Kaappaajan kynsissä: Romaani

I. Ensimäinen. II. Toinen. III. Kolmisin. IV. Malaytan lähetyssaarnaaja. V. Keksintö ja torpedovene. VI. Hyvää ja harvinaista urheilua. VII. Suuren nostoranan takana. VIII. Viimeisessä hetkessä. IX. Laittomien liitto. X. "Hai". XI. Sodanjulistus. XII. Englannin meriministeriössä. XIII. Kapteeni Sullivanin kertomus. XIV. Vaara ilmasta. XV. Haaksirikkoutunut vesilentokone. XVI. Kynnet, jotka kasvavat. XVII. Näyttämön tähti. XVIII. Ralph Burns. XIX. Meriministerin virkahuoneessa. XX. Kaksi nuoranpätkää. XXI. Itse piru. XXII. Uhkaus ja kasvot. XXIII. Kosinta. XXIV. Viisikymmentä minuuttia. XXV. Vihkiäiset. XXVI. Pieni teatteritemppu. XXVII. Oli tähtikirkas toukokuun yö. XXVIII. Merkillinen kohtaus. XXIX. Cottet Parisissa. XXX. Ensimäinen varoitus. XXXI. Yllätys. XXXII. Verinen ratkaisu. XXXIII. Bonaparten-kadun pankkiiri. XXXIV. Sankaritar. XXXV. Näyttelijättären paljastukset. XXXVI. Satimessa. XXXVII. "Hain" hampaissa. XXXVIII. Sunnuntai Cornwallissa. XXXIX. Lähetyssaarnaajan loppu. XL. Urhoollinen sotilas. XLI. Matkalla Lontooseen. XLII. Kukkais-pääkallo. XLIII. Myöhäinen vieras. XLIV. Kahden kesken. XLV. Yserin kersantti. XLVI. Delman kynnet.

I.

ENSIMÄINEN.

Sängynlaidalla hotellihuoneessa muutamien satojen metrien päässä Dieppen satamakadulta istua jurnotti mies alushoususillaan.

Hotelli ei suvainnut, että sen nimeä toitotettiin julki. Se oli hyvässä piilossa takakadulla, mutta sen tunsivat hyvin semmoiset ihmiset, joilla oli jotakin tekemistä meren ja sen luvattomien puuhien kanssa. Huoneet olivat siinä maineessa, että ne olivat aina epäsiistit. Seinät olivat kosteat, ja lattiat haisivat homeelta.

Vanha Jerôme-vaari, joka omisti tämän epämiellyttävän talon, ei pannutkaan huomiota mukavuuteen. Joka huoneessa oli iso sänky. Rikkonainen peili-rämä kamiinan yläpuolella oli ainoana koristuksena näissä spartalaisissa huoneissa, joissa vain syöpäläiset näkyivät viihtyvän, ollen kamiinan käyttäminenkin hiukan hengenvaarallista.

Sängynlaidalla istuva mies katseli eräänlaisella humoristisella tyytymättömyydellä huoneen kurjuutta. Hänen painonsa näytti olevan vaarallinen sängyn turvallisuudelle, ja itse hän näytti olevan kotoisin jonkun verran paremmista oloista. Hänen alusvaatteensa olivat puhtaat, ja hänen pyöreä, miellyttävä päänsä, jossa oli arveluttavan runsas kihara tukka, olisi puolustanut paikkansa paljon ylhäisemmissäkin piireissä.

Mutta ilmeisesti häntä eivät vaivanneet mitkään hienot, hermostuneet tunteet. Hän ei kiroillut eikä sadatellut, kun ei pienestä huoneestaan voinut keksiä minkäänlaista pesuastiaa. Noustessaan hän vain herttaisesti naurahti ja tarttui housuihinsa.

Hän oli kaunis ja solakka mies, ruumiinrakenteeltaan siro ja hyvin kehittynyt. Voimakas leuka, pieni suu ja leveä, neliskulmainen pää muistuttivat hiukan amerikalaisesta. Siihen saattoivat viitata myöskin isot, leveät ja jonkun verran työssä kuluneet kädet.

Silmät olivat suuret, iloiset ja väriltään omituisen harmaat, aivan kuin kauniilla, itsetietoisilla ja sydämettömillä naisilla taikka suurilla, lujaluontoisilla ja häikäilemättömillä politikoilla. Ne olivat juuri semmoiset silmät, jotka ovat älyn kuuliaisimmat palvelijat.

Nuori mies veti verkalleen vaatteet ylleen. Ne olivat huonot merimiesvaatteet, jotka oli huonosti ommeltu ja istuivat kurjasti. Juuri semmoinen puku, jonka saa Lontoon satamaräätäleiltä valmiiksi tehtynä kahdella punnalla ja kuudella shillingillä.

Siihen tuli lisäksi leveä, pehmeä hattu, joka oli yhtä uusi kuin sopimaton.

Mies etsi turhaan toista peiliä, kun kamiinapeili oli kosteudesta menettänyt kykynsä näyttää mitään muuta kuin elohopeansa mahdottomuuden. Pitkä mies näytti olevan huvitettu kaikista näistä kalustuksen hämmästyttävistä puutteellisuuksista. Hänellä oli omituinen hirnuva, hyväntahtoinen ja poikamainen nauruntapa.

Mutta Ambroise Vilmart ei ollut suinkaan amerikalainen, vaikka hänellä olikin kuminpurijan poskipäät ja hirnuva nauru. Hän oli ensimäisen kerran nähnyt päivänvalon belgialaisessa Herstalin kaupungissa vähän yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen syntymisensä ei ollut onnellinen. Sillä hänet löydettiin myttyyn käärittynä makaamassa erään suuren asetehtaan edustalta. Kääre oli kylläkin hieno. Siinä oli kuusi kallista tilkkishaalia, ja sen sisusta oli verhottu pumpulilla.

Sattumalta löysi tämän mytyn eräs vanha insinööri, joka alinomaisen juopottelunsa takia ei ollut päässyt niin pitkälle, kuin olisi voinut. Omantuntonsa soimaamana hyödyttömästä elämästään hän korjasi mytyn haltuunsa, otti lapsen ottopojakseen ja meni jäseneksi kaupungin voimakkaimpaan raittiusseuraan. Kaikki vain siinä mielessä, että saisi voimaa ja tarmoa hoitamaan sitä pientä miehenalkua, jonka sallimus oli lähettänyt hänen tielleen eräänä yönä hänen ollessaan tavallista enemmän humalassa.

Theodore Vilmart oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli käyttänyt viime vuodet sen pojan kasvattamiseen, joka aivan kirjaimellisesti oli pudonnut hänen tielleen. Ja kun tämä nuori herra, jolle hän oli antanut nimensä, oli suorittanut loistavan insinööritutkinnon, meni Theodore Vilmart kapakkaan ja joi moni-vuotisen vaivannäön ja ikävän jälkeen itsensä täyteen humalaan. Ottipa hän miehuutensa juomasta semmoisen humalan, että hänet löydettiin kuolleena jokseenkin samasta paikasta, josta oli korjannut ottopoikansa -- nuoren, toivorikkaan insinöörin.

Siitä päivästä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Elämä oli käynyt huonoksi Belgiassa. Sodan syttyessä Ambroise Vilmart oli ollut Spezziassa, missä hän isänsä neuvon mukaan oli suorittanut laivanrakennuskurssin. Hän riensi kotiin Belgiaan, otti osaa kymmeniseen taisteluun, sai urhoollisuusmitalin ja muutamia vähäpätöisiä naarmuja, jotka saattoivat hänet erinäisten terveydenhoito-osastojen hoiviin, jotka lähettivät häntä sinne ja tänne, kunnes hän joutui erääseen sairaalaan Dieppessä; täällä hän joutui sen miehen viereiseen vuoteeseen, josta tuli hänen elämänsä kohtalo. Se oli eräs englantilainen ja hyvin huono englantilainen, jolla oli suuri puhelahja ja pirullinen kieli. Saksalainen granati oli siepannut häneltä toisen käden, vieläpä oikean käden. Mutta se ei ollut kyennyt riistämään Dick Ansteyltä hänen suunnatonta pirullisuuttaan, joka oli tehnyt hänet niin uutteraksi työmieheksi rikosten viinamäessä. -- Kun belgialainen päästettiin sairaalasta toipuvana, oli Ansteykin täysin parantunut.

-- Kuulehan, hän sanoi tuolle nuorelle miehelle, vetäen hänet mukanaan yksinäiseen paikkaan sairaalan kauniissa puutarhassa... meillä kahdella on paljon yhteisiä asioita. Uskon sallimuksella olleen jonkun tarkoituksen saattaessaan meidät yhteen. Elämme merkillistä aikaa. Minun tekisi mieleni kirjoittaa kertomaruno siitä sopasta, jonka Europan valtiomiehet ovat keittäneet. Mutta en ole runoilija enkä juuri muutakaan. Päässäni on kuitenkin eräitä aatteita, joita tahtoisin sovelluttaa käytäntöön --, eräitä vähäisiä seikkailuja, jotka sopivat semmoisille laittomille ja isänmaattomille kelpo miehille kuin sinä ja minä... Käydäänpäs tarinoimaan asioista. Mene huomenna Jerôme-vaarin hotelliin Satamakadun varrella. Sen tuntee joka hamppari. Se on pirun kehno hotelliksi, mutta siellä saa asua rauhassa, ja mies, jonka luokse minä olen menossa, ei ole muissa paikoissa.

Niin tapahtui, että Ambroise Vilmart makasi tappelemassa syöpäläisten kanssa Jerôme-vaarin likaisessa hotellissa eräänä varhaisena aamuna toukokuussa 1915.

II.

TOINEN.

Ambroise Vilmartin sitoessa kaulahuiviaan entisen peilin edessä, Jerôme-vaari istui alakerrassa olevassa pienessä anniskeluhuoneessaan juttelemassa jonkun kanssa, joka joskus lienee ollut ihminen.

Pienellä, ruti-kuivalla, ranskalaisella hotellinisännällä oli keltainen iho kuin japanilaisella, ja hänen silmänsä paloivat kuin alituisessa kuumeessa. Hän ei ollut suinkaan kaunis.

Mutta hänen edessään istui pieni, neliskulmainen mies, jonka rumuus kuitenkin oli järkyttävä. Hän oli sen näköinen, kuin olisi joskus maailmassa kulkenut lihamyllyn läpi ja siinä kadottanut sen, mitä ylevämmässä puheessa sanotaan Jumalan kuvaksi.

Hän oli jotakuinkin täsmälleen viisi jalkaa pitkä ja melkein yhtä leveä. Kauhea gorillanselkä päättyi kaulaan, jonka valtaiset lihakset näyttivät vääntyneen sekaisin, ja pää, joka oli melkein tukaton, päättyi pieneen vaaleanpunaiseen tonsariin, jonka väri vaihteli miehen mielialojen mukaan. Hänen ruumiinsa oli muuten muovaeltu mitä merkillisimmistä koukuista ja kulmista.

Ja kasvot?

Yksinpä simpansikin olisi epäröinyt, olisiko suostunut verrattavaksi näihin suuriin, kummallisiin kasvoihin, joitten neliskulmaisuudessa oli jotakin hirveätä. Hänen päänsä oli kuin puserrettu läjään ensin pitkin päin ja sitten poikkipäin. Siitä olivat kaikki suhteet hävinneet. Nenä oli käyrä lihamöhkäle, suu oli kuin torvi, ja leuka upposi paksuihin laskoksiin, jotka riippuivat vääristyneelle, luonnottoman lihaksiselle kaulalle.

Näki selvästi, että hän oli merimies. Känsistyneet kädet, jotka olivat isot kuin lapsen ruumisarkku, osottivat selviä merkkejä siitä, että olivat tehneet köysien ja touvien tuttavuutta.

Siinä suuressa raossa, jota muilla sanotaan suuksi, oli miehellä paksu, suuri piippu, joka tuprusi kuin joku Jerôme-vaarin vanha kamiina.

Ravintoloitsija johti keskustelua. Hänellä oli liukas kieli, ja hän käsitteli kaikkia päivän pikku seikkoja niin hermostuneen levottomasti, että huomasi hänellä olevan sydämellä aivan toisia asioita.

Ravintoloitsijan käytöksessä oli jotakin kunnioittavaa, mikä ei sopinut yksinomaan ammatilliseen kohteliaisuuteen. Hän hymyili väkinäisesti omille huolestuneille sukkeluuksilleen. Hän näytti ikäänkuin tahtovan vaimentaa omaa levottomuuttaan. Jerôme-vaari tunsi kyllin tuon käyristyneen kummituksen, joka istui hänen parhaalla tuolillaan ja joi hänen parasta whiskyään, niinkuin juottovasikka maitoa. Ja hän odotti, että toinen avaisi suunsa ja keventäisi hiukan sitä salaperäisyyttä, jota Jerôme-vaari vainusi pitkän matkan päästä näinä kummallisina sota-aikoina. Tuon tuostakin hän teki puheessaan pienen taidepaussin antaakseen tammisella tuolilla istuvalle hirviölle tilaisuuden puuttua puheeseen. Mutta hirviö pysyi vaiti kuin appelsiininkuori hautakappelissa.

Silloin ravintoloitsija menetti malttinsa ja iski enemmän suoraan asiaan.

-- Tänne tuli eilen illalla eräs nuori mies, hän virkkoi teeskennellyn välinpitämättömästi ja täytti vieraan whiskylasin runsaalla, vieraanvaraisella kädellä... Oikein kiharatukkainen mies, jolla on semmoiset kasvot, joitten perästä naiset juoksentelevat. Hän sanoi kuitenkin tätä hotellia sikolätiksi. Minä vastasin hänelle, että menköön helvettiin. Mutta siihenpä nuori keikari ei suostunut. Sanoi nähneensä lutikoita niin, että silmissä vain vilke kävi, eikä sanonut pelkäävänsä hotellirottia, olivatpa mitä maata tahansa.

Tuolilla istuva hirviö päästi hiljaisen mörähdyksen, joka voi merkitä mitä tahansa.

Isäntä tervehti tätä vaiteliaan vieraansa epäselvää lausuntoa mitä suurimmalla tyydytyksellä. Hän kumartui hieman eteenpäin.

-- Mies toi terveisiä Dick Ansteyltä, hän kuiskasi hiljaa. Sanoi tapaavansa hänet täällä tänään erään kolmannen miehen kanssa. Niin -- sillä tavalla hän ainakin väitti. Sen tähden minä annoin nulikan jäädä tänne. Se oli kai oikein, arvaan minä?...