Salapoliisijuttu sekin y.m. kertomuksia

Talonpojat päästivät hänet aamulla irti ja levittivät juttua, niinkuin luonnollista on. Koko seudun teki mieli raastaa käsiinsä tuo julma mies ja lynkata hänet, vaan hän oli paennut. Nuori nainen kätkeytyi isänsä taloon ja isä kätkeytyi sinne myös eikä ottanut vastaan ketään. Hänen ylpeytensä oli murtunut, hänen sydämmensä särkynyt; hän kuihtui pois päivä päivältä ja hänen tyttärensäkin iloitsi, kun kuolema hänet vihdoin vapautti.

Sitten möi nuori nainen isänsä tilan ja muutti pois.

"Niin, kun tästä äsken astui tyttö ja kysyi, oliko postimies jo kulkenut ohi ja minä vastasin että oli. Ja hän kysyi, onko siitä jo paljo aikaa kuin hänet olin nähnyt ja minä vastasin, että en ole häntä ollenkaan nähnyt. Ja silloin hän kysyi, kuinka siis saatoin tietää, että postimies on kulkenut ohi, ja minä vastasin: 'Tiedänhän sen, kun vainuan hänen jälkensä polulta.' Tyttö sanoi, että minä olen pähkäpää ja pilkkasi minua. Miksi hän teki niin?"

Nuori nainen kalpeni ja virkkoi itsekseen: "Siinä on hänen syntymänsä tunnusmerkki. Hänessä on verikoiran vainua." Hän puristi poikaa hellästi rintaansa vastaan, syleili häntä intohimoisesti ja virkkoi: "Jumala on tien osottanut!" Hänen silmissään paloi kolkko liekki ja hän läähätti valtavasti mielenliikutuksesta. Itsekseen hän lausui: "Nyt olen avaimen löytänyt. Monasti olenkin ihmetellyt, mitä kaikkea poika pimeässä on osannut tehdä, mutta nythän sen ymmärrän." Hän pani pojan istumaan tuolille ja puhui hänelle:

"Odota hetkinen, kultaseni, kunnes tulen. Puhutaanpa vähän siitä asiasta."

Hän meni huoneeseensa yläkertaan ja otti pöydältään erinäisiä pikkukapineita, jotka hän kätki: kynsisakset sängyn alle, kynän seinähyllylle ja norsunluisen paperiveitsen vaatekaapin alle. Siten tuli hän taas alas ja virkkoi:

"Minulta unehtui muutamia pikkukapineita yläkertaan ja tarvitseisin ne nyt. Käyppäs, kultaseni, ne hakemassa."

Poika juoksi ylös ja palasi kohta tuoden nuo tavarat.

"Oliko sinun niitä vaikea löytää?"

"Ei, äiti, menin vain sinun jälkiäsi."

Sillaikaa kuin poika oli ulkona, otti äiti kirjakaapista useampia kirjoja, avasi ne, siveli kädellään muuatta sivua, pani sen sivun numeron muistiinsa ja pisti sitten kirjat takasin paikoilleen. Pojan palattua hän virkkoi:

"Olen tehnyt jotakin sillaikaa kuin sinä olit poissa, Archy. Luuletko voivasi keksiä, mitä olen tehnyt?"

Poika meni kirjakaapille, otti sieltä ne kirjat, joita äiti oli käsitellyt, ja aukasi ne sivut, joihin tämä oli koskenut.

Silloin äiti otti hänet syliinsä ja puhui:

"Nyt voin antaa vastauksen tuonnoiseen kysymykseesi. Olen huomannut, että sinä eräässä suhteessa olet aivan toisenlainen kuin kaikki muut ihmiset. Sinä voit nähdä pimeässä, sinä tunnet hajua siitä, mistä muut ihmiset eivät mitään tunne, sinulla on verikoiran vaisto. Ne ovat hyviä ja hyödyllisiä ominaisuuksia, mutta sinun on pidettävä ne salassa. Jos ihmiset saisivat taitosi tietää, sanoisivat he sinua merkilliseksi lapseksi ja toiset lapset sinua pilkkaisivat ja panettelisivat. Sillä tässä maailmassa ei saa kukaan olla toisenlainen kuin muut, jos tahtoo välttää pahennusta ja kateutta. Luonto on antanut sinulle suuret ja jalot lahjat ja niistä iloitsen, mutta sinun täytyy salata ne äitisi vuoksi, ymmärräthän."

Poika lupasi, vaikkei ymmärtänytkään.

Koko päivän risteili äidin päässä kiihoittavia mietteitä, suunnitelmia, ehdotuksia, juonia, ja ne olivat kaikki kamaloita, pimeitä, katkeria. Mutta ne valaisivat hänen kasvonsa ja se valo oli hänen oman helvetinhehkunsa heijastusta. Hän oli hyvin levoton, ei voinut istua eikä seisoa, ei neuloa eikä lukea, hänen täytyi vain saada olla liikkeessä. Hän tutki poikansa luonnonlahjoja kuudellakymmenellä eri tavalla ja hoki itsekseen entisyyttään muistellen: "Hän särki isäni sydämmen ja kaikkina näinä vuosina olen turhaan koettanut keksiä keinoa musertaakseni hänen sydämmensä. Nyt olen keinon löytänyt, -- olen sen löytänyt!"

Illan tullen oli hän vielä levottomuutensa vallassa. Hän jatkoi kokeitaan; kynttilä kädessään kulki hän talonsa läpi vinniltä kellariin saakka ja kätki neuloja, sormustimia, lankarullia y.m. patjojen ja mattojen alle, seinänrakoihin, halkolaatikkoon y.m.; ja sitten lähetti hän poikansa pimeän päässä hakemaan noita esineitä ja poika ne löysikin. Ja äiti oli iloinen ja ylpeä, kehuen ja hyväillen poikaansa.

Siitä päivästä sai hänen elämänsä aivan toisen muodon. Hän ajatteli: "Vastaisuus on varma, nyt voin odottaa ja odottamisestani nauttia." Useimmat hänen sammuneet harrastuksensa virkosivat taas. Hän rupesi taas harjoittamaan soittoa, piirustusta, maalausta ja muita nuoruutensa unhottumaan jääneitä huvituksia. Taas oli hän onnellinen ja elämänhaluinen. Vuosien vieriessä seurasi hän poikansa kehitystä ja iloitsi siitä. Aivan tyytyväinen hän tosin ei ollut: pojan sydämmen pehmoinen puoli oli suurempi kuin sen toinen puoli, se oli hänen ainoa vikansa. Mutta äiti arveli, että pojan rajaton rakkaus häntä kohtaan on korvaava tämän puutteen. Hänellä on paljo kykyä vihaamaan, ja se oli äidistä hyvä, mutta ei ollut varmaa, että hänen vihansa on sitkeää ja kestävää kuin hänen ystävyytensä, -- ja se ei ollut äidistä yhtä hyvää. --

Vuodet vierivät. Archer oli kasvanut kauniiksi, solakaksi, voimakkaaksi nuorukaiseksi, hän oli kohtelias, hieno seuramies, käytökseltään sulava; hän näytti ehkä ikäänsä vähän vanhemmalta, sillä hän oli vasta kuusitoistavuotias. Eräänä iltana sanoi hänen äitinsä, että hänellä on jotakin hyvin tärkeää pojalle sanottavana ja lisäsi, että poika on nyt kyllin vanha ja vakava suorittaakseen sen tehtävän, jota äiti vuosikausien kuluessa oli suunnitellut ja valmistellut. Sitten kertoi hän pojalle surullisen tarinansa, kertoi koko sen alastoman katkeruuden. Hetkisen istui nuorukainen kuin kivettyneenä. Sitten hän lausui:

"Minä ymmärrän. Me olemme etelävaltioiden väkeä. Meille, meidän luonteille, on ainoastaan yksi sovitus mahdollinen. Minä haen hänet käsiini ja tapan hänet."

"Tapat hänet? Et. Kuolema on vapautus, kuolema on suosio. Olenko minä velvollinen osottamaan hänelle mitään suosiota? Et saa notkistaa karvaakaan hänen päästään."

Poika istui hetkisen mietteissään. Sitten hän lausui:

"Sinä olet minun maailmani, sinun toivosi on minun lakini ja iloni. Sano minulle, mitä tulee minun tehdä ja minä teen sen."

Äidin kasvot säteilivät tyytyväisyyttä ja hän virkkoi:

"Sinun täytyy lähteä matkoille ja ottaa hänestä selko. Olen tuntenut hänen lymypaikkansa jo monta vuotta; hain häntä kuudetta vuotta ja paljo rahoja siihen käytin, mutta keksinpä hänet lopuksi. Hän on kaivoksen omistaja Coloradossa ja varakas mies. Hän asuu Denver'issa. Hänen nimensä on Jacob Fuller. Niin... ensi kerran nyt lausun hänen nimensä tuon unhottumattoman yön jälkeen. Ajattele, tuo nimi olisi voinut olla sinun, ellen olisi vapauttanut sinua siitä häpeästä ja antanut sinulle toisen, rehellisemmän nimen. Sinun tulee ajaa hänet pois siltä paikkakunnalta, sinun tulee uudelleen seurata hänen jälkiään ja ajaa häntä takaa taas, uudelleen ja uudelleen, säälimättä, väsymättä. Sinun tulee myrkyttää hänen elämänsä, täyttää sen salaperäisellä kammolla, upottaa sen toivottomuuteen ja väsymykseen, saattaa hänet toivomaan kuolemaa ja rohkeutta tehdäkseen itsemurhan. Sinun tulee tehdä hänestä uuden kiertelevän juutalaisen; hänen ei pidä koskaan enää saada levätä, hänellä ei pidä koskaan olla sielun rauhaa eikä tyyntä unta. Sinun pitää seurata häntä varjona, riippua hänestä kiinni, vainota häntä, kunnes olet musertanut hänen sydämmensä, niinkuin hän musersi isäni sydämen ja minun."

"Tottelen sinua, äitini."

"Uskon sen, lapseni. Kaikki alustavat toimet ovat suoritetut, kaikki on valmista. Tässä on sinulle matkarahat; elä säästä kustannuksia, rahoista ei ole puutetta. Väliin voit tarvita valepukuja. Sellaisia olen sinulle hankkinut sekä muitakin tarpeita." Hän otti kirjoituspöytänsä laatikosta useita paperilehtiä. Niihin oli koneella kirjoitettu seuraavat sanat: