Storieta
English
Save & sign up

The opening · free to read

Eino Palola

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1918.

Kaikkina aikoina, niin kauas kuin meidän tietomme ihmissuvun vaiheista ja kohtaloista ulottuvat, ovat ihmiset mielihalulla kuulleet satuja ja tarinoita kerrottavan ja lauluja laulettavan. Tuolla voimakkaalla, kirkastetulla elämällä, mikä satuun tai tarinaan keskittyy, olkoon se sitten kuviteltua tai todellista, on ollut sama elähyttävä vaikutus kaikkina aikoina -- ja jo varhain on pyritty myöskin huolittelemaan kerrottavan muotoa kauniiseen asuun, -- jo aikaisin huomataan erotus "huonosti ja hyvin sanotun" välillä. Se, joka osaa miellyttävimmin, sievimmin ja havainnollisimmin kertoa, se saa myöskin runsaimman kuulijakunnan ja suurimman maineen. Kertominen, kirjaileminen kehittyy vähitellen taiteeksi, sitä korkeammaksi ja tietoisemmaksi, mitä ylemmällä kulttuuriasteella esittäjä ja yleisö ovat.

Kaikkien euroopalaisten kansojen kirjallisuuden ensimäiset tuotteet ovat säilyneet meille runomuodossa, ja ne on useimmiten esitettykin laulamalla. Ne ovat paraasta päästä eepillisiä, kuten saksalaisten jylhä Hildebrandslied ja ranskalaisten mahtava Chanson de Roland (Roland-laulu). Runous näyttää siis olleen taidemuotona aikaisemmin tunnustettu kuin suorasanainen kertomus; esim. Ranskassa tämä pääsee pinnalle vasta XlV:llä vuosisadalla, jolloin vanhoja eepoksia alettiin uudelleen kertoa proosamuodossa.

Varsinkin keskiaika on meistä kuin suuri tarukammio täynnä mitä ihmeellisimpiä kertomuksia ja tarinoita. Ja etenkin on Ranska se keskus, mihin nuo kertoelmat lopulta kokoontuvat saavuttaakseen muodollisen ja sisällyksellisen viimeistelynsä huipun ja levitäkseen sieltä taas muualle, enimmiten Saksaan ja Italiaan, uusina käännöksinä ja muodostelmina.

Ranskassa tapaamme ensin nuo komeat, kansalliset eepokset, joiden etunenässä kohoaa mahtava Roland-laulu, -- komeudessa ja jylhyydessä, rakenteen järkkymättömässä tyyneydessä ja sankarikuvien suurenmoisessa hahmoittelussa antamatta paljoakaan perää itse Homeroksen lauluille. Kuulemme kumman tarinan Kaarle Suuren pyhiinvaellusmatkasta (Le pélerinage de Charlemagne) merkillisine urotekoinensa ja voimanäytteineen, joita koko Konstantinopolikin, ihmeitten kaupunki, suuresti hämmästeli. Ludvigin kruunaus (Le couronnement de Louis), Cambrain Raoul, Narbonnen Aimeri XII:lta vuosisadalta j.n.e. kertovat kaikki eläneiden tai kuviteltujen sankarien suurtöistä ja taisteluista. Läpi kaiken uhkuu sankarillinen henki, loistava kunnian ja maineen palvelus, jonka rinnalla muu on tyhjää ja turhaa.

Mutta noin XII:lla vuosisadalla alkaa innostus historiallisiin aiheisiin, sotiin ja taisteluihin vähetä. Toisenlaiset aiheet pyrkivät esille. Sotaisen sankarin aika on mennyt, rakkauden sankari astuu sijaan. Nyt tulevat muotiin nuo vanhat brittiläiset tarut, jotka elivät Bretagnessa ja Cornwallissa: Kuningas Artus pyöreän pöydän ritareineen, merkillinen taikuri Merlin, keijukaiset ja hengettäret astuvat näyttämölle. Varsinkin ne tarinat, jotka jollakin lailla liittyivät kertomuksiin Artus-kuninkaasta, saavuttivat tavattoman menestyksen, eikä muutamien niiden viehätys ole vielä nytkään haihtunut, siitä suosiosta päättäen, missä esim. kertomukset Tristanista ja Isoldesta ja Parsifalista ovat pysyneet aina meidän päiviimme saakka.

Ne kertovat merkillisistä seikkailuista ja urotöistä, mielen jaloudesta ja tapojen hienoudesta, onnellisesta tai onnettomasta rakkaudesta, suurista meristä ja mainioista kansoista. Niiden ihanteena ei enää ole läänityslaitoksen raaka soturi, vaan sivistynyt ritari, joka jalostuneemmasta tunne-elämästään huolimatta kykenee minkälaisiin urotöihin hyvänsä rakastamansa naisen tähden. Ja usein, kuten Graal-tarinoissa, saa niiden sisällys syvemmän, vertauskuvallisen merkityksenkin.

Tältä ajalta on meille säilynyt pari nimeäkin, joita siihen aikaan -- ja osaksi vielä nytkin -- ympäröi kuuluisuuden sädekehä: Marie de France, Euroopan ensimäinen naiskirjailija, ja Crestien de Troyes, trouvèrien kuningas, hieno hovimies ja runoilija. Edellinen kirjoitti lyhyitä, runomuotoisia tarinoita (laisses), joissa merkillisen miellyttävä kertomistapa ja rikas mielikuvitus viehättää herkkätunteisuuteen ja runolliseen käsitykseen yhtyneenä. Jälkimäinen sepitti suuret runomuotoiset "romaanit" Tristanista, Erec'istä, Cligéstä, Lancelotista, Yvainistä ja Parsifalista, jotka edustavat suurimpia saavutuksia alallaan, ja joissa kuvastuu senaikuisten korkeimpien yhteiskuntaluokkien ihanteet ja tavat.

Chrestieniä käyttivät mallinaan myöskin saksalaiset eepikot joko kääntäen tai uudelleen muodostellen hänen tarinansa. Hartmann von Aue, Gottfried von Strassburg, Wolfram von Eschenbach ovat kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrässä Chrestienin oppilaita ja seuraajia. Mutta vielä kolmannelta taholta tuli aiheita ja vaikutteita. Itämaat ovat aina olleet satujen luvattuja maita, ja sieltä tulvi nyt -- varsinkin ristiretkien aikana -- runsas määrä satuja ja tarinoita, jotka liikkuivat merkillisissä mielikuvitusmaailmoissa, oudoissa oloissa, tai olivat räikeän satiirisia suuntautuen varsinkin naissukua vastaan, ja tullen tuon ominaisuutensa vuoksi varsin kiitollisiksi aseiksi askeettisten pappien ja saarnaajien käsissä.

Erittäinkin juuri itämaisista aineksista on muodostunut hyvin rikas _fabliaux_-kirjallisuus. Ne olivat pieniä runomuotoisia, huvittavia juttuja, joissa useimmissa on ivailun kärki. Sieltä ovat kotoisin monenmoiset eläintarinat ja pelkät kansansadut, pyhimysten elämäntarinat sekä kertomukset Aleksanteri Suuresta ja Troijan sodasta, monilla mielikuvituksen laatimilla lisäpiirteillä melkein tuntemattomiksi sommiteltuina.

Tähän itämaiseen tarinaryhmään kuuluu kertomus Aucassinista ja Nicolettestakin, mutta ennen kuin ryhdymme sitä tarkemmin käsittelemään, lienee syytä ottaa selville, kuinka kirjalliset tuotteet siirrettiin yleisön nautittaviksi, kuinka ne levisivät ja kulkivat edelleen.

Kuten tunnettua oli lukutaito keskiajalla varsin vähän levinnyt. Lukea osasivat oikeastaan vain papit ja jotkut korkeimpiin säätyluokkiin kuuluvat henkilöt, harvoin muut. Tästä seurasi, ettei kirjallisuutta silloin useimmissa tapauksissa luettu, vaan kuunneltiin, ja tämä kirjallisten tuotteiden esittäminen jäi erityisesti sitä varten valmistuneiden henkilöiden hoidettavaksi.

Näitä oli kolmea päälajia: kelttiläiset ja germaaniset laulajat (bardit), kuljeskelevat teinit ja roomalaisilta perityt temppuilijat, jotka lopulta melkein kokonaan syrjäyttivät edellämainitut, muodostaen keskiajan elämään oleellisesti liittyvän luokan.

Jo Rooman vallan aikana näki tuollaisen kuljeskelevan soittoniekan, temppuilijan ja näyttelijän kirjavan, erivärisistä tilkuista ommellun puvun vilahtelevan kaikkialla koko suuressa valtakunnassa. Ja kun valtakunta hajosi, eivät soittoniekat silti kadonneet. Nyt näki heidät taas Attilan hovissa, näki Italiaan tunkeutuneiden germaanikuninkaiden valta-istuimen portailla, kaikkialla, missä vain oli kuuntelevia korvia, väen kokouksia tai juhlatilaisuuksia. Heidän nimityksensäkin periytyi romaanisiin kieliin (lat. joculator, ransk. jogleor, provenc. joglar).

Heidän päätehtävänään oli siis kirjallisten tuotteiden esittäminen kertomalla tai laulamalla, jota he säestivät useimmiten viuluntapaisella soittokoneella (viele), harpulla tai jollakin muulla monista senaikuisista soittoneuvoista. Missä vain oli suurempi väen kokous, sinne he runsaslukuisina saapuivat ansaitsemaan leipäänsä lauluillaan tai tempuillansa, hiukan kujeilemaan ja mahdollisesti vähän varastamaankin. He olivat mukana yhtä hyvin maallisissa kuin kirkollisissakin juhlissa. Ritarien linnoissa huvittivat he vieraita aterioitten aikana, markkinoilla rahvasta vikkelillä taidonnäytteillään.

Heidän kuljeksivan elämänsä ja vallattomien tapojensa tähden ei varsinkaan kirkko katsellut heitä hyvin silmin. Jo pyhä Augustinus sanoo soittoniekoille osoitettua anteliaisuutta "viheliäiseksi synniksi", ja läpi koko keskiajan pauhaavat saarnaajat ja munkit heitä vastaan sangen tuloksettomasti selittäen, "että he kaikkine temppuineen ovat paholaisen palvelijoita".

Useissa paikoin ei heillä ollut minkäänlaista lain suojaa, ja ehtoollisen epäsi heiltä kirkko kokonaan.

On olemassa kuuluisa keskiaikainen tarina, jossa soittoniekkojen asema selvästi kuvastuu. Se on Neitsyt Maarian tanssija (Le jongleur de Notre Dame). [Kts. Söderhjelm: Kirjoituksia ja tutkielmia, joissa runo on painettu O. Mannisen suomentamana.]

Kiertävä mies on vihdoinkin väsynyt temppuihinsa ja tansseihinsa ja hakee jo lepoa ja rauhaa. Tässä mielessä joutuu hän luostariin ja jää sinne katumuksen tekijäksi. Mutta hän ei osaa luostarin menoja, ei osaa edes Pater nosteria eikä Ave Mariaa; kaikki muut luostariveljet nauravat hänelle, ja hän alkaa jo joutua epätoivoon sielunsa autuuden takia. Mutta silloin keksii hän keinon. Hän piiloutuu hiljaiseen paikkaan Neitsyt Maarian kuvan eteen, ja kun hän ei osaa rukoilemalla hyvittää Jumalan äitiä, hän esittää iki-pyhälle parhaat tanssinsa, näyttää parhaimmat temppunsa, niin että lopulta sortuu väsyneenä maahan. Mutta kas! Silloin erkanee taivaan kuningatar puitteistaan, kumartuu ja pyyhkii suloisesti hymyillen hikikarpalot hänen otsaltaan.

Mutta eräs luostariveli onkin sattunut näkemään kohtauksen, ja seuraavana päivänä kutsuu apotti katumuksen tekijän luoksensa. Hän pelkää kovin, syleilee apotin polvia ja tunnustaa olevansa arvoton jäämään luostariin. Mutta hänen hämmästyksensä on suuri, kun apotti puhuukin päinvastaista, -- niin suuri, että hän tulee ilosta sairaaksi, ja hänen kuollessaan tulee enkelien kuoro kantamaan hänen sielunsa taivaaseen.

Toinen tarina Pyhästä Pietarista ja soittoniekasta (De Saint Pierre et du Jongleur) antaa heti alussa hyvin selvän kuvan soittoniekan elämästä.

"Sensissa oli kerran köyhä ja kurja soittoniekka, jonka nimeäkään en tiedä. Harvoin oli hänellä ehyttä pukuakaan, sillä noppapeli vietteli häntä liiaksi. Hänet puhdistettiin usein ihoa myöten. Monasti kiskottiin häneltä pois viulu ja jousi, takki ja housut. Ja niin sai hän tuulessa ja sateessa paitasillaan juosta kotiin. Rääsyisenä, rikkinäisin kengin kulki hän taas ansioillaan, mutta jälleenkin meni kaikki parittajille ja kapakoitsijoille, kaikki hupeni peliin, lempeen ja ryyppyihin krouveissa."

Lopulta kuolee tietysti soittajamme ja joutuu luonnollisesti, koko entisen elämänsä perusteella, helvettiin. Ensin luulee häntä paholainen varkaaksi tai ryöväriksi, mutta soittajamme saavuttaa viimein niin suuren luottamuksen, että pääsee helvetin lämmittäjäksi. Paholaiset poistuvat ja miehemme jää yksin hornaa hoitamaan. Mutta taivas on viekas, silläkin on omat konstinsa ja koukkunsa. Pyhä Pietari tulee astuen tietä pitkin noppapeli kädessään, suuri kukkaro vyöllä, ja pyytää soittajaamme pelitoverikseen. Tämä ei ensin tahdo suostua, kun ei tiedä mitä panna peliin. Pyhä Pietari ehdottaa, että soittaja asettaisi vartioitavansa sielut hänen kolikoitansa vastaan. Ja nyt alkaa vilkas peli, jonka riita ja tappelu välistä keskeyttää, kunnes Pyhä Pietari on tyhjentänyt koko helvetin. Nyt tulee paholainen joukkoineen kotiin ja suuttuu hirveästi, paiskaten soittaja-paran ovesta ulos maantielle. Hänellä ei ole muuta neuvoa kuin kiivetä taivaan portille, ja siellä ottaa Pyhä Pietari hänet ystävällisesti vastaan. Ja nyt on taivas avoinna kaikille kiertäjille, kiitos pyhän noppapelin.

The book keeps going

Keep reading, and see it illustrated

Reading is free forever. Sign up and watch scenes appear while you read.

Illustrated scene from The Adventures of Sherlock HolmesIllustrated scene from FrankensteinIllustrated scene from The Great Gatsby

Scenes Storieta drew for other classics.

New illustrated classics

A new classic, drawn, in your inbox.

Once or twice a month: the latest books to get full character casts, scene art, and free comic editions. No account needed.