Aucassin ja Nicolette: Laulutarina

Tähän itämaiseen tarinaryhmään kuuluu kertomus Aucassinista ja Nicolettestakin, mutta ennen kuin ryhdymme sitä tarkemmin käsittelemään, lienee syytä ottaa selville, kuinka kirjalliset tuotteet siirrettiin yleisön nautittaviksi, kuinka ne levisivät ja kulkivat edelleen.

Kuten tunnettua oli lukutaito keskiajalla varsin vähän levinnyt. Lukea osasivat oikeastaan vain papit ja jotkut korkeimpiin säätyluokkiin kuuluvat henkilöt, harvoin muut. Tästä seurasi, ettei kirjallisuutta silloin useimmissa tapauksissa luettu, vaan kuunneltiin, ja tämä kirjallisten tuotteiden esittäminen jäi erityisesti sitä varten valmistuneiden henkilöiden hoidettavaksi.

Näitä oli kolmea päälajia: kelttiläiset ja germaaniset laulajat (bardit), kuljeskelevat teinit ja roomalaisilta perityt temppuilijat, jotka lopulta melkein kokonaan syrjäyttivät edellämainitut, muodostaen keskiajan elämään oleellisesti liittyvän luokan.

Jo Rooman vallan aikana näki tuollaisen kuljeskelevan soittoniekan, temppuilijan ja näyttelijän kirjavan, erivärisistä tilkuista ommellun puvun vilahtelevan kaikkialla koko suuressa valtakunnassa. Ja kun valtakunta hajosi, eivät soittoniekat silti kadonneet. Nyt näki heidät taas Attilan hovissa, näki Italiaan tunkeutuneiden germaanikuninkaiden valta-istuimen portailla, kaikkialla, missä vain oli kuuntelevia korvia, väen kokouksia tai juhlatilaisuuksia. Heidän nimityksensäkin periytyi romaanisiin kieliin (lat. joculator, ransk. jogleor, provenc. joglar).

Heidän päätehtävänään oli siis kirjallisten tuotteiden esittäminen kertomalla tai laulamalla, jota he säestivät useimmiten viuluntapaisella soittokoneella (viele), harpulla tai jollakin muulla monista senaikuisista soittoneuvoista. Missä vain oli suurempi väen kokous, sinne he runsaslukuisina saapuivat ansaitsemaan leipäänsä lauluillaan tai tempuillansa, hiukan kujeilemaan ja mahdollisesti vähän varastamaankin. He olivat mukana yhtä hyvin maallisissa kuin kirkollisissakin juhlissa. Ritarien linnoissa huvittivat he vieraita aterioitten aikana, markkinoilla rahvasta vikkelillä taidonnäytteillään.

Heidän kuljeksivan elämänsä ja vallattomien tapojensa tähden ei varsinkaan kirkko katsellut heitä hyvin silmin. Jo pyhä Augustinus sanoo soittoniekoille osoitettua anteliaisuutta "viheliäiseksi synniksi", ja läpi koko keskiajan pauhaavat saarnaajat ja munkit heitä vastaan sangen tuloksettomasti selittäen, "että he kaikkine temppuineen ovat paholaisen palvelijoita".

Useissa paikoin ei heillä ollut minkäänlaista lain suojaa, ja ehtoollisen epäsi heiltä kirkko kokonaan.

On olemassa kuuluisa keskiaikainen tarina, jossa soittoniekkojen asema selvästi kuvastuu. Se on Neitsyt Maarian tanssija (Le jongleur de Notre Dame). [Kts. Söderhjelm: Kirjoituksia ja tutkielmia, joissa runo on painettu O. Mannisen suomentamana.]

Kiertävä mies on vihdoinkin väsynyt temppuihinsa ja tansseihinsa ja hakee jo lepoa ja rauhaa. Tässä mielessä joutuu hän luostariin ja jää sinne katumuksen tekijäksi. Mutta hän ei osaa luostarin menoja, ei osaa edes Pater nosteria eikä Ave Mariaa; kaikki muut luostariveljet nauravat hänelle, ja hän alkaa jo joutua epätoivoon sielunsa autuuden takia. Mutta silloin keksii hän keinon. Hän piiloutuu hiljaiseen paikkaan Neitsyt Maarian kuvan eteen, ja kun hän ei osaa rukoilemalla hyvittää Jumalan äitiä, hän esittää iki-pyhälle parhaat tanssinsa, näyttää parhaimmat temppunsa, niin että lopulta sortuu väsyneenä maahan. Mutta kas! Silloin erkanee taivaan kuningatar puitteistaan, kumartuu ja pyyhkii suloisesti hymyillen hikikarpalot hänen otsaltaan.

Mutta eräs luostariveli onkin sattunut näkemään kohtauksen, ja seuraavana päivänä kutsuu apotti katumuksen tekijän luoksensa. Hän pelkää kovin, syleilee apotin polvia ja tunnustaa olevansa arvoton jäämään luostariin. Mutta hänen hämmästyksensä on suuri, kun apotti puhuukin päinvastaista, -- niin suuri, että hän tulee ilosta sairaaksi, ja hänen kuollessaan tulee enkelien kuoro kantamaan hänen sielunsa taivaaseen.

Toinen tarina Pyhästä Pietarista ja soittoniekasta (De Saint Pierre et du Jongleur) antaa heti alussa hyvin selvän kuvan soittoniekan elämästä.

"Sensissa oli kerran köyhä ja kurja soittoniekka, jonka nimeäkään en tiedä. Harvoin oli hänellä ehyttä pukuakaan, sillä noppapeli vietteli häntä liiaksi. Hänet puhdistettiin usein ihoa myöten. Monasti kiskottiin häneltä pois viulu ja jousi, takki ja housut. Ja niin sai hän tuulessa ja sateessa paitasillaan juosta kotiin. Rääsyisenä, rikkinäisin kengin kulki hän taas ansioillaan, mutta jälleenkin meni kaikki parittajille ja kapakoitsijoille, kaikki hupeni peliin, lempeen ja ryyppyihin krouveissa."

Lopulta kuolee tietysti soittajamme ja joutuu luonnollisesti, koko entisen elämänsä perusteella, helvettiin. Ensin luulee häntä paholainen varkaaksi tai ryöväriksi, mutta soittajamme saavuttaa viimein niin suuren luottamuksen, että pääsee helvetin lämmittäjäksi. Paholaiset poistuvat ja miehemme jää yksin hornaa hoitamaan. Mutta taivas on viekas, silläkin on omat konstinsa ja koukkunsa. Pyhä Pietari tulee astuen tietä pitkin noppapeli kädessään, suuri kukkaro vyöllä, ja pyytää soittajaamme pelitoverikseen. Tämä ei ensin tahdo suostua, kun ei tiedä mitä panna peliin. Pyhä Pietari ehdottaa, että soittaja asettaisi vartioitavansa sielut hänen kolikoitansa vastaan. Ja nyt alkaa vilkas peli, jonka riita ja tappelu välistä keskeyttää, kunnes Pyhä Pietari on tyhjentänyt koko helvetin. Nyt tulee paholainen joukkoineen kotiin ja suuttuu hirveästi, paiskaten soittaja-paran ovesta ulos maantielle. Hänellä ei ole muuta neuvoa kuin kiivetä taivaan portille, ja siellä ottaa Pyhä Pietari hänet ystävällisesti vastaan. Ja nyt on taivas avoinna kaikille kiertäjille, kiitos pyhän noppapelin.