Lännen tähtien alla

Kun Madeline Hammond astui junasta El Cajonissa, Uudessa Meksikossa, oli jo melkein puoliyö. Tällöin hän sai ensivaikutelmansa paikasta: vaaleina vilkkuvien tähtien alla näkyi pimeästä vain kylmätuulinen ja eloton seutu.

"Neiti, täällä ei ole ketään teitä vastassa", sanoi junailija jokseenkin levottomasti.

"Minä sähkötin veljelleni", vastasi Madeline. "Kun juna myöhästyi tällä tavoin, hän ehkä väsyi odottamiseen. Hän on täällä kohta. Mutta ellei hän tulisi -- kai minä löydän hotellin?"

"Täällä on asuntoja saatavana. Hakekaa asemapäällikkö näyttämään teille. Suonette anteeksi, mutta tämä ei ole teidän kaltaisellenne naiselle sopiva paikka olla yöllä yksin. Tämä on alkeellinen pieni kaupunki -- enimmäkseen meksikolaisia, kaivosmiehiä ja cowboyta. Ja he pitävät kemuja koko lailla. Sen lisäksi on vallankumous rajan toisella puolen herättänyt jonkin verran levottomuutta pitkin rajaviivaa. Neiti, arvatakseni olette kyllin turvassa, jos..."

"Kiitos. En pelkää ollenkaan."

Kun juna lähti taas liikkeelle, käveli neiti Hammond niukasti valaistua asemaa kohti. Kun hän oli aikeissa astua sisään, kohtasi hän meksikolaisen, jonka kasvot olivat piilossa leveäreunaisen sombreron alla ja jolla oli peite heitettynä hartioille.

"Onko täällä ketään ottamassa vastaan neiti Hammondia?" kysyi nuori nainen.

"En tiedä", vastasi toinen peitteen alta ja laahusti varjojen sekaan.

Neiti Hammond astui tyhjään odotushuoneeseen. Öljylampusta virtasi samea keltainen valo. Lippuluukku oli auki ja sen lävitse hän näki, ettei pienessä huoneessa sen takana ollut asemapäällikköä eikä sähköttäjää. Sähkölennätin naputteli heikosti.

Madeline Hammond seisoi koputtaen sievällä jalallaan lattiaa ja vertasi huvikseen vastaanottoaan El Cajonissa siihen, mikä hänellä oli ollut lähtiessään junasta Grand Centralissa. Ainoa kerta, jolloin hän saattoi muistaa milloinkaan olleensa näin yksin, oli kerran, kun hän ei kohdannut kamarineitoansa ja junaansa muutamassa paikassa Versailles'n ulkopuolella -- seikkailu, joka oli muodostanut romaanin ja miellyttävän keskeytyksen hänen tarkasti vartioidun elämänsä kulussa. Hän meni odotussalin yli ikkunan luo ja katseli ulos pitäen huntuaan sivulla. Alussa hän saattoi erottaa vain muutamia himmeitä valoja, mutta kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen, näki hän jalomuotoisen hevosen seisovan lähellä ikkunaa. Toisella puolen oli autio tori. Tai jos se oli katu, oli se laajin, minkä Madeline oli milloinkaan nähnyt. Himmeät valot loistivat matalista laakeakattoisista rakennuksista. Hän saattoi erottaa monen hevosen tummat hahmot, jotka seisoivat liikkumattomina. Ikkunalasissa olevan aukon kautta tuli kylmä viima ja sen mukana virtaili sisään ääni, joka tuntui törkeältä hänen korvissaan -- se oli epäsointuinen sekoitus naurua ja huutoa sekä kenkien kopinaa gramofonin äänekkään musiikin tahdissa.

"Lännen ilonpitoa", mietti neiti Hammond lähtiessään ikkunan luota. "Mutta mitä tehdä? Minä odotan täällä. Ehkä asemapäällikkö palaa pian tai Alfred tulee minua hakemaan."

Kun hän istuutui odottamaan, muisteli hän mielessään syitä, jotka olivat aiheuttaneet tämän tilanteen. Että Madeline Hammond olisi yksin myöhäisellä hetkellä pienellä, likaisella Lännen rautatieasemalla, oli tosiaankin merkillistä.

Hänen tyttövuosiensa viimeisiä aikoja oli häirinnyt hänen elämänsä ainoa onneton kokemus -- hänen veljensä joutui vanhempiensa epäsuosioon ja lähti kotoa. Hän laski eräänlaisen mietiskelevän mielenlaadun alkaneen tästä ajasta, samoin tyytymättömyytensä siihen loistavaan elämään, jonka yhteiskunta tarjosi hänelle. Vaihdos oli ollut niin asteittainen ja tasainen ennen kuin hän huomasi sen. Jonkin aikaa toimelias ulkoilmaelämä -- golf-peli, tennis ja purjehtiminen -- esti tätä huomiota tulemasta sairaalloiseksi itsetutkisteluksi. Tuli aika, jolloin huvituksetkin kadottivat viehätyksensä ja silloin hän luuli olevansa tosiaan henkisesti sairas. Matkustaminenkaan ei auttanut häntä.

Seurasi kuukausimäärin levottomuutta ja uteliaan tuskallista mietiskelyä siitä, ettei hänen asemansa, hänen rikkautensa, hänen saavuttamansa suosio tyydyttänyt häntä. Hän luuli eläneensä kaikki tytön haaveet tullakseen maailmannaiseksi. Ja hän oli jatkanut niin kuin ennenkin kimaltelevaa näytelmää, mutta ei enää totuudelle sokeana -- että nimittäin hänen ylellisessä elämässään ei ollut mitään, joka olisi tehnyt sen merkittäväksi.

Kun näyttämö muuttui, kadotti hän tuon uuden epämääräisen rauhan tunteen ja kääntyi ärtyneenä poispäin näyttämöltä. Hän katseli pitkää, kaarevaa aitioriviä, joka edusti hänen maailmaansa. Se oli hienoa ja loistavaa maailmaa -- sen muodosti rikkaus, hienostuneisuus, sivistys, kauneus ja hyvä syntyperä. Hän, Madeline Hammond, oli osa siitä. Hän hymyili, hän kuunteli, hän puhui miehille, jotka silloin tällöin tulivat Hammondin aitioon, ja hän tunsi, ettei ollut hetkeäkään itselleen luonnollinen ja uskollinen. Hän mietiskeli, miksi nämä ihmiset eivät voineet olla jollakin tavoir toisenlaisia. Mutta hän ei voinut sanoa, minkälaisia här tahtoi heidän olevan. Jos he olisivat olleet erilaisia, eivät he olisi sopineet tähän paikkaan -- niin, he eivät olisi olleet siellä ollenkaan. Mutta kuitenkin heiltä puuttui jotakin.

Ja huomatessaan, että hän menisi jollekulle näistä miehistä, jos hän ei nousisi kapinaan, oli hänet vallannut suuri väsymys, jäätävä ja sairaaksi tekevä tunne, että elämä oli tullut hänelle vastenmieliseksi. Hän oli väsynyt hienoon seurapiiriin. Hän oli väsynyt huolettomiin miehiin, jotka vain halusivat miellyttää häntä. Hän oli väsynyt siihen, että häntä juhlittiin, ihailtiin ja rakastettiin. Hän oli väsynyt ihmisiin, meluun ja ylellisyyteen. Hän oli väsynyt itseensä!

Rohkeasti maalatun lavastuksen autiudessa ja kiihkottomissa tähdissä hän oli väläykseltä nähnyt jotakin, joka vaikutti hänen sieluunsa. Tunne ei ollut kestävä. Hän ei voinut uudistaa sitä. Hän kuvitteli, että itse näyttämön rohkeus oli vedonnut häneen. Hän arvasi, että maalari oli löytänyt innoitusta, iloa, voimaa ja tyyneyttä karussa luonnossa. Ja vihdoinkin hän tiesi, mitä hän tarvitsi: olla yksin, miettiä pitkiä tunteja, katsella yksinäisiin, hiljaisiin, pimeneviin avaruuksiin, tarkastella tähtiä, tutkia sieluaan ja löytää todellinen itsensä.

Vasta silloin hän oli ajatellut mennä katsomaan veljeään, joka oli mennyt länteen koettamaan onneaan karjanhoitajana. Sattui siten, että hänellä oli ystäviä, jotka aikoivat juuri lähteä Kaliforniaan, ja hän teki nopean päätöksen mennä heidän mukanaan. Kun hän rauhallisesti ilmoitti aikomuksensa, oli hänen äitinsä huudahtanut säikähdyksissään ja hänen isänsä tuijottanut häneen jouduttuaan muistamaan perheen mustaa lammasta.

"Mitä, Madeline! Sinä tahdot nähdä sen villin pojan!"

Sitten hän oli taas joutunut sen vihan valtaan, jota hän yhä tunsi itsepäistä poikaansa kohtaan. Hän oli kieltänyt Madelinea menemästä. Mutta Madeline oli osoittanut tahdonlujuutta, jota hänen ei koskaan tiedetty omanneen. Hän pysyi kannallaan ja muistutti olevansa kaksikymmentäneljä vuotta vanha ja oma määrääjänsä. Lopuksi hän oli päässyt voitolle.

Hänen päätöksensä käydä tervehtimässä veljeä oli liian kiireisesti tehty ja vaikutti sen, ettei hän voinut kirjoittaa veljelle. Niinpä hän oli sähköttänyt tälle New Yorkista ja samaten päivää myöhemmin Chicagosta. Ei mikään olisi saanut häntä kääntymään takaisin. Madeline oli suunnitellut saapuvansa El Cajoniin kolmantena päivänä lokakuuta, veljensä syntymäpäivänä, ja hän oli onnistunut aikeessaan, vaikka hän tulikin viime hetkellä. Juna oli myöhästynyt useita tunteja. Oliko hänen tiedonantonsa tullut Alfredille vai ei, sitä hän ei voinut sanoa. Tosiasia oli se, että hän oli saapunut, mutta veli ei ollut ottamassa vastaan.

Ei tarvittu pitkää aikaa, kun menneisyyden ajatukset väistyivät hetken todellisuuden tieltä.

"Toivon ettei Alfredille ole tapahtunut mitään pahaa", sanoi hän itsekseen. "Hän jaksaa hyvin ja menestyy loistavasti, kirjoitti hän. Tosin se tapahtui kauan sitten, mutta hänhän ei kirjoita usein. Hänen on hyvä olla. Pian hän tulee, ja miten iloiseksi minä silloin tulenkaan! Onkohan hän mahtanut muuttua?"

Madelinen istuessa odottamassa keltaisessa hämärässä hän kuuli lennätinkoneen heikon, ajoittain kuuluvan nakutuksen, lankojen matalan surinan, rautakenkäisen kavion polkaisun ja etäistä naurua, joka nousi tanssin äänten yli. Nämä jokapäiväiset asiat olivat hänelle uusia. Ja tässä hän istui pienellä likaisella asemalla sähkölankojen valittaen suristessa yksinäistä lauluaan tuulessa.

Heikko ääni, joka muistutti ohuiden ketjujen kilinää, veti puoleensa Madelinen huomion. Sitten kuului astuntaa. Ovi lennähti auki ja sisään astui suuri mies. Madeline huomasi, että kilinä tuli miehen kannuksista. Mies oli cowboy.

"Olisitteko hyvä ja neuvoisitte minut hotelliin?" kysyi Madeline nousten.

Cowboy otti sombreron päästään ja heilauksessa, jonka hän sillä teki, sekä sitä seuraavassa kumarruksessa oli eräänlaista karkeata kohteliaisuutta huolimatta niiden liioitellusta sävystä. Hän astui kaksi pitkää harppausta tyttöä kohti.

"Lady, oletteko naimisissa?"

Menneinä aikoina oli neiti Hammondin huumorintaju auttanut häntä usein pahastumasta arveluttavissa tilanteissa. Hän pysyi hiljaa ja kuvitteli, miten hyvä oli että huntu peitti hänen kasvonsa. Häntä oli valmisteltu siihen, että cowboyt olivat jokseenkin kummastuttavia, ja häntä oli varoitettu nauramasta heille.

Tämä herrasmies kumartui varovasti ja nosti tytön vasemman käden. Ennen kuin tämä tointui ällistyksestään, oli toinen vetänyt pois hänen hansikkaansa.

"Hieno käsi, mutta ei vihkimäsormusta", puhui mies venytellen sanoja. "Lady, olen iloinen huomatessani, ettette ole naimisissa."

Hän päästi tytön käden ja antoi käsineen takaisin.

"Ymmärrättehän, tämän kaupungin ainoa hotelli ei kernaasti ota vastaan naimisissa olevia naisia."

"Todellakin?" sanoi Madeline koettaen älytä tilanteen.

"Varmasti", jatkoi mies. "Vaikeata hotellille pitää naimisissa olevia naisia. Karkottaa pojat pois. Ymmärrättehän, tämä ei ole Reno."

Sitten hän nauroi poikamaisesti. Silloin huomasi Madeline, että hän oli puolijuovuksissa. Kun tyttö vaistomaisesti perääntyi, ei hän ainoastaan katsonut miestä terävämmin, vaan asettui niin, että valo loisti paremmin tämän kasvoille. Ne olivat kuin punaista pronssia, lohkeat, karkeat ja terävät. Mies nauroi taas kuin hyvillään ja nauru tuskin muutti hänen piirteittensä kovaa ilmettä. Cowboy oli loukannut häntä, mutta mitä miehen mielessä olikaan, ei tarkoituksena ollut kuitenkaan häväistä.

"Olen hyvin kiitollinen, jos neuvotte minut hotelliin", sanoi tyttö.

"Lady, te odotatte täällä", vastasi toinen hitaasti. "Minä menen hakemaan kantajaa."

Tyttö kiitti ja kun mies meni ulos sulkien oven, istuutui hän tuntien helpotusta. Odottaessaan hän huomasi taas kuuntelevansa langoissa valittavaa tuulta. Ulkopuolella seisova hevonen alkoi tömistellä ja hirnahti. Sitten kuuli Madeline nopeata kopinaa, ensin matalana ja sitten äänekkäämpänä, kunnes tunsi sen hevosten laukkaamiseksi. Hän meni ikkunan luo toivoen että hänen veljensä oli tullut. Mutta kopina kasvoi meluksi, varjoja lensi ohitse -- laihoja hevosia, liehuvia harjoja ja häntiä, ratsastajilla sombrerot päässä, kaikki omituisen villejä hänen silmissään. Muistaen junailijan sanat hän oli hieman levoton. Tomupilvet varjostivat himmeät valot ikkunoista. Sitten tuli hämäryydestä näkyviin kaksi olentoa, toinen suurikokoinen ja toinen hoikka. Cowboy palasi kantajan kanssa.