Satuja ja tarinoita itäisiltä mailta Lasten Hupainen Huvitus I.

1. Koira, Kukko ja Kettu. 2. Kettu ja Kukko. 3. Ruuna ja Tamma. 4. Hevonen. 5. Akka, Kissa ja Hiiret. 6. Kettu ja Korppi. 7. Sudet ja Lampaat. 8. Ukko ja Kuolema. 9. Heinäsirkka ja Muurahainen. 10. Linnut, Nelijalkaset ja Yölepakko. 11. Härkä ja Hevonen. 12. Mies ja Lempo. 13. Jänis ja Warpuinen. 14. Koira ja Warjonsa. 15. Joki ja Lähde. 16. Warjo ja Tamma. 17. Susi ja Akka. 18. Susi ja Hevonen. 19. Mettiäinen ja Hämähäkki. 20. Oinas ja Härkä. 21. Pukki ja Kettu. 22. Sääski ja Jalopeura. 23. Isä ja Poikansa. 24. Karhu ja Jalopeura. 25. Sammakko ja Härkä. 26. Kerjäläisen tavara. 27. Kettu ja Kissa. 28. Karhu ja Mettiäiset. 29. Waimo, Miehensä ja Kuolema. 30. Jalopeura ja Kettu. 31. Ahne Akka ja Kanansa. 32. Waimosta ja Juomari-miehestänsä. 33. Kissa ja Kukko.

1. Koira, Kukko ja Kettu.

Koira ja kukko matkustivat kerran yhdessä. Illan tultua rupesivat he yölevolle, koira puun juurelle ja kukko oksalle. Aamupuolella yötä alkoi kukko tapaansa myöten laulaa. Kettu kuin tämän metsässä kuuli, juoksi heti paikalle, josta kukon ääni kuului, alkoi kiittämistään häntä laulustansa kiitellä, ja sanoi, ett'ei ikinä ennen niin kaunista aamuvirttä ja heliätä ääntä ollut kuullut ja käski viimein kukkoa luoksensa eineelle, sillä tavalla muka häntä kynsiinsä viekotellaksensa. Mutta samassa heräsi myös koira, ja eineen tarpeessa hänki, kävi heti kettuun käsiksi ja söi sen suuhunsa.

Joka toiselle haudan hakee, Se itse kuoppaan kaatuu.

2. Kettu ja Kukko.

Kana-lauma istua kökötti orrella ja kukko keskellä. Kettu maassa kierteli mietiskellen, miten kanoihin käsiksi pääsisi. Jopa siis taasen, vanhaa viekkauttansa pistellen, rupesi heidän pakinoille, sanoen: "Hei, miksikä, kana-kullat, siellä orrella istua pökötätte, juurikuin minua pelkäisitte! Ettekö tiedä, että yleinen rauha uykysiinsä kaikkein eläväin välillä on tehty, ja ett'ei tästälähin toinen toistamme vähintäkään tule pelätä?" Samassa kurkisti kukko ulommalle, päätänsä kohotellen. "Mitäs kukko kamraatti kurkistelee?" kysäsi kettu. "Eipä juuri erinomaisia mitään!" vastasi kukko; "uutta kahta jahtikoiraa vainen katselin, jotka tuolta takaa-päin aika laukassa tänne käsin koipivat. Eivätköön ilomielellä hekin rauhantekoa tulle ilmoittamaan?" Sen kuultua säpsähti kettu ja oli valmis lähtemään. "Ei hoppu hyväksi!" muistutti kukko; "emmekö koirainki tultua voisi kaikki yksissä iloamme viettää?" "Kaitpa voitasiinki", vastasi kettu; "mutta pahoin pelkään, ett'ei koirat vielä koko rauhasta tiedä!" ja sillä läksi hän, häntä suorana, pakosalle.

Parempi mieli, Kuin viekas kieli.

3. Ruuna ja Tamma.

Ruuna ja tamma kulkivat kerran yksissä taipaletta. Kumpaisellaki oli kova kuorma vedettävänä, mutta tammalla ainaki kovempi. Tästä syystä rukoiliki tamma muutamassa mäessä ruunaa, että edes vastamaassa vähän avuksi tulisi, jotta ei hän kokonaan uupuisi ja paikalle pakahtuisi. Tätä puhetta ei ruuna kuitenkaan ollut kuulevinansakaan, eikä siis tammalle sanaakaan vastannut. Mutta mitäs tästä? Ei aikaakaan, ennenkuin tamma uuvuksissa paikalle raukesi ja saman pään henkensä heitti. Ajaja hädässään ei muuta neuvoa keksinyt, pani koko tammanki kuorman ruunan vedettäväksi, ja vielä päälliseksi tamman seljästä nyljetyn nahanki. Tästä ruunalle mieli matalaksi. Nelikynteensä vetävä, että vähällä katketa, huokasi hän siis: "voi vaivasta minua, kuin en toveriani ajallansa auttanut! Nyt on minulla koko hänenki kuormansa vedettävänä ja vielä vuota päälliseksi!"

Elä kiellä killinkiä, Taikka talari meneepi.

4. Hevonen.

Laiska hevois-koni veti kerran suolakuormaa ja vierähti sen kanssa tapaturmasta vesilampiin. Jällensä jaloilleen päästyä, tunsi hän kuormansa paljon entistä keveämmäksi, sillä suolat olivat koko joukon vedessä sulaneet. "Tuopa oli hyvä keino kuormaansa keventää!" arveli hän siis hyvillä mielin; "kyllä maar vastaki kuormani vedessä käytän, koska siitä semmoinen apu lähtee!" Taas vähän ajan takaa kuljetti sama hevonen aika raskasta pellavaskuormaa. Lammin partaalle tultua, hyppäsi hän nyt tahallansa veteen ja vei kuorman perässään, mutta ylös sieltä noustessaan havaitsi hän mieliharmiksensa, että kuorma vaan tuhatta raskaammaksi oli muuttunut, sillä vettyneet pellavat olivat entistänsä paljon raskaammat.

Niin on palkkaki pahalla, Kuin on työssäki typerä.

5. Akka, Kissa ja Hiiret.

Akka pelkäsi juustoansa hiiriltä syötäväksi ja pani sen vuoksi kissan vartiaksi. Kissa kyllä pitiki hiiret ulohtaalla, mutta söi juuston omaan suuhunsa.

Pane kissa makkaran vahiksi, Poika piikain paimeneksi.

6. Kettu ja Korppi.

Kettu ahoa myöten juoksennellen, näki korpin, joka puun latvassa kiikkui, varastettu juusto nokassa. Tästä ketun heti juustoa mieli. Mutta koska itsensä puuhun pääsemättömäksi tiesi, keksi hän seuraavan keinon, korpilta evästä anastaa. Puun juurelle hiipien, rupesi hän sieltä korppia yleti ylistämään. "Woi sinua, kultasta kanaa", alkoi hän, "kuinka olet ylen kaunis ja komea! Höyhenesi kiiltävät kuin kirkkain tähti taivaan kaarella, vartalosi on vallan kaunis ja vaaleva, käytöksesi uhkeat ja uljaat, koko olentosi on sanomattoman onnistunut, jos vain sinulta ei ääntä puuttuisi, niin tuostakos olisi lintujen valio ruhtinas!" -- Korpin mieli meni kiitoksesta hyvin hyväksi; tämmöistä ylistys-virttä ei hänelle ikinä ennen ollut veisattu. Siinä päätti hän äänensäki ilmi saattaa ja aukasi suunsa, oikein aika tavalla parkastaksensa. Mutta nokan au'etessa, putosi juusto maahan; tähän toukkasi kettu ennenkuin se alaskaan pääsi, ja sanoi irvistellen korpille: "olet kyllä kaunis ja moni-hyvänen lintu, etkä mitänä vailla, paitsi mieltä!"

Mieli markkoja parempi, Toimi töitä kallihimpi.

7. Sudet ja Lampaat.

Kuin sudet ja lampaat kerran keskenänsä sotivat, pääsivät lampaat koirain avulla voiton puolelle. Hädässään toimittivat sudet airuen (lähettilään) lampaitten pakinoille, niiltä rauhaa pyytämään. Pian tuliki rauha aikuiseksi, jonka vakuudeksi sudet ehdottelivat, että kumpainenki puolue alamaisiansa vaihetuksiin panisi: lampaat susille koiransa, sudet lampaille penikkansa. Tähän tuumaan lampaatki mielellään suostuivat, sillä tavalla muka luullen, ikuisen rauhan tekevänsä. Mutta kuin suden penikat lammasten laumassa isommaksi olivat kasvaneet, rupesivat he suden ääneen ulvomaan. Tämän kuultua hyökäsivät sudet heti luokse, väittivät lammasten heidän pentujansa tappavan ja sen kautta rauhan rikkoneen. Siitä sota uudellensa kiihtyi; sudet karkasivat kilvalla lammasten niskaan ja tappoivat heitä tappamistaan. Koirat olivat he jo aikoja sitten suuhunsa syöneet, jonkavuoksi myös lammasten puoli ei ollenkaan käynyt. Nyt vasta kuolema-hetkellänsä havaitsivat siis lammasraiskat tuhmin tehneensä, kuin koiransa susille antoivat ja vielä niiden pentujaki keskellänsä kasvattivat, jotka vanhempainsa kanssa heitä kilvoin ketistivät.

Lähde sutta pakoon, Tulee karhu vastaasi.

8. Ukko ja Kuolema.

Vanha ukko-raja hakkasi kerran puita metsässä. Kantamuksen saatuansa, alkoi hän kotiinsa astua. Mutta välillä tuli väsymys ja ukon täytyi levähtämään laskeuta. Tässä muisteli hän nuoruutensa ihania aikoja, jolloin tuommoinen riippi ei suinkaan paljon olisi painanut. Niin rupesi hän vanhuuttansa valittamaan, panetteli köyhyyttänsä ja kaikkea viheliäisyyttään, ja sanoi viimen raskaasti huovaten: "ei kyllä minusta enään paljon tälle maailmalle ja elohon ole! Woi, kuolema, miks'et avukseni tule ja lopeta viheliäiset päiväni! Jospa toki minun kohtaki korjaisit!" Mutta ei ukko tuskin suruvirttänsä vielä ennättänyt lopettaa, ennenkuin kuolema, joka paikalle sattui, tuli ukon luokse ja sanoi: "tässä olen nyt, jota kutsuit; mikäs sinulla on hätänä ja mitä minusta tahdot?" -- "Eipä paljon mitään!" epuutti ukko hämmästellen. "Etkö niin hyvin tekisi, että tuon kantamuksen selkääni nostaisit!" ja sillä mennä patikoi hän aika kyytiä mökilleen.

Elohon elävän mieli, Miehen mennehen manalle.

9. Heinäsirkka ja Muurahainen.

Heinäsirkka lauleli kesän pitkään työtönnä, ja oli siis talvella nälkään kuolla. Hädässään kävi hän muurahaiselta apua. "Anna, veikkonen, jotaki eineen apua, en ole suuruksen suuremata viikkokauteen nähnyt!" paapatti hän. "Mitäs kesällä teit", kysyi toinen, "kuin nyt niin tyhjä olet?" -- "Mitä mä kesällä tein -- laulelin!" vastasi sirkka. "Niin miks' et nyt siis tanssi", sanoi muurahainen; "ei laulusta tanssitta!"

Ken mitä teki kesällä, Wielä tahtoo talvellaki.

10. Linnut, Nelijalkaset ja Yölepakko.

Kuin linnut ennen muinen nelijalkaisten kanssa sotaa kävivät, pyöri yölepakko aina sillä puolen, jonka voitto oli. Lintujen laumassa oli hän lintuna, nelijalkasten joukossa hiirenä. Kuin nyt sotilakko tuli ja rauhan tekoon ruvettiin, ei siis kumpikaan puolue häntä omaksensa tuntenut, syyttäin että suurimman hädän aikana aina toisella puolen oli liehunut. Niin päätettiinki yksituumaisesti ajaa lepakko pois mailta ilmoilta, ja siitä ajasta alkain ei hän päiväsaikana enään ole uskaltanutkaan silmiänsä näyttää.

Paha on syödä siemenensä, Maansa petteä pahempi!

11. Härkä ja Hevonen.

Härkä manasi aina lihavan ratsashevosen onnellista elämää. "Hätäkös sinun miekkosen elää on", sanoi hän kadehtien: "syöt appeita sen kuin jaksat ja ajelet päiväsi joutilasna auringon helteessä! Toisin kyllä minun vaivaisen laita on: viheliäisin kaikista elävistä, täytyy minun ihan kuivia olkia pureksella ja päiväkaudet ainaki kiinteimmässä ajossa kestää; ei maar minussa liha paina eikä karva kiillä!"

Jopa syttyi sota ja sinne vietiin hevonenki. Täällä sai hän päivät päästyään ajajaansa kantaa, pyssyjen paminassa edes takaisin laukkoa, että hiki joka karvan juuresta kihisi, ja vielä aika tavasta vuorokausittain ihan ruoattaki elää. Päälle päätteeksi ammuttiin häneltä jalkaki poikki ja silmä puhki. Sodasta palasi hän siis vähissä hengin, kolmella jalalla, silmäpuolena ja muuten pahasti runneltuna. Kuin nyt härkä hänen tässä surkiassa ja viheliäisessä tilassa tapasi, sanoi hän: "siinäkö se hevoisen onnellisuus nyt oliki, jota aina ennen niin hyväksi mainittelin! En totta, oikein ajatellen, päiviäni hevoisen kanssa vaihettaisikaan!"

Jonka on kello kaulassa, Sen on pää painossa.

13. Mies ja Lempo.

Mies ajoi kerran rattaansa pyörän likakuoppaan, josta hevonen ei saanut sitä liikkeelle. Tuskissaan rupesi hän kiroilemaan ja yhä alvaria "Lempo tokia" huutamaan, juuri kuin siltä apua olisi pyytänyt. Lempo kuuli sen, tuli paikalle ja sanoi: "ota pois tuo kivi pyörän edestä, puhdista pyörä siihen paatuneesta, kuivettuneesta savesta, kumarru sitten ja pane olkasi ratasta vasten, nostata pyörää ja käske hevosta samalla vetämään!" Mies teki sen ja sai heti rattaansa liikkeelle. "Näetkö nyt", sanoi Lempo, "että ilman minuttaki pääsit siitä seikasta; elä siis vasta enään joutavihin minua avuksesi huuda!"

Ei aikamies apua tarvitse.

13. Jänis ja Warpuinen.

Kotka hätyytti kerran jänistä ajamalla, ett'ei tämä viimen tiennyt, mihin pa'eta, vaan kellistyi paikalle ja huokui raskaasti. Sen näki varpuinen lähimmästä puusta ja rupesi siitä häntä pilkkaamaan sanoen: "noh, Jussi kulta, kunnes nyt muinen keviät jalkasi heitit, miks'et laukata piipottele? Ei sinussa ainakaan taida kotkalle vastustajata olla!" Mutta par'aikaa kuin varpuinen jänistä näin onnettomuudestansa pilkkasi, kävi kotka hoksaamatta häntä itsiänsäki niskaan, ja söi sen alkupalaksensa.