Kristiina Lauritsantytär 1 (of 3): Seppele

Oli kaunis aamu keskikesän aikaan. Kristiina seisoi parvella, jossa he kesäaikaan makasivat; hän näki auringon paistavan ja kuuli isänsä puhelevan miesten kanssa ulkona pihamaalla -- ja iloitsi niin, ettei malttanut pysyä yhdessä kohden äidin pukiessa häntä, vaan tanssi ja keikkui aina kun jokin vaatekappale oli saatu ylle. Hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt tunturilla, ainoastaan Vaagen harjun takana äidin omaisissa Sundbyssä, ja sitten lähimetsissä äidin ja talonväen kanssa, näiden poimiessa marjoja, joista Ragnfrid laittoi juomaa.

Hänkin survoi puolukoita ja karpaloita happamaksi hilloksi, jota levitti leivälle voin asemesta pitkänpaaston aikana.

Äiti hajoitti Kristiinan pitkän vaalean tukan ja solmi sen hänen vanhan sinisen hilkkansa sisään, sitten suuteli hän tytärtään poskelle, minkä jälkeen Kristiina juoksi alas isänsä luokse. Lauritsa istui jo satulassa, hän nosti lapsen taakseen hevosen selkään, jonne oli pistänyt vaippansa alustaksi. Siellä istui Kristiina hajasäärin, pitäen kiinni isän vyöstä. Sitten huusivat he jäähyväiset äidille, mutta tämä tuli juosten alas parvelta kantaen Kristiinan huippuvaippaa, jonka antoi Lauritsalle, pyytäen tätä huolehtimaan hyvin lapsesta.

Päivä paistoi, mutta yöllä oli ollut rankkasade, ja purot vilistivät pärskyen ja loiskahdellen alas mäen rinteitä, usvatukkojen purjehtiessa pitkin tunturinsivuja. Mutta tunturin harjan takaa lipui valkoisia suvihattaroita siniselle taivaalle, ja Lauritsa puheli miesten kanssa, että oli tulossa kuuma päivä, kunhan kerkeää. Lauritsan myötä oli neljä miestä, kaikki hyvin asestetut -- tuntureilla piili siihen aikaan monenlaista outoa väkeä -- vaikkakin heitä oli näin monta ja mentiin ainoastaan lyhyen matkan päähän, joten ei tarvinnut pelätä mitään. Kristiina piti kaikista mukanaolevista miehistä; kolme heistä oli ikämiehiä, mutta neljäs, Arne Gyrdinpoika Finsbrekkenistä, oli puolikasvuinen poika ja Kristiinan paras ystävä; hän ratsasti lähinnä Lauritsan ja Kristiinan perässä, sillä hänen tuli puhella Kristiinalle kaikesta, mitä he matkan varrella näkivät.

Miehet ratsastivat Romundgaardin rakennusten välitse ja vaihtoivat jonkun sanan Eirik-papin kanssa. Tämä seisoi tanhualla toruen tytärtään, joka hoiti isän taloutta, siitä, että tämä oli unohtanut vastavärjätyn langan yöksi sateeseen; nyt se oli pilaantunut.

Ylempänä pappilan takana oli kirkko; se ei ollut suuren suuri, mutta hyvää tekoa, kaunis, hyvin säilynyt ja uudelleen tervattu. Ristin kohdalla kirkonportin luona pyyhkäisi Lauritsa miehineen hatun päästään ja taivutti päänsä alas; sitten hän kääntyi satulassa ja vilkutti Kristiinan kanssa äidille, jonka he näkivät alempana kotikartanon edessä; tämä vilkutti heille huntunsa liepeellä.

Kirkkomäellä ja tarhassa oli Kristiina ollut leikkimässä melkein joka päivä; mutta tänään, kun hän oli matkalla niin kauas, tuntui hänestä tuttu kotilaakso jollain lailla uudelta ja ihmeelliseltä. Jørundgaardin rakennusryhmät olivat kummasti kutistuneet ja käyneet harmaammiksi tuolla alanteessa, pihaton piirissä ja syrjemmällä. Joki kaartui kiiltävänä vyönä kauemmaksi ja laakso levitti vihreitä ruohomaitaan ja soitaan peripohjassa, talojen ja peltosarkojen kiipeillessä rinteillä harmaita, äkkijyrkkiä tunturiseinämiä kohden.

Hyvin kaukana laakson toisessa päässä, missä tunturit sulkivat näköpiirin, tiesi Kristiina Loptsgaardin sijaitsevan. Siellä asuivat Sigurd ja Jon, kaksi vanhaa miestä, joilla oli valkea parta; nämä tahtoivat aina leikkiä ja pilailla hänen kanssaan, tullessaan Jørundsgaardiin. Jonista hän piti, sillä tämä veisti hänelle niitä kauneimpia eläimiä puusta, ja Kristiina oli kerran saanut tältä kultaisen sormirenkaan. Mutta viimeksi heillä käydessään pääsiäisen jälkeen tämä oli tuonut Kristiinalle tuliaisiksi ritarin, joka oli niin kauniisti veistetty ja koreaksi maalattu, että Kristiinasta tuntui, ettei hän milloinkaan ollut saanut mieluisampaa lahjaa. Hänen piti saada ritari viereensä vuoteeseen joka yöksi, mutta aamulla hänen herätessään se seisoi aina porrasastuimella sängyn luona, jossa hän nukkui vanhempiensa kanssa. Isä sanoi, että se hyppäsi vuoteesta kukon ensi kertaa kiekaistessa, mutta Kristiina kyllä ymmärsi äidin ottaneen sen pois, kun hän oli nukkunut, sillä hän oli kuullut äidin sanovan, että se oli niin kova ja terävä, jos se joutui kyljen alle yöllä. -- Loptsgaardin Sigurdia Kristiina pelkäsi, sillä tämä jutteli aina, että kun Kristiina varttui ja tuli neito-ikään, nukkuisi hän tämän kainalossa. Häneltä oli kuollut kaksi vaimoa ja hän arveli kolmannenkin ehtivän kuolla, sitten Kristiina saattoi tulla neljänneksi. Mutta Kristiinan pillahtaessa itkuun nauroi isä ja sanoi, ettei hän luullut Margitin heittävän henkeään niin helposti; mutta jos nyt niinkin hullusti kävisi ja jos Sigurd sitten pyrkisi sulhaseksi, niin rukkaset saisi, siitä Kristiina saattoi olla varma.

Nuolenlentämän päässä kirkon pohjoispuolella oli tien syrjässä iso kalliopaasi, jonka ympärillä kasvoi taajasti koivua ja haapaa. Siellä oli lasten tapana leikkiä jumalanpalvelusta, ja Tomas, Eirik-papin nuorin tyttärenpoika, nousi kivelle ja messusi kuin isoisänsä, pirskoitti vihkivettä ja kastoi, milloin kallionkoloissa oli sadevettä. Mutta menneenä syksynä kävi heille kerran huonosti. Tomas oli ensin vihkinyt Kristiinan Arnen kanssa -- Arne oli vielä niin lapsekas, että hän joskus pujahti toisten joukkoon kun pääsi töiltään. Sitten otti Arne kiinni porsaan, joka juoksenteli tiellä, ja se kannettiin kastettavaksi. Tomas voiteli sen mudalla, pisti sen vesilätäkköön matkien isoisänsä eleitä, messusi latinaksi ja torui sanankuulijoita siitä, etteivät he uhranneet tarpeeksi kirkolle -- jolloin lapset nauroivat, sillä he olivat kuulleet isojen puhuvan Eirikin pohjattomasta ahneudesta. Ja mitä enemmän he nauroivat, sitä hassummaksi Tomas yltyi, kunnes hän viimein sanoi, että tämä lapsi oli siitetty pitkänpaaston aikana ja että heidän tuli maksaa sakkoa papille ja kirkolle syntinsä tähden. Silloin nauroivat isommat pojat aivan ulvomalla, mutta Kristiinaa rupesi niin kauheasti hävettämään, että hänelle nousi itku kurkkuun, kun hän seisoi siinä porsasta pidellen. Ja heidän leikkiessään sattui nyt niin hullusti, että Eirik itse ratsasti siitä ohi palatessaan matkoiltaan. Kun hän näki, mitä lapset touhusivat, hyppäsi hän alas hevosen selästä, työnsi pyhät kalut Benteinille, vanhimmalle tyttärensä pojalle, joka oli ollut hänen mukanaan, niin rajusti, että Bentein oli pudottaa maahan hopeakyyhkysen, missä pyhä leipä, Vapahtajan ruumis, oli; pappi ryntäsi lasten joukkoon ja pieksi heistä niin monta kuin käsiinsä tavoitti. Kristiina pudotti porsaan, joka lähti vinkuen lipittämään tietä pitkin, kasteliinan laahatessa maata, ja papin hevoset nousivat takajaloilleen pelästyksestä; pappi pieksi Kristiinaakin niin että tämä kaatui, ja potkaisi vielä jalallaan lonkkaan niin pahasti, että se oli kipeä monta päivää. Silloin Lauritsa tuumi, että Eirik-pappi oli ollut liian ankara Kristiinaa kohtaan, tämä kun oli niin pieni. Hän sanoi tahtovansa puhua papille asiasta; mutta Ragnfrid pyysi, ettei hän tekisi sitä, sillä eihän lapselle ollut tapahtunut muuta kuin oikeus ja kohtuus, koska tämä kerran oli ollut pilkanteossa mukana. Silloin ei Lauritsa enää puhunut enempää asiasta, mutta hän antoi Arnelle sellaisen selkäsaunan, ettei tämä vielä eläessään ollut mokomaa maistanut.