Kristitty: Romaani

Toukokuun 9 p:nä aamulla v. 18-- seisoi kolme tämän kertomuksen tärkeimmistä henkilöistä matkustajajoukossa "Tynwald"-laivalla, joka Man-saarella Douglasin laiturin luona keräsi höyryä lähteäkseen matkalle Liverpooliin. Yksi näistä oli vanha, seitsenkymmenvuotias pappismies, jonka kasvot olivat lempeät, täyteläiset, lapselliset; toinen oli nuori, kolmikymmenvuotias mies, myöskin pappi; kolmas oli noin parinkymmenen ikäinen tyttö. Vanhalla papilla oli valkea kaulahuivi, ja jokseenkin kulunut musta takki, jonka kuosi oli käytännössä noin parikymmentä vuotta sitten; nuoremmalla papilla oli pystykaulus, pitkä papinkauhtana ja kova, leveälierinen, nauhalla ja tupsulla koristettu hattu. He seisoivat keskikannella, ja kapteeni, joka tuli ulos hytistään noustakseen komentosillalle, tervehti heitä ohimennessään.

"Hyvää huomenta, herra Storm."

Nuori pappi vastasi tervehdykseen kumartaen hiukkasen ja kohottaen hattuaan.

"Huomenta, huomenta, pastori Quayle."

Vanha pappi vastasi iloisesti: "Kas, hyvää huomenta, kapteeni, hyvää huomenta."

Nyt seurasi tavalliset kysymykset ilmasta ja vastaukset niihin; sitten kapteeni sattui tulemaan juuri tytön eteen.

"Vai niin, tämä on siis pojantytär, eikö niin?"

"Niin on, tämä on Glory", sanoi pastori Quayle. "Hän jättää nyt vanhan isoisän, kapteeni; minä olen tullut saattamaan häntä Peelistä asti, kuten näette."

"Niin, niin, nuorella neidillä on maailma edessään -- jalkainsa juuressa, pitäisi minun sanoa. Te näytätte iloiselta ja raittiilta kuin itse aamupuhde, neiti Quayle."

Kapteeni lausui kohteliaisuutensa reippaasti naurahtaen ja jatkoi matkaansa komentosillalle. Neitonen oli kuunnellut häntä vain hetkisen ja vastasi kääntämällä kerran katseensa sinnepäin ja hymyillen. Hän näytti sekä silmin että korvin, kaikin tuntein ja aistein kiintyneen edessäolevaan maisemaan.

Aamu oli ihana ja keväinen, eikä kello ollut vielä yhdeksääkään, mutta aurinko oli jo korkealla Douglas Headin yläpuolella, ja sen säteet kimaltelivat satamassa nousuveden kohottamilla pienillä laineilla. Rattaita ajoi rämisten laivasillalle, matkustajia tulvaili laivakäytäville ja sekä etu- että takakansi alkoi täyttyä ahdinkoon asti.

"Voi, kuinka kaunista!" sanoi tyttö, enemmän itsekseen kuin tovereilleen, ja vanha pastori nauroi, kun tyttö oli niin ihastunut tuommoiseen jokapäiväiseen näkyyn. Sitten hän alkoi puhella vaatimattomaan tapaansa, sanoen kaikenlaista vähäpätöistä ja hyväntahtoista, viatonta kuin vuoristopuron lorina.

Neitonen oli keskinkertaista pitempi ja hänellä oli kullanpunertava tukka ja loistavat, suuret, tummanharmaat silmät. Toisessa silmässä oli ruskea pilkku, niin että ensi silmäyksellä näytti kuin hän olisi katsonut hiukan kieroon, sitten se näytti antavan hänen kasvoilleen vähän keimailevan ilmeen ja vihdoin se tuntui ilmaisevan ääretöntä voimaa ja intohimoa. Mutta eniten kiintyi huomio hänen kasvoissaan suuhun, joka oli hieman liian suuri kaunottarelle ja värähteli alituiseen hermostuneesti. Kun hän puhui, hämmästytti kuulijoita hänen äänensä syvyys. Siinä oli jonkinmoista pehmeätä karkeutta, mutta se saattoi saada minkä värivivahduksen tahansa. Melkein kaikessa, mitä hän sanoi, oli tulista vilkkautta ja leikillisyyttä, ja näytti aivan siltä kuin ruumis ja henki yhtaikaa olisivat tahtoneet lausua lausuttavansa. Hän liikutti ruumistaan alati, ja seisoessaan samassa paikassakin muutteli hän jalkojaan yhtämittaa. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, melkein huono, ja ehkä hiukan huolimaton. Hän näytti aina hymyilevän ja nauravan, ja kumminkin oli silmissä joskus kyyneleitäkin.

Nuori pappi oli runsaasti keskikokoinen, mutta vartalon omituinen ylevyys teki hänet pitemmän näköiseksi. Kun hän kohotti hattuaan tervehtiessään kapteenia, paljastui kaareva otsa ja leveä, lyhyttukkainen pää. Hänen nenänsä oli kaunis muodoltaan, leuka voimakas ja huulet täyteläiset, kaikki piirteet erittäin voimakkaat ja varmat niin nuoren miehen piirteiksi. Hänen ihonsa oli tumma, melkein mustahko, ja suurissa, kellertävän ruskeissa silmissä, joita pitkät silmäripset varjostivat, oli jotain mustalaismaista. Parta oli hyvin ajettu ja alaosa kasvoja näytti synkältä silmien loistavan tulen alla. Hänen käytöksessään oli jonkinmoista hillittyä epäröimistä; hän seisoi samassa paikassa liikkumatta ja melkein ollenkaan kohottamatta vaipunutta päätään. Hänen puheensa oli vakavaa ja tavallisesti hidasta sekä vaikeata, hänen äänensä oli voimakas ja täyteläinen.

Kello soi toisen kerran ja vanha pastori teki lähtöä rannalle.

"Pidättehän huolta tästä karkulaisesta, herra Storm, ja viette hänet vahingoittumattomana sairaalan ovelle?"

"Mielelläni."

"Ja pidättehän häntä vähän silmällä siellä suuressa Babylonissa?"

"Jos hän vain sallii."

"Niin, niin, kyllä tiedän; hän on epävakava kuin vesi ja vaikea pitää kiinni kuin tuulen puuska."

Tyttö nauroi taas. "Sanokaa minua yksin tein vihuriksi tahi", vilkaisten nuoreen mieheen, "myrskyksi [myrsky on engl. kielellä storm. Suoment. muist.] -- Glory Sto -- ooh!"

Pidättäen äkkiä hengitystään hän keskeytti sanan ennenkuin vallaton kieli oli sen lausunut ja nauroi uudestaan peittääkseen hämilläoloaan. Nuori mies hymyili väsyneesti ja tuskallisesti, mutta vanha pastori ei älynnyt mitään.

"Miksi ei! Se olisi varsin sopiva nimi sinulle ja sinä olisit sen rehellisesti ansainnut. Mutta Herra on laupias sellaisille luonteille, John. Hän ei pane heille kovempia koetuksia kuin he kestää voivat. Glorylla ei ole sanottavasti taipumusta uskontoon, kuten tiedätte."

Neitonen käänsi pois katseensa ympärillä olevien vilkkaasta liikehtimisestä ja puhkesi leikin ja hellyyden sekaiseen nauruun.

"Joko taas! Sano nyt minua samalla jumalattomaksi, isoisä. Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat. Mutta näyttääkseni, että minä en ole vannonut taivaalle mitään valaa, etten mene milloinkaan kirkkoon Lontoossa, siksi että sinä olet niin paljon minulle semmoista tyrkyttänyt Man-saarella, minä lupaan lähettää sinulle täydellisen ja tarkan kertomuksen herra Stormin ensimmäisestä saarnasta. Enkö minä nyt ole suloinen?"

Kello soi kolmannen kerran, höyrypilli kaikui lahden poikki, ja höyrylaiva odotti enää vain postilaukkuja. Astuen lähemmäksi laskusiltaa puhui vanha pastori nopeammin.

"Antoiko Anna-täti sinulle tarpeeksi rahaa, lapsi?"

"Tarpeeksi laiva- ja junalippuihin."

"Eikö enempää! Se Anna on aina niin --."

"Ole huoleti, isoisä. Naiset tarvitsevat niin vähän, otaksui Anna-täti. Ja paitsi sitä sairaanhoitajatar --."

"Minä pelkään että sinusta tulee tuntumaan kovin yksinäiseltä siellä suuressa erämaassa."

"Yksinäiseltä! Vaikka minulla on viisi miljoonaa naapureita!"

"Sinä tulet kaipaamaan vanhaa saartasi, Glory, ja minä jo puoleksi kadun --."

"Jos minua huolet alkavat vähänkin painaa, isoisä, niin minä pistän pillit pussiin ja lähden pois kotiin."

"Huomis-aamuna minä haeskelen koko talosta karkulaistani."

Glory koetti nauraa iloisesti. "Portaita ylös, portaita alas, ja vihdoin hänen armonsa kamariin!"

"'Glory', minä tulen itkemään. 'Minne ihmeeseen tyttönen on mennyt? En ole kuullut hänen ääntään koko päivänä. Mikä kumma tätä vanhaa taloa vaivaa, kun se tuntuu niin kuolleelta'?"

Tytön silmät olivat täynnä kyyneleitä, mutta hän sai lempeästä leikillisyydestä ja sydämellisestä rakkaudesta värähtelevällä äänellä vaivaloisesti sanotuksi: "Mitä vielä, isoisä! Te unohdatte vallan koko Gloryn Lontoon-matkan ennenkuin kaksi päivää on koittanut. Joka aamu sinä puhdistelet riimukirjoituksiasi ja joka ilta pelaat shakkia Rakel-tädin kanssa ja joka sunnuntai sinä torut vanhaa Neilusta, kun hän alkaa torkkua kirkossa, -- ja kaikki menee totuttuun tapaansa."

Postilaukut tuotiin laivaan, laskusillat vedettiin rannalle, ja vanha pastori kaivoi oikealla kädellään kellotaskustaan jotain, pitäen kelloa vasemmassa kädessään.

"Tässä" -- läähätti hän ankarasti, ikäänkuin olisi juossut kovasti -- "on äitisi pikku helmisormus."