Lotin avioliitto

Alkuteoksen (Le Mariage de Loti) sadannesta ensimmäisestä painoksesta suomensi Eino Palola

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

Pierre Loti.

Bretagnen niemimaalla, meren äärellä syntyneenä on Pierre Loti (oik. Ranskan laivaston upseeri Julien Viaud) jo aikaisin tuntenut äärettömien ulapoiden, pitkien meriretkien ja kaukaisten, satumaisten maanosien oudon vetovoiman. Jo lapsena on hän nähnyt reippaiden ja rotevien merisankarien lähtevän Islannin retkille, tarkannut heidän iloisen paluunsa melua, surrut meren helmaan vaipuneita ja kuunnellut palaavien ihmeellisiä kertomuksia kaukaisista maista, missä elämä sykkii kuumempana, luonto loistaa värikkäämpänä ja taivas kaartuu korkeampana kuin Bretagnen sumuisilla, vihaisen meren pirstomilla rannikoilla.

Ja oudosti ovat nuo kertomukset taisteluista merta vastaan ja tarinat päivänpaisteisten maiden iloisesta elämästä sykähyttäneet hänen sieluaan: hänen omassa mielessään on syntynyt kaukomielinen kaiho näkemään ja kokemaan tuota kaikkea, kertomaan siitä ja koko sielullaan uppoutumaan outoon ympäristöön, outoihin oloihin.

Niin onkin hän monen vuosikymmenen kuluessa -- hän on nyt 66 ikäinen -- laivallaan viiletellyt kaikki maailman meret pysähtyen milloin Turkissa, milloin Afrikassa, milloin Oceanian, tai Jaapanin saarivaltakunnissa. Hän on matkustellut pitkältä Intian ja Persian koskemattomilla sydänmailla tai seurannut kotiseutunsa karaistua väkeä kauas kylmille, pohjoisille ulapoille.

Kun Loti 70-luvun alussa alotti kirjailijatoimensa suloisella kertomuksella turkkilaistyttösestä Aziyadésta, oli naturalistinen koulu Ranskassa valtaan pääsemässä. Mutta Loti'ta ei miellyttänyt Zolan tieteellinen teoria, joka pyrki selittämään yhteiskunnallisen sairauden ja rappeutumisen syitä, ei Maupassant'in gallialainen huumori ja sielutieteellinen jokapäiväisen elämän erittely -- hän haki tunnuksensa kauempaa: kotiseutunsa elämästä ja tarinoista, Chateaubriandin ja Bernhardin de Saint Pierren värihehkuisista, tunnelmallisista matkakertomuksista -- -- -- Hän oli runoilija, lyyrikko, jonka sielussa kaikki muuttui näyiksi ja tunnelmiksi.

Useimmat hänen kirjoistaan ovatkin suuremmoisia proosarunoja, joissa bretagnelainen tai eksoottisten maiden elämä ja luonto mahtavina tai viileinä, aina täysitunnelmaisina kuvina levittäytyy lukijan silmäin eteen temmaten mukaansa väriloistollaan ja tavattomalla eloisuudellaan.

Chateaubriand vei kotimaasta mukaansa sairaan, ajan myrskyjen särkemän sielunsa; Loti lähtee maailmalle nuorena ja herkkätunteisena kuin lapsi. Hän näkee kaukaisten maiden loistavan menneisyyden, näkee villien luonnonlasten keväisen elämän kaikkialla väistyvän euroopalaisen kultuurin tai ajan kuluttavan, murtavan voiman edessä. Tuota kaikkea katsellessaan valtaa hänen sielunsa syvä, inhimillinen sääli ja niinpä ovatkin useat hänen teoksistaan "kuoleman ja säälin kirjoja", eikä vain se, joka sitä nimeä kantaa.

Tuo syvä, inhimillinen ymmärrys tekeekin ne, runollisen kuvauksen etevyyden ja tyylin notkean juoksun rinnalla, perin miellyttäviksi. Tuntuu joskus kuin olisi kirjailija itse yksi kuvattavistaan, alkuasukas alkuasukkaiden joukossa, siellä missä hän milloinkin liikkuu. Mutta kohtaamme hänet missä puvussa hyvänsä, niin kuultaa kaikkialla kuoren alta hienosti sivistyneen, humaanin euroopalaisen ajatustapa, puhuu hiukan surumielinen, ihmisystävällinen filosofia vedottuna voimakkaaseen, usein aivan panteismiin saakka kohoavaan luonnon ja elämän käsitykseen.

Teos teokselta, sivu sivulta seuraa lukija runoilijaa milloin jännittyneenä, milloin viehättyneenä, aina suuren runouden taikavoiman vallassa.

Kertomus pikku Rarahusta, maoritytöstä, on Loti'n ensimäisiä. Harvoin on hän yhtä suurella rakkaudella, samanlaisella antaumuksella suhtautunut kuvattaviinsa, ja harvoin on hän päässyt yhtä korkealle näkemyksen selvyydessä ja tunnelman hehkuvassa voimassa. Siksi huokuukin teos yhä vielä raikasta tuoreutta, nuorta tunnetta ja eloisuutta, ja siksi on se yhä kaikkein rakkaimpia niille, jotka lähemmin ovat perehtyneet Loti'n tuotantoon.

Tampereella, tammikuussa 1917.

Suomentaja.

LOTI'N AVIOLIITTO.

"E hari te fau, E toro te faaro E no te taata."

Palmu kasvaa, Koralli leviää, mutta ihminen katoaa.

(Vanha polynesialainen sananlasku).

Madame Sarah Bernardt'ille.

Kesäkuu 1878.