen keskellä pahinta tungosta, ja sanoi mitä suurimmalla levollisuudella: "Majale."

"Herran nimessä", huudahti nuorempi nainen ja kavahti pystyyn, "antakaa mennä, ajuri, antakaa mennä. Majale merkitsee villisikaa, villisika on päässyt irti ja varmaankin hyökkää vaunuihimme. Antakaa toki mennä, ajuri; onko mies menettänyt järkensä?"

Ajaja istui pukilla kaikessa rauhassa ja katseli tyytyväisenä tyrkkivää, sulloutuvaa, huutavaa ihmisjoukkoa. Pelkoa se ei ainakaan näyttänyt hänessä herättävän, ja kun nuori nainen kauhistuksissaan oli huutanut hänelle kaikki käskynsä saksaksi, muistamatta ettei toinen ollenkaan ymmärtänyt sitä, niin ei ajurilla todellakaan ollut mitään syytä olla levoton. Siksipä hän tyytyväisenä yhä istua nökötti katsellen väentungosta.

"Sano hänelle sitten italiaksi, että hän pelastaisi itsensä ja meidät, tuo mieletön mies", huusi tyttö nyt mitä suurimmalla kiivaudella vierustoverilleen, Mutta samassa hetkessä pieni, ruskeasilmäinen poika hyppäsi verrattomalla ketteryydellä vaunun astuimelle ja tarjosi päätään nyökäyttäen nuorelle neidille palasen ihmeellistä ainetta pitäen sitä veitsensä leveällä lappeella ja toistaen hyvin kohteliaasti: "Tahtovatko neidit majalea?"

"Oletko koskaan kuullut moista?" sanoi silloin tyttö peräti hämmästyneenä toverilleen. "Tämäkö siis olisi majalea? Mitä ihmettä!" Hänen toverinsa oli sillä aikaa hieman lähemmin tarkastellut veitsenlappeella olevaa vihreänkeltaista palasta, jossa oli varsin väkevä laakerin, piparmintun, neilikkojen ja muiden voimakkaiden höysteiden tuoksu, ja sanoi sitten: "Luulen tässä olevan palasen kauheasti höystettyä villisikaa. Mutta enemmän kuin ihmeellinen ruokalaji miellyttää minua näppärä poika. Katsoppa vaan tuota pientä, päivettynyttä miestä."

Poikanen ojensi silloin veitsensä naisille, kasvoissaan mitä ystävällisin ilme, ja kun kumpikaan heistä ei tarttunut siihen, sanoi hän rohkaisten: "Maistakaa vaan, jos miellyttää, maistakaa vaan, ei tarvitse maksaa."

Naiset eivät tosin maksun pelosta jättäneet koskettamatta tarjottua tavaraa, pikemmin heitä pelotti outo, omituiselta näyttävä aine -- mutta poika ei taipunut, vaan sanoillaan, käsillään ja silmillään uudisti tarjouksensa, kunnes kumpikin nainen otti majalepalasensa veitsen lappeelta ja pisti suuhunsa. Silloin hän oli tyytyväinen, ja odottamatta kunnon kiitostakaan hyppäsi vaunun astimelta kadoten väen vilinään. Ajuri oletti varmaankin, että pysähdyksen tarkoitus oli saavutettu; paukahuttaen ankarasti piiskaansa hän läksi ajamaan ja suuntasi vinhaa vauhtia matkan Hotel Romaa kohti.

Hotellin tanakka omistaja astui juhlallisena vastaan avoimesta hallistaan auttamaan vaunuista odotettuja vieraita, he olivat näet arvoisalta herra Vittorio Paganilta tilanneet itselleen kuukaudeksi huoneen. Tehdessään suurella arvokkuudella neideille palveluksiaan huomautti hän moittivasti ajurille: "Nain myöhään asemalta, ei kaiketi ole tapahtunut mitään erikoista?" "Ei mitään, herra", vastasi mies, "pysähdyimme vain majalepäivän vuoksi hieman Pyhän Paavalin trattorian kohdalla", Sillävälin naiset olivat astuneet halliin ja nousivat herra Paganin ja kantajan seuratessa portaita molempiin heitä varten varattuihin huoneisiin. Huoneet olivat Campagnan puolella, ovi oli välillä, ja kummallakin oli pieni parvekkeensa, josta aukeni avara näköala yli Campagnan aina sinne asti, missä vihreä meri häämöitti.

Naiset menivät kumpikin huoneeseensa ja mieltyivät niihin. Seisoessaan ylhäällä ja katsellessaan ympäristöä näytti nuori tyttö reippaalta ja kukoistavalta sekä varsin seikkailuhaluiselta. Vaaleaverinen Helmina von Trolley oli tilanomistajan tytär Mecklenburgista. Jo monta vuotta hän oli koettanut taivuttaa vanhempiansa tekemään matkan Italiaan, mutta äidistä se oli liian pitkä ja isästä liian kuuma, ja niinpä Helmina pyysi turhaan, kunnes kodin luotettu ystävätär, neiti Klara Hellweg, ilmoitti tekevänsä Italianmatkan ja tahtovansa ottaa Helminan ystävälliseen suojaansa. Niinpä ystävättäret olivat lähteneet matkalle, joka tähän asti oli sujunut oikein hyvin. Helmina tuli nyt toisen huoneen parvekkeelle, jossa Klara seisoi katsellen seutua.

"Oletko kuullut mokomaa, kun trattoriaa, joka itse asiassa on sama kuin ravintola, nimitetään Pyhäksi Paavaliksi?" kysyi Helmina. Klara ei voinut myöskään antaa asiaan mitään selvitystä, ravintolan nimi oli hämmästyttänyt häntäkin. Hän odotti, että päivällisen jälkeen mentäisiin uudelleen lähemmin katsomaan paikkaa ja ihmisvilinää. Olihan kohtelias, miellyttävä poikanen todisteena, että siellä oli oikeita ihmisiä, vaikkakin melu oli kova. Eikähän siellä ollut pelättävänä mitään vallankumousta eikä eläviä villisikoja, sen kai Helminakin oli huomannut. -- Niin, huomannut hän olikin sen, ja ehdotus miellytti häntä. Naisten vielä tarkemmin tuumiskellessa miten viettäisivät päivänsä kutsui kello heidät päivälliselle, jota syödessään he suunnittelivat loppuun ohjelmansa Albanossa-olonsa ensi päivälle.

II luku. Peppino ja hänen äitinsä.

Sillävälin Pyhän-Paavalin-kadulta tuleva melu oli yltymistään yltynyt; sen niminen oli näet tuo katu, joka jyrkästi nousee vanhaa, kaunista Pyhän-Paavalin-kirkkoa vasten. Siellä ihmisjoukko tuona kauniina syyskuun aamuna kasvoi kasvamistaan ja tuli yhä kovaäänisemmäksi, eikä yksikään muukalainen, joka ei tiennyt, mikä oli tämän ihmisjoukon keskipiste, olisi voinut arvata sitä, sillä väentungoksessa hänen olisi ollut mahdoton sitä nähdä. Mutta sitä, joka uupumatta raivasi itselleen tien ja tunkeutui joukon keskelle, kohtasi vaivojensa palkaksi ihastuttava näky. Keskelle katua oli asetettu pöytä, jonka kimallus ja loisto vastustamattomasti veti jokaista puoleensa. Siinä oli mitä kauneimpia, punaisilla ja vihreillä nauhoilla koristettuja pulloja, joissa tummanpunainen albanolaisviini kimalsi auringonpaisteessa. Kullankeltaisia leipiä oli aseteltu kirjavien pullojen väliin, ja keskellä oli valkoinen lautanen, jonka peittivät ruusunpunaiset retiisit ja sipulit. Kaikki näytti niin kauniisti järjestetyltä ja sirolta, että se muistutti puutarhaa, jossa on ruusupenkki keskellä ja ympärys täynnä keltaisia kevätesikkoja ja kirjavia tulppaaneja. Mutta suuren pöydän vieressä olevalla pienemmällä oli puinen lautanen, ja lautasella tavattoman suuri möhkäle jotakin syötävää vihreänharmaata, punervalle vivahtavaa ainetta. Se oli laajalti kuuluisaa, kaikkien rakastamaa majalepaistia.

Pöydän takana seisoi kookas, upea, ylväsryhtinen nainen, jonka päätä tuuheat, pikimustat palmikot ympäröivät. Hänen suunsa oli tiukasti suljettu, sanattomana hän seisoi tungoksen ja melun keskellä. Milloin meteli yltyi kovin äänekkääksi, käänsi hän vain katseensa, joka osui ja vaikutti varmasti, sillä senjälkeen oli aina vähän levollisempaa. Noihin mustiin silmiin olikin selvästi kirjoitettu: "Minä osaan kyllä auttaa itseäni, jos kovalle ottaa." Niin hän seisoi ja leikkasi suurella terävällä veitsellä vihreänharmaasta möhkäleestä palan palalta, kaikki samansuuruisia, tarkkasilmäisesti mitattuja. Jotenkuten kappaleet katosivat pöydältä väkijoukon tarvitsematta tunkeutua pienen pöydän ympärille, sillä sitä rouva ei suvainnut, ja samaten katosivat myöskin suurella pöydällä olevat leivät, joiden sijaan tuotiin heti uusia. Pöydällä ei näkynyt yhtään likaista lasia eikä muuta epäjärjestystä, ja kuitenkin väkijoukko joi juomistaan ja söi syömistään, ja jokainen sai mitä halusi. Kaikki tungeskelevat meluajat ja kirkujat eivät tosin halunneet syömistä ja juomista, tahtoivatpahan vain katsella miten toiset sen suorittivat ja myöskin olla näkemässä mitä tapahtui. Mutta se joka lähemmin tarkasteli, miten vilisevän väkijoukon palveleminen saattoi tapahtua niin näppärästi ja hyvässä järjestyksessä, huomasi pian pienen, hintelän poikasen. Hän kääntelihe kuin kärppä väkijoukon välitse, teki kaikille palveluksiaan, oli kaikkialla ja aina missä tarvittiin. Kolme maljaa oli lakkaamatta käynnissä, sillä viiniä ei juotu täysistä pulloista, kukin tahtoi ainoastaan lasillisen, ja kohta kun tyhjä malja palasi, huuhtoi poikanen sen salamannopeudella maassa olevassa kattilassa ja antoi täytettynä takaisin.

Siten kului tunti toisensa jälkeen lakkaamattomassa ahdingossa ja tungoksessa keskellä kirkunaa ja huutoa, syömistä ja tarjoilemista, ja yhä väentungos näytti vain kasvavan. Suuria ihmisjoukkoja nousi kukkulalle, ylös Pyhän-Paavalin-kirkkoa kohti, mutta monet korkeammallekin. Näkyi kokonaisia jonoja, jotka kaikilta suunnilta kirkon kohdalla kokoontuivat yhteen ja nousivat edelleen. Ainoastaan vähitellen pöydän ympärillä oleva joukko harveni, mutta vieläkin oli poikasella täysi työ, ja sanatonna hän yhäti puikkelehti väkijoukon välitse.

Yhtäkkiä joku tarttui takaa hänen käsivarteensa, ja hän kääntyi nopeasti. "Tule, Peppino", huudahti hänelle muuan poika, jonka toiset jo samalla olivat lykänneet syrjään; "tulin noutamaan sinua, tuolla ylhäällä on paljon väkeä, minä olen jo nähnyt kaiken".

Peppino oli jo pyörähtänyt toisaanne. "Näethän etten ehdi", huudahti hän jälkeensä ja syöksyi eteenpäin. Silmänräpäyksen poikanen seisoi paikoillaan, tuijottaen toista hämmästynein katsein. Sitten hän puski päällään ja kyynärpäillään joka taholle, kunnes pääsi joukon läpi ja näki Peppinon, joka seisoi huuhtelukattilan ääressä. Silloin hän tarttui lujasti toisen käsivarteen eikä päästänyt häntä irti.