Pikku prinsessa

Pimeänä ja koleana talvipäivänä, jolloin Lontoon kadut verhosi niin sakea ja raskas sumu, että lyhtyjen täytyi olla sytytettyinä ja kauppojen ikkunoiden valaistuina pitkin päivää niin kuin iltaisin, istui pieni tyttö isänsä kanssa ajurinvaunuissa, jotka hitaanlaisesti vierivät suuria katuja.

Tyttö istui jalat nahkasiin käärittyinä nojaten isäänsä, joka tuki häntä käsivarrellaan, ja katseli vaunujen ikkunasta ohikulkijoita suurilla silmillään, joissa oli ihmeellinen, hänen ikäisekseen omituisen miettivä ilme.

Tyttönen oli niin pieni, ettei olisi voinut odottaa näkevänsä tuollaista katsetta hänen silmissään. Kaksitoistavuotiaallakin tuollainen katse olisi ollut harvinainen, ja Saara Crewe oli ainoastaan seitsemän vuoden vanha.

Mutta Saara uneksi ja ajatteli aina merkillisiä asioita; hän tuskin edes muisti sellaista aikaa, jolloin hänen ajatuksensa eivät olisi askarrelleet aikaihmisten parissa ja heidän maailmassaan. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi elänyt kauan, kauan aikaa.

Tällä hetkellä hän istui ja muisteli matkaa, jonka hän äsken oli tehnyt isänsä kapteeni Crewen kanssa Bombaysta.

Hän ajatteli isoa laivaa ja kaikkea, mitä hän oli siellä nähnyt, ja hänestä tuntui kovin merkilliseltä, että hän niin pian Intian polttavassa auringonpaisteessa oleskelunsa jälkeen matkusti keskellä aavaa valtamerta ja ajeli nyt kummallisissa ajoneuvoissa outoja katuja, joilla oli pimeää keskellä päivääkin.

Kaikki tämä oli hänestä niin kummallista, että hän painautui lähemmäksi isäänsä.

-- Isä, hän sanoi hiljaa salaperäisellä äänellä, joka kuulosti kuiskaukselta, -- isä!

-- Mitä nyt, lemmikkini? kysyi kapteeni Crewe sulkien hänet lujemmin syliinsä ja katsellen häntä. -- Mitä Saara miettii?

-- Tässäkö se paikka on? kuiskasi Saara, -- tässäkö se on, isä?

-- Niin, pikku Saara, tässä se on. Olemme vihdoinkin perillä.

Vaikka Saara olikin vasta seitsemän vuoden vanha, hän ymmärsi, että isä oli murheellinen sanoessaan niin.

Saaran mielestä oli kulunut monta vuotta siitä, kun isä oli alkanut puhua "paikasta", joksi Saara sitä aina nimitti. Hänen äitinsä oli kuollut hänen syntyessään, joten hän ei ollut koskaan tuntenut eikä osannut kaivata äitiään. Hänen rakas, nuori, kaunis ja rikas isänsä näkyi olevan ainoa läheinen, joka hänellä oli maailmassa. Yhdessä he aina olivat leikkineet ja rakastaneet toisiaan hellästi.

Tyttö tiesi tosin, että hänen isänsä oli rikas, sillä hän oli kuullut ihmisten sanovan niin, kun he eivät luulleet hänen kuuntelevan, ja hän oli kuullut, että hänestäkin aikuisena tulisi rikas. Mutta hän ei oikein ymmärtänyt, mitä merkitsi "olla rikas".

Hän oli aina asunut kauniissa bungalow'ssa ja tottunut näkemään paljon palvelijoita, jotka tervehtivät häntä, sanoivat häntä "missee Sahibiksi" ja noudattivat kaikessa hänen tahtoaan. Hänellä oli ollut leikkikaluja ja nukkeja ja ayah, lastenhoitaja, joka jumaloi häntä. Ja vähitellen hän oli oppinut ymmärtämään, että tämä oli rikkaille ihmisille kuuluvaa. Mutta siinä olikin kaikki, mitä hän rikkaudesta tiesi.

Ainoastaan muuan seikka oli häntä hänen nuorella iällään huolestuttanut. Se oli "paikka", johon hänen kerran piti matkustaa.

Intian ilmanala on lapsille hyvin epäterveellinen, joten oli tapana lähettää heidät niin pian kuin mahdollista sieltä pois -- tavallisesti johonkin kouluun Englantiin. Saara oli nähnyt toisten lasten matkustavan ja kuullut heidän vanhempiensa puhuvan kirjeistä, joita olivat saaneet heiltä. Hän oli tiennyt, että hänenkin kerran oli pakko matkustaa, ja jos kohta isän kertomukset matkasta ja uudesta maasta olivatkin usein herättäneet hänessä mielenkiintoa, häntä oli sentään vaivannut ajatus, ettei isä voisi jäädä hänen luokseen.

-- Etkö voisi tulla mukaan tuohon paikkaan, isä? hän oli viisivuotiaana kysynyt. -- Etkö sinäkin voisi käydä koulua? Kyllä minä auttaisin sinua läksyissä.

-- Ei sinun tarvitse jäädä sinne pitkäksi aikaa, isä oli aina vastannut. -- Sinä asut siellä hienossa talossa, jossa on koko joukko tyttöjä, saat leikkiä heidän kanssaan, ja minä lähetän sinulle paljon kirjoja. Sitten kasvat suureksi niin pian, että koko aika tuntuu tuskin yhden vuoden pituiselta, ja niin olet yhtäkkiä kylliksi iso ja taitava tulemaan tänne takaisin ja pitämään huolta isästäsi.

Tämä ajatus oli Saarasta mieluisa. Hoitaa isänsä taloutta, ratsastaa hänen kanssaan, olla emäntänä hänen päivälliskutsuissaan, lukea kirjoja ja puhua niistä hänen kanssaan -- kaikki tämä olisi tyttösestä mieluisempaa kuin mikään muu maailmassa, ja jos kerran täytyi matkustaa tuohon "paikkaan" Englantiin saavuttaakseen tämän onnen, hän tahtoi rohkein mielin tyytyä siihen.

Toisista tytöistä Saara ei paljonkaan välittänyt. Kunhan hänellä vain oli kylliksi kirjoja, hän ei kaivannut muuta. Hän rakasti kirjoja enemmän kuin mitään muuta ja hänellä oli tapana itsekin keksiä kertomuksia ja satuja kaikenlaisesta kauniista. Joskus hän kertoi niitä isällensä, joka mielellään kuunteli niitä ja piti niistä kuten hänkin.

-- No niin, isä, hän sanoi lempeällä äänellä, -- koska me nyt kerran olemme täällä, niin meidän täytynee alistua ja olla tyytyväisiä.

Isä nauroi tyttönsä pikkuvanhalle puhetavalle ja suuteli häntä. Hän itse ei ollut suinkaan luonteeltaan alistuvainen, mutta sen hän tietysti salasi. Paljon iloa hänellä oli ollut pienestä, ihmeellisestä Saarastaan, ja varmaan hän tuntisi itsensä hyvinkin yksinäiseksi ja hylätyksi palatessaan Intiaan ja bungalow'honsa, kun hän tietäisi, ettei pieni, valkohameinen olento tulisikaan häntä vastaan.

Hellästi hän siis syleili tytärtään ajoneuvojen vieriessä suurelle pimeälle kadulle, jonka varrella sijaitsi talo, johon he aikoivat.

Talo oli suuri, synkän näköinen tiilirakennus, jonka oveen kiinnitetyssä messinkilevyssä oli mustilla kirjaimilla:

NEITI MINCHININ valiokoulu nuorille tytöille.

-- Nyt olemme perillä, Saara, sanoi kapteeni Crewe koettaen saada äänensä niin tyyneksi ja iloiseksi kuin mahdollista. Sitten hän nosti tytön vaunuista, he kiipesivät portaita ja soittivat kelloa.

Perästäpäin Saara usein ajatteli, että rakennus tavallaan muistutti neiti Minchiniä. Se oli kunnioitusta herättävä ja hyvin sisustettu, mutta siinä oli kaikki rumaa; nojatuolitkin tuntuivat kovilta kuin niissä olisi ollut luita sisässä. Salissa, jonne heidät vietiin, oli ruudullinen matto permannolla, nelikulmaisia tuoleja ja raskas, pyöreänaamainen ja ankaran näköinen marmorinen pöytäkello suuren marmoriuunin reunuksella.

Saara istuutui jäykälle mahonkituolille ja katseli nopeasti ympärilleen.

-- En pidä tästä, isä, hän sanoi. -- Mutta eivät kai sotilaatkaan erikoisesti pidä sotaan menemisestä, vaikka he ovatkin urhoollisia?

Kapteeni Crewe nauroi. Hän oli nuori ja leikkisä, eikä hän koskaan väsynyt kuuntelemaan Saaran omalaatuisia puheita.

-- Voi, Saaraseni! hän sanoi. -- Mihin minä joudunkaan, kun ei minulla ole ketään, joka puhuu juhlallisia asioita minulle? Ei kukaan muu ole lähimainkaan niin juhlallinen kuin sinä.

-- Mutta minkä vuoksi juhlalliset asiat naurattavat sinua, isä? kysyi Saara.

-- Siksi, että sinä olet niin hullunkurinen puhuessasi niistä, isä vastasi. Ja sitten hän yhtäkkiä sulki tyttösen syliinsä ja suuteli häntä lämpimämmin kuin koskaan ennen. Hän oli lakannut nauramasta, ja hänellä näytti olevan kyynelet silmissä.

Juuri sinä hetkenä neiti Minchin astui huoneeseen. Saaran mielestä hän oli aivan talonsa näköinen: kookas ja ikävä, kopea ja ruma. Hänellä oli isot kylmät kalansilmät ja leveä liehittelevä suu, joka vetäytyi kylmään hymyyn, kun hän huomasi Saaran ja kapteeni Crewen.

Neiti Minchin oli kuullut paljon hyvää nuoresta upseerista naiselta, joka oli suositellut hänen kouluaan kapteeni Crewelle. Muun muassa hän oli kuullut, että kapteeni Crewe oli rikas isä, joka oli valmis maksamaan melkoisia summia tyttärensä puolesta.

-- Minusta on erittäin hauskaa saada huolehtia näin kauniista ja lupaavasta lapsukaisesta, kapteeni Crewe, hän sanoi tarttuen Saaran käteen, jota hän hyväillen silitteli. -- Lady Meredith on kertonut minulle hänen harvinaisesta älystään. Älykäs lapsi on suuri aarre sellaiselle laitokselle kuin minun kouluni.

Saara seisoi vaiti katse tähdättynä neiti Minchinin kasvoihin. Hän ajatteli jotakin erikoista, kuten tavallisesti.

-- Miksi hän sanoo minua kauniiksi lapseksi? hän mietti. -- Enhän ole ollenkaan kaunis. Eversti Grangen pieni tyttö Isabel on kaunis. Hänellä on kuopat poskissa, ruusunvärinen iho ja pitkä, kullankeltainen tukka. Minulla on lyhyt musta tukka ja vihreät silmät; hoikka ja laiha olen myös. Olen rumimpia lapsia, mitä koskaan olen nähnyt. Hän siis aloittaa puheensa valheella.

Saara erehtyi kuitenkin, kun hän luuli olevansa ruma lapsi. Hän ei ollut hiukkaakaan Isabel Grangen näköinen, jota pidettiin rykmentin pienenä kaunottarena, mutta hän oli omalla tavallaan suloinen ja viehättävä lapsi. Hänen hienoja älykkäitä kasvojaan kehysti paksu, musta, kihartava tukka, hänen silmänsä olivat tosin vihertävänharmaat, mutta ne olivat suuret ja ihmeelliset pitkine, mustine silmäripsineen. Vaikkei hän itse pitänytkään niiden väristä, monet muut pitivät sitä enemmän.