Suomen mies meni Zanzibariin

Alkulause. Kaupunki ja laiva. Yli Espanjan meren. Päivä Lissabonissa, yö Tejo-virran suulla. Kanarian saarten eteläpuolella. Senegalin matalikoilla. Päiväntasaaja. Kaksi Angolan loukkoa. Peter Moorin maassa. Kapin kaupungissa. Mozambique-virralla. Vascon Jouluaatto-lahdessa. Kansitarkastus. Lassi Markussonin luona. Ophirin maan ääriin. Ohi Madagaskarin. Viimeinen luku.

Alkulause.

Seuraava kirja ei tarjoa muuta kuin tuokioisen kuvan huolettomasta matkasta valtameren ylitse. Sitäpaitsi on se vailla varsinaista loppuaan, sillä elokuussa tuli sota. Tuon matkustavan herran oli pakko kääntyä Zanzibarista takaisin ja kiertää Kapin ympäri vielä uudestaan. Muiden puutteellisuuksien joukossa haluaa tekijä erikoisesti korostaa kuvien ja tekstin riittämätöntä yhteensopivaisuutta. Se johtuu siitä, että suuri osa hänen omia filmejään matkan keskeytyksen sekasorrossa jäi matkatoverien haltuun Afrikaan. Ei ollut sittemmin varsin helppoa korvata niitä sopivammilla, jääneestä varastosta.

G. M.

I.

KAUPUNKI JA LAIVA.

"Onko teillä rauhallista huonetta?" kysyin Hotel Bellevuen portierilta Hampurissa.

"Jo toki, rauhallinen ja kaunis huone kolmannessa kerroksessa. Pst, vie herra ylös numeroon 35!"

Minä astuin huoneeseen, ja vastaani kajahti kymmenkunta automobiilin signaalia. Jungfernstiegille päin oleva ikkuna oli nimittäin auki.

"Onko tämä rauhallinen huone, tällainen?" huusin minä niin kovasti kuin voin.

Viinuri koetti vastata, mutta kahdesti ei saanut ääntään kuuluville. Kolmannen kerran onnistui hänen parin ulvahduksen välillä nopeasti virkkaa pari sanaa:

"Kyllä, tämä on sangen rauhallinen huone."

Vastaus tuli syvimmän vakavasti, ja minun täytyi häntä uskoa. Muuten: sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri on yksinkertaista pyytää keskustassa olevaa hotellihuonetta ja samalla vaatia rauhallisuutta. Mutta kuitenkin oli hotellin väki melkoisen oikeassa: huone oli rauhallinen kello 1:n jälkeen yöllä. Silloin uinahtaa katuelämä, ja sitten on aivan hiljaista noin kello 7:ään saakka aamulla. Kuutta tuntia kauemmin ei täyskasvuisen herrasmiehen tarvitse nukkua.

Ja palkkioksi, minkälainen näköala ikkunastani! Koko kuuluisa "Stieg" kokonaisperspektiivissä. Koko Sisä-Alstern ja sen venheet ja joutsenet. Alsternin takana sadoissa vaihtuvissa valoissa taustana kirkot ja talot. Kirkkaan patinan peitossa kohoavat Pyhän Jaakopin ja Pietarin kirkkojen vanhat kypärät, ja syvän lehtivihreinä seppeleinä kiertävät lehmusrivit pitkin rantakatuja, joilla pikkuolennot kaukana kiiruhtavat ja hienot vaunut vierivät.

Kun muutaman vuoden paussin jälkeen on tullut takaisin tähän kaupunkiin, näkee sen jälleen suunnattomasti kasvaneen sekä sisältä että ulospäin. Lieneekö Europassa toista miljoonakaupunkia, joka elää selvemmin kuin tämä? Se elämä ei ole amerikanismia, se ei ole yön sieni, vaan täällä työskentelevät ja paisuvat lihakset ja suonet. Jos sille tahtoisi antaa nimen, niin parhaiten saattaisi sanoa, että Hampuri lontoolaistuu. Tämä ei koske ainoastaan kaupungin laajuutta ja liikennettä, vaan jollakin tavoin koko sen olemusta. Englantilainen työjärjestys on vallalla; joutokävelijäin, sotaväen ja ylioppilaiden olemattomuus saa tuntemaan, että juuri täällä "time is money". Ja jos kulkijan katse osuu rakennuksiin, joissa on liikekilvet "Standard Bank of South Afrika Ltd", "Tehuantepec Route", "East India House", niin kohtaa häntä se sama maailmaa-syleilevä, jota hän tuntee, kun hän Lontoossa Victoria Streetillä näkee jonkun oven päällä yksinkertaiset sanat: "Uuden Zeelandin hallitus".

Sitten tulee lisäksi vielä Elbe, tuo verraton, joka Böhmin vuoristosta vierii halki koko saksain maan ja tuo Hampuriin kaikki, mitä maaseutu tuottaa ja kokoaa. Ja vaikka kaupungilla on kahdeksaisen peninkulman matka suolaisen meren partaalle, ei siinä ole eikä tule olemaan mitään Brüggen tapaista. Sillä Pohjanmeren vuorovedet ulottuvat jokapäivä aina St. Paulin rantalaitureille saakka ja huuhtelevat niitä alinomaa kahden metrin korkeudelta, muistuttaen iäti, että Hampuri on meren poika.

Oikeastaan tämän kaiken on saanut aikaan jääkausi. Sillä suuri pohjoismainen jäätikköestehän pakotti koillisen Saksan ylämaitten vedet hakemaan tiensä Pohjanmereen. Muuten olisi Elbe löytänyt lasku-uomansa jo paljoa lähempänä, ehkä suunnilleen Danzigin tienoilla, ja Hampuri olisi jäänyt pienen Wismarin tai ehkäpä Stettinin tapaiseksi, näkemään Suomen asukkaiden läpimatkaa Friedrichstrasselle, ei paljoa merkittävämmäksi. Hampuri on Fennoscandian ikuinen velallinen.

Miellyttävä virkistys on kiertää kaupunkia katselemassa vanhanaikaisilla ajurinrattailla. Minä nousin tuollaisiin toissa päivänä ja pyysin kuskipukin enoa ajamaan minne hänen mielensä teki. "Alas satamaanko?" Hyvä. Sitä sopivampaa, koska halusin nähdä uuden Elbe-tunnelin, neljäntoista miljoonan yrityksen, joka valmistui vuonna 1911 syksyllä.

Tunnelia myöten kävelee etupäässä 20,000 telakkalaista, jotka työskentelevät Kuhwärderin puolella, missä ei muilla ole juuri mitään tekemistä. Mutta siinä on kumpaisessakin tunneliputkessa kävelykäytäväin välissä myöskin ajotie, ja sille minun teki mieleni päästä, ei erikoisesti ajellakseni, vaan saadakseni nauttia uutta sensatsioonia. En ole nimittäin koskaan ennen mennyt hevosineni, kuskineni ja rattaineni hissiin, enkä käyttänyt kärryjä pystysuoran kulun välineenä. Sen olin nyt tekevä. Elbe-tunnelin kummassakin päässä on kuusi hissiä, joista kaksi keskimmäistä kantaa kumpikin 10,000 kg ja joihin mahtuu ajoneuvot hevosineen.

Kuskipukin eno ei tästä laisinkaan pitänyt. "Hevonen pelkää!" Luulenpa, että eno pelkäsi itse. Kuitenkin hyrritimme sisään, maksoimme 50 Pf., ja sitten kuulin valtavien luukkujen edessä ja takana sulkeutuvan. Sen jälkeen alkoi jyristä. Musta vilkutti pari kertaa korvanpäitään, eno sanoi "Oh Gott", ja koko tuusallinen aikoi vaipua. Hiljaa ja somasti upottiin noin seitsemän kerroksen syvyyteen, ja sitten nostettiin etuluukku. Edessämme aukesi näennäisesti loputtomana tunneliputki, lamppuja kiiluvana ja kaakelin-välkkyvänä, ja me ajoimme suoraan siihen.

Nyt muuttui eno yhtäkkiä ihan ylpeäksi, kääntyi taaksepäin puoleeni, viittasi piiskallaan kattoa ja lausui: "Tässä on se kumma, että laivat kulkevat tuolla ylhäällä juuri lakkiemme ylitse."

Toisella rannalla emme saaneet kääntää suoraan paluutunneliin, vaan täytyi meidän ensin mennä hissiin, sitten alas vielä toiseen, ja kotirannalla jälleen ylös. Summa: 100 metriä pystysuoraa vaunumatkaa. Eno joutui tästä nelinkertaisesta hullutuksesta aivan pyörälle päästä ja karautteli sitten suorastaan luvatonta vauhtia pitkin kristillisiä katuja.

Asiani olisi kai nyt kuvailla myöskin tuota uutta Alster-paviljonkia, jonka avajaisissa olin. Hampuri oli odottanut tätä päivää kauniit yhdeksän kuukautta, ja nyt se oli tullut. Kaupungin asukkaat kokoontuivat sen ovien eteen kuin kissat valerianan ympärille, aivan kataleptisina. Mutta he ponnahtivat ällistyneinä takaisin, kun oviparit avattiin. Sillä siellä vaadittiin pääsymaksua!

Tämä ei kuitenkaan ollut järin vaarallista, sillä sitä otettiin ainoastaan ensimäisenä päivänä, Olympialaisten kisain hyväksi. Nyt on paviljonki auki ilmaiseksi ja Valeriana houkuttelee sisään. Tuo uusi temppeli on hiukan tusinakomea. Mutta sen kai on sitä oltavakin "coram publico" [yleisön mielen mukaan. Suomentaja]. Parvilla ja alkooveilla varustetun suuren salin alapuolella on Alsternin pintaa lähellä todella elegantti teesalonki, pöytäkoristeina kalliita pitsejä lasin alla. Monilta balkongeilta saa romantisesti nautiskellen katsella välkkeitä illan-tummalla järvellä, kanootteja, purjeveneitä ja hitaasti soluvia, valkeita lintuja.

Kuitenkin kävi persoonallisen lyriikkani tällä kertaa siten, että minun täytyi hukuttaa se satojen kauppapuotien proosaan. Hampurissa oleskelun päivät eivät nimittäin olleet aiotut huvitukseksi, vaan tuon yrityksen valmistamiseksi, johon nyt olin pääni pistänyt, nimittäin kesämatkan Afrikan ympäri. Minun täytyi hankkia alus- ja päällysvaatteita, mitä eriluontoisimpain leveysasteiden poikkikulkua varten, meripukuja ja maapukuja, sekä vielä karttoja, kirjallisuutta ja pari tusinaa muita tarveaineita, joita vailla matka Afrikan ympäri olisi kaarnan ajelua aalloilla. Mitä nyt ei tullut otetuksi huomioon, oli sitten oleva liian myöhäistä. Siksi saikin Hampuri näinä päivinä nähdä erään sangen vakavan ja päätteliään ostajan availevan kauppojensa kimmaltavia ovia.

Matka Kapin-maanosan ympäri on nykyään normaalitapauksissa aikamoisia mukavuuden-vaatimuksia täyttävää. Matkailija ostaa Hampurissa Deutsche Ost-Afrika-Linien konttorissa matkalipun, tilaa paikan jossakussa sen monista hyvistä laivoista, jättäytyy sitten kuljetettavaksi ja saapuu ohjelmanmukaisesti takaisin Hampuriin 85 à 90 päivän retken jälkeen, jonka piiriin on mahtunut koko Afrikan mantere, joko myötä- tai vastapäivää kulkien. Laivassa oleksii kuin hotellisanatorioissa, ja ainoa mahdollinen uhkaheitto on, millainen seura tulokkaan tempaa noiksi hitaasti vieriviksi viikoiksi joukkoonsa. Jokainen, joka on kulkenut pitkiä merimatkoja, tietää, mitä tämä vaaranalaisuus merkitsee. Mutta kun ihmisellä ei ole varaa täyttää koko laivaa pelkillä ystävillään, niin ei auta muuta kuin työntäytyä rohkeasti yhteiseen pesuuteen, ympärillään katseet, jotka kysyvät samaa kuin tulijankin: Mikähän tuokin herra on miehiään?

Vaikka hyviä tilaisuuksia on tarjolla, tekevät ainoastaan harvat henkilöt vuodessa tämän kiertomatkan, ja useimmat heistäkin keskeyttävät sen melkoiseksi aikaa jossakin paikoin. Sen laivan matkustajain joukossa, jonka haltuun minä uskoin itseni, jouduin minä yksinäni sarakkeesen "Rund um Afrika".

Ei ole lainkaan samantekevää, kumpaisen kiertoreitin päättää valita, läntisenkö vai itäisen. Matka saa näissä molemmissa tapauksissa olennaisesti eri luonteen. Minä valitsin monesta eri syystä ensinmainitun, ja siten saavutan m.m. sen edun, että voin hätätapauksessa lyhentää paluumatkaa lähtemällä laivasta Napolissa tai Marseillessa, jos maanjäristys, sota tai jokin muu syy sattuisi kiiruhtamaan minua kotiin. Ei sitäpaitsi ole aivan varmaa, etteikö tällaisella matkalla jo parin kuukauden kuluessa ala myöskin vihata ahdasta jokapäiväistä olopiiriään, jollainen tunne rupeaa aina kiusaamaan naparetkeilijöitä, valanpyytäjiä ja muita "laivaan vangittuja". Ehkäpä se yllättää Välimerellä minut, ja silloin on hauskaa huikata hyvästit. Matka länsitietä takaisin pohjoiseen ei tarjoa sellaisia oikotien-mahdollisuuksia.

Mitä sitten tulee itseensä "Tabora"-laivaan, joka on tämän kesää minua kuljettava, kuuluu se kantavuudeltaan 8,100 tonnin kokoisena valtamerilaivoista pienempien joukkoon. Seitsemäs osa "Vaterlandin" kantavuudesta! Sisarlaivainsa "Generalin" ja "Kigoman" kanssa muodostaa Tabora kuitenkin Deutsche Ost-Afrika-Linien parhaiten varustetun laivueen ja on se kaikessa tapauksessa pulskanpuoleinen jaala. Tämän huomasi jo silloin, kun ajettiin merelle Hampurista, jossa ainoallakaan siellä tilapäisesti olevasta n. 150:stä aluksesta ei ollut sen ryhdikästä eikä ylpeän-virkeää ulkonäköä.

Nimi Tabora? Ah, haluaisipa siinä ajatella jonkin etioopialaisen kuningattaren muotoja, jotain Nigerian jokijumalatarta, Ruwenzorin metsäin neitoa. Mutta se ei merkitse mitään näistä, se on pelkästään erään neekerikaupungin nimi, joka on Tanganjikan itäpuolella ja nykyään pääasemana uudella, Dar-es-salamista Kongoon vievällä poikkiradalla. Kuitenkin piilee tuon sanan tyypissä ja soinnussa jotain erikoista, mikä kohdistaa ajatuksen johonkin "aliquid olim feminini" [johonkin muinaiseen naiselliseen. Suomentaja], ehkä johonkin tuon Saaban kuningattaren heimolaiseen, joka matkasi itäisiltä mailta...