Tyynen meren rannikolta: Pieniä kuvauksia

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1900.

Toverit!

Kuten näette, olen entisistä päivistämme kyhännyt muutamia muistelmia, yksinkertaisia ja vaatimattomia, muistoksi entisistä oloista, joita kohtalo sittemmin on hyvin suuresti mullistellut. Pyydän vaan teitä tyytymään Tuomas Silmun anteeksipyyntöön: "Hyvästi, pojat! Jos umpimähkään heitellessäni lakkiani olisin sattunut painamaan sen liian syvälle jonkun vanhan veikon päähän, pyydän täten mitä vilpittömimmin anteeksi."

Columbian kalastajat.

Valtavan suuremmoisena ja majesteetillisena soluu Columbia-virta British Columbian kulta-alueilta Canadasta Tyynenmeren hyrskyilevään helmaan. Alkumatkallaan se on rauhallinen joki, mutta saatuaan lisää voimia Willamette-joesta, jonka varrella Portlandin suurkaupunki sijaitsee lähellä Willametten ja Columbian yhtymäkohtaa 105 engl. penikulman päässä merestä, se laajenee laajenemistaan yhä vuolaampana virtana, kunnes se Astorian kohdalla jo on toistakymmentä ja vähän alempana 30 engl. penikulmaa leveä. Se ei ole mikään tavallinen virta, siinä merkityksessä kuin olemme tottuneet virtaa ajattelemaan, sillä se ei ainoastaan juokse mereen, vaan myöskin ylös sisämaahan. Kuusi tuntia se virtaa alas; vähitellen vauhti heikkenee, seisahtuu, ja kääntyy takaisinpäin, kääntäen vedet kulkemaan kauvas ohi Portlandinkin. Aina heti käänteen tapahduttua on virran voima rajuin.

Virran suussa on matalikko, johon aallot aina pauhaten ja hyrskyen särkyvät. Ne ovat "brekersit", kalastajien varma tuho, ken onneton sinne pyörteiden imemänä ajautuu.

Astoria on Columbian vasemmalla eli eteläisellä rannalla muutaman engl. penikulman päässä rannikolta. Sen perusti kuuluisa "turkkikuningas" Astor tämän vuosisadan alussa, saadakseen suuremmassa määrässä harjoittaa kauppaliikettä, turkiksien ostoa, indiaanien keskuudessa. Sen ensimäisten asukkaiden vimmatuista taisteluista verenhimoisten villien kanssa on Washington Irwing kirjoittanut mestarillisen romaaninsa "Astoria eli siirtomaa Kalliovuorten takana". Kaikki yhteys idän kanssa tapahtui meritse Kap Hornin kautta; Yhdysvaltojen sisämaa oli siihen aikaan tuntematon alue. Nyt on Astoriasta paisunut kaupunki, jossa kesäkuukausina on lähemmä 8,000 asukasta ja tavattoman vilkas kalastusliike. Columbian lohta myödään summittain yli koko maailman.

Kadut ovat kaikki puusta, kuten talotkin, postikonttoria lukuunottamatta, joka on valkeaksi muurattu kivirakennus. Rantakatujen alla loiskii meri aina nousuveden ja varsinkin tulvaveden aikana. Suomalaisilla ja kiinalaisilla on kumpaisillakin oma kaupunginosansa, jotapaitsi suomalaisia asuu kymmeniä perheitä kaupungin yläpäässä ja satoja pitkin jokivartta, sen kummallakin puolella, Washingtonin ja Oregonin valtioissa, joiden rajana Columbia on.

Astoriassa on suomalaisia kalastuskautena noin 2,000. Monella kymmenellä perheellä on oma talo. Ensimäiset suomalaiset olivat ulkomaisista laivoista karanneita merimiehiä, jotka edelleenkin ovat suurena osana sikäläisestä suomalaisesta väestöstä. He hankkivat paikkakunnalle tuttaviaan, kunnes se tuli tunnetuksi idässä oleville suomalaisille siirtokunnille ja siirtyminen sinne kävi hyvin vilkkaaksi. Suuret joukot, muuttivat maanviljelijöiksi, kalastaen kesät.

Columbialla ei kalasteta muuta kuin lohta, vaikka esim. kampelat ja sammit olisivat hyvää tavaraa -- halveksien viskataan muut kalalajit verkoista takaisin veteen. Kalastuskausi alkaa huhtik. 10 p. ja kestää elok. 10 p:ään, jotapaitsi, lohien laihoina palatessa kutemasijoiltaan virran ylemmän juoksun varrelta, pienempi osa kalastajia harjoittaa n.k. syyskalastusta syysk. 10 p:stä lokak. 10 p:ään. Syyskalan hinta on hyvin halpa. Muina vuodenaikoina sallii laki kalastaa ainoastaan "syömäkaloja", omaksi ruuaksi.

Saadut kalat viedään "känäreihin" (lohikeittimöihin), joita on kymmenkunta. Keittimöissä, joissa kiinalaiset ovat työmiehinä, lohet asetetaan tinalaatikkoihin, keitetään ja lähetetään maailman markkinoille. Kukin kalastaja rupeaa vakinaisesti koko kalastuskaudeksi pyytämään jollekin määrätylle keittimölle.

Monet ja veriset ovat olleet riidat ahnaiden keittimönomistajain ja kalastajien välillä kalan hinnasta, jonka edelliset ovat väkisinkin saaneet halpenemaan, niin että se nykyään on enää 3 l/2-4 1/2 sentin (17-23 pennin) paikoilla naulalta. Entisinä aikoina kalastajat ansaitsivat omaisuuksia, usein myöskin menettäen omaisuuksia uhkapelillä; nykyään enää pieni osa onnistuu tekemään isompia säästöjä. Entisvuosina kalastajat olivat arvonsa tuntevaa, vapaata väkeä; neljä kuukautta vuodessa kalastivat ja kahdeksan herrastelivat, paitsi mitä kului aikaa verkkojen kutomiseen ja veneiden tekoon, korjauksiin y.m.s. Kymmenen dollarin kultaraha sai viikkokausia olla kadulla, ainoankaan kalastajan alentautumatta sitä ottamaan, kertoo niiltä vuosilta traditsiooni tarpeeksi kuvaavasti. Nykyään suurempi osa naimattomista viettää syksyn ja enimmän osan talvea Washington-valtion kivihiilikaivoksissa.

Suomalainen väestö Astoriassa on parasta mitä missään tapaa. Miehet ovat uljasta, iloista joukkoa, jossa kyllä tapaa paljo huikentelevaisuuttakin, mutta hyvin anteeksiannettavassa muodossa. Vaarallinen työ ja reipas elämä, joka on paljasta urheaa taistelua elementtien kanssa, ikäänkuin puhdistaa luonteet, tahi pitää raukkamaiset ja turmeltuneet luonteet loitolla itsestään. Yhteispyrinnöt ovat erittäin hyvällä kannalla.

Kalastus tapahtuu veneillä, jotka ovat noin 6 jalkaa läpimitaten leveimmältä kohdaltaan ja 16-20 jalkaa pitkät. Nuotilla ja muilla vehkeillä ei kelpo mies alennu kalastamaan. Kussakin veneessä on kaksi miestä, kapteeni ja "pullari" (soutaja). Kapteeniksi rupeaa jokainen, joka keittimöltä saa vuokratuksi tahi omilla varoillaan hankkii veneen ja verkon. Hän saa 2/3 yhteisestä "tienestistä", ja soutaja kolmannen osan. Kapteeni on peränpitäjä, ja laskee ja "pikkaa" (nostaa veneeseen) verkon, soutajan hoitaessa purjeita, soutaessa ja huovatessa verkon vesillelaskussa ja veneeseenotossa, ja pitäessä huolta siitä että matka joutuu silloinkin kun ei ole tuulta purjeissa tahi kun on vastatuuli. Veneessä, on pieni rautauuni, jolla lohirokkaa ja kahvia keitetään, kun pistäytään johonkin lahden poukamaan ankkuroimaan.

Verkot ovat raskaat ja pitkät, kolmesataakin metriä mitaltaan ja 30-35 jalkaa korkeat. Silmät ovat 8 1/2-10 tuumaa laajat. Verkko lasketaan poikittain ajelehtimaan virran mukana, pää kiinnitettynä veneen perään; kun arvellaan saalista kertyneen, se nostetaan ylös, koukku isketään jokaisen lohen niskaan, nuijalla annetaan lyönti päähän, ja kalat heitetään veneessä oleviin puulaatikkoihin.

Joka vuosi hukkuu monta kalastajaa, milloin myrskyssä, milloin brekerseissä tahi tapaturmien kautta. On sattunut että kymmeniä veneitä on pirstautunut yhtenä päivänä. Työ on alkukeväästä hyvin raskasta, ilmat kun ovat kylmät, sateiset ja myrskyiset; kesäkuusta alkaen se on helpompaa, vaikka aina siinä saa vähäväliä tarpeekseen hikoilla. Kalastusta harjoitetaan yötä päivää, useamman vuorokauden eväät mukana. Nousuveden ja laskuveden, "taidin" ja "släkin", suuri vaihtelu tekee sen jännittäväksi, vesi kun muuttelee 12 jalkaa, jokakesäisestä, toisinaan tavattomasta tulvasta puhumattakaan.

Kalastajat ovat pääasiassa suomalaisia, ruotsalaisia ja italialaisia, "teekuja". Sopu kansallisuuksien välillä on hyvä. Yksityisiä jupakoita kyllä sattuu kenen kesken tahansa; ei ole aivan harvinaista, että kapteeni tahi soutaja palaa kauniillakin ilmalla yksinään kotiin -- "toveri oli hukkunut".

Kalastajat asuvat enimmäkseen "komppanioissa", yhteisesti hankkien ruokansa, valiten keskuudestaan isännän ja maksaen tasan, sen mukaan kuin kunakin kuukautena ruokaan kuluu. On myös komppanioita, joissa asukkaat suorittavat määrätyn kuukausimaksun, talonomistajan "poortareina" eli ruokavieraina. Tunnetuimmat komppaniat Astoriassa ovat Taivassalo, Jukola ja Kaukola.

Tällainen on näyttämö, jolla enimmät tässä pikku kokoelmassa löytyvät yksinkertaiset kuvaukset tosielämästä tapahtuivat armon vuonna 1896.

Työlakko Astoriassa.

Pitkin talvea oli huhuiltu että keittimöiden omistajat aikoivat tehdä keskenään liiton kalanhinnan alentamiseksi. Lohesta oli vielä muutama vuosi takaperin maksettu dollari 25 senttiä kappaleelta, oli se sitte ollut suuri tahi pieni. Sitte oli taksa saatu alenemaan 5 senttiin naulalta, johon kalastajat olivat vielä jokseenkin tyytyväisiä. Tekihän se sata dollaria tonnilta, ja vuoden saalis on 6-20 tonnia venettä kohti. Mutta alle viiden sentin naulalta on mahdoton kalastaa, sanoi jokainen kalamies; työ on raskasta ja hengenvaarallista, veneitä menetetään usein ja verkkoja vielä useammin, helposti sattuu 500 dollarin vahinko yhtenä päivänä, ja kalansaalis on ollut meikein vähenemään päin. Ei kuitenkaan iuultu työlakkoa tulevan. Kalamiesten uniooni (liitto) oli varttunut mahtavaksi yhdistykseksi, joka kyllä oli pelottava keittimöiden omistajat asettumasta niin yksimielistä ja päättävää joukkoa vastaan. Ja kun kuultiin että Elmore, yksi isoimpien keittimöiden omistajia, oli saanut kaikki toverinsa suuren sakon uhalla lupautumaan alentamaan kalan hinnan ja pitämään sen halpana, kunnes kaikki yhdessä joko voittaisivat tahi häviäisivät työlakon, kalamiehet arvelivat että asia saataisiin lyhyessä ajassa sovituksi; keskenään niin kateelliset keittimömiehet muka eivät voisi pysyä lujina ja yksimielisinä.

Vähää ennen kalastuskauden alkua ilmoitettiinkin lohen hinnaksi 4 senttiä naulalta. Seurauksena oli että huhtikuun 10 p:nä 1896 ei Columbialla ollut ainoatakaan venettä. Työlakko alkoi.

Päivät kuluivat, ja molemmin puolin alettiin tulla rauhattomiksi. Kalamiesten yhdistys auttoi voimiensa mukaan köyhiä perheitä ruuan ja vaatteiden suhteen; synkeää murinaa ja uhkauksia kuultiin jo kalamiesten keskuudessa. Pienemmät keittimöt alkoivat joutua ahdinkoon; kaloja ei tullut, liike seisahti; jos ei niin suurta uhkasakkoa olisi ollut, pari pikku keittimöä olisi myöntynyt entiseen hintaan, viiteen senttiin, ja toisten olisi ollut pakko tehdä samoin.

Vähitellen alkoi ilmestyä "skäppejä", lakkopettureita, jokunen kalamiesten unioonin omista, huonoimmistä jäsenistä, suurin osa kuitenkin sen ulkopuolelta. Kalaa oli alkanut nousta virtaan yhä runsaammin, joten kiusaus jo senkin johdosta oli hyvin suuri, puhumattakaan siitä että keittimömiehet maksoivat skäpeille 5 senttiä naulalta, saadakseen vaan vähänkin kaloja työlakon kestäessä, jotta keittimöt eivät olisi kokonaan joutuneet työttömiksi. Lakkolaiset puolestaan alottivat ankaran sodan noita pettureita vastaan, jotka tahtoivat itsekkäästi hyötyä perheellisten, vakavampien miesten kustannuksella. Missä tahansa heitä tavattiin virralla, verkot leikattiin poikki, merelle ajelehtimaan, miehet kolhittiin airoilla pahanpäiväisiksi ja veneisiinkin hakattiin reikiä. Mutta mikään ei auttanut: skäpit ansaitsivat parisataakin dollaria yössä, kun virta oli täynnä kaloja, kenenkään muun niitä pyydystämättä; he yrittivät vaan milloin missäkin osassa virtaa harjoittaa kalastusta. Siitä seurasi että lakkolaiset päättivät ampua jokaisen sellaisen roiston, joka ei ankarimmistakaan varoituksista eikä selkäsaunan pelosta ottanut totellakseen.