Tähdenlento: Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä

Esipuhe. Johdanto. Hämärä. Tähdenlento. Murros. Hiljainen kohtalo.

Esipuhe.

Ryhtyessäni syksyllä vuonna 1911 keräämään aineksia virolaisen runoilijattaren Koidulan nyt valmistunutta elämäkertaa varten, oli päävaikeutena kaikkien varsinaisten esitöitten puute, elämäkerrallisten ainesten ollessa vielä täydellisesti hajalla, lukuunottamatta Eesti Kirjanduse Seltsin (Virolaisen Kirjallisuuden Seuran) toimesta julkaistua Koidulan ja Kreutzwaldin kirjevaihtoa. Olen sentähden suuressa kiitollisuuden velassa kaikille lukuisille yksityisille henkilöille, jotka ovat helpoittaneet työni alkuastetta. Ennen muita pyydän saada lausua hartaimmat kiitokseni Koidulan langolle, tohtori, tod. valtioneuvos H. Rosenthal'ille Tallinnassa, joka suurella auliudella antoi käytettäväkseni sekä erinomaisen muistinsa säilyttämät tiedot että useat hallussaan olevat, teokselleni korvaamattomat perheasiakirjat, kirjeet ja valokuvat.

Samoin pyydän saada julkisesti esiintuoda kiitollisuuteni seuraaville henkilöille: Koidulan tytär, neiti Hedvig Michelson, veljet, painoasiaintarkastaja Harry Jannsen (k. v. 1913) ja lääketieteen tohtori Eugen Jannsen, valtion arkeologi J.R. Aspelin (k. v. 1915), kirkkoherrat J. Bergmann, M.J. Eisen ja W. Eisenschmidt, kirkkoherran rouva Eugenie Hurt, rouva J. Jakobson, sanomalehdentoimittaja A. Jürgenstein, kirkkoherrat M. Jürmann ja R. Kallas (k. v. 1913), opettaja M. Kampmann, kirkkoherra J. Kerg, herra Aug. Krug, runoilija Fr. Kuhlbars, kirkkoherra M. Lipp, lyseonopettajan rouva Emilie Lundmann, rouva E. Nieländer-Aspe, herra Carl Niggol, rouva Annette Raid, kirkkoherra W. Reiman, neiti Marie Rosenthal, neiti Lilly Suburg, kirkkoherra M. Suigussaar, maisteri C.G. Swan, kirjailija K.E. Sööt, -- sekä kaikille muille, jotka tavalla tai toisella, suullisesti tai kirjallisesti antamiensa tietojen kautta ovat olleet avuksi työssäni. Paitsi sitä on minun kiitoksella mainittava, että Eesti Kirjanduse Seltsin arkisto on työni kestäessä ollut minulle avoinna.

Tartto, Kallaste, 1915.

Aino Kallas.

Johdanto.

Kansat, samoin kuin ihmiskuntakin, tarvitsevat henkisen elämänsä tueksi vertauskuvia, symboleja, joihin keskittyy heidän voiman ja kauneuden kaipuunsa. Nousuaikoina, henkisten liikkeitten ajanjaksoina, jolloin muuten liikkumattomat pohjakerroksetkin järkkyvät, olkoon liikkeet sitten uskonnollisia, kansallisia tai yhteiskunnallisia vaistoja herättäviä laadultaan, tapaa syvempänä kuin muulloin symbolin tarpeen, kaipuun nähdä ilmaa ja ihmisiä sähköittävä aate ruumiillistuneena. Syntyy sankareita, joko todellisuudessa tai kansan mielikuvituksessa. Syntyy henkilöitä, joitten henkinen kokoonpano on keskitetympi, persoonallisuuden voimasäteily vahvempi kuin tavallisina aikoina, henkilöitä, jotka ovat murtautuvan uuden aatteen voimakoneistona, joitten agitatorinen, sähköllä kyllästetty olemus on luotu syviä rivejä sytyttämään. Mitä heidän sankarikuvastaan puuttuu, sen korvaa kansan luova mielikuvitus. Inhimilliset heikkoudet karisevat pois, yksilölliset ominaisuudet yleistyvät kaikille yleisiksi, tyypillisiksi, kansan aina runollisen hyperbolin päästessä käytäntöön, joka syvimmältään ei ole muuta kuin hämärä, sisäinen pakko luoda ilmaisumuoto itselleen, tarve nähdä korkeampi itsensä yhteen ainoaan henkilöön keskittyneenä.

Tällainen vertauskuva, symboli, tähdenlento, jonka unohduksiin sammuva rata on ulkopuolella useimpien näköpiirin, on Viron kansalle ollut Lydia Jannsen, runoilijanimeltään Koidula.

[_Koidula_ nimeä (Koit = aamunkoitto), joka nyt on aivan yleisessä käytännössä, ei runoilijatar itse ole keksinyt eikä edes ottanut käytäntöön. Sitä käytti ensimäistä kertaa C. R. Jakobson vuonna 1867 julkaisemassaan lukemistossa, johon hän oli painattanut pari Koidulan kirjoittamaa runoa, varustaen ne yllämainitulla runoilijanimellä. Koidula itse on vain muutamia kertoja kirjeissään ja runojensa käsikirjoituksissa sitä käyttänyt.]

Viron orjuudesta harmaat ja sodista veriset aikakirjat lienevät useimmille pääpiirteissään tunnetut. Tuttu on vanhan kronikoitsijan lause Liivinmaasta: "herrojen taivas, pappien paratiisi, muukalaisten kultakaivos, talonpoikien helvetti!" Taisteltuaan suurella sitkeydellä saksalaisia valloittajia vastaan, täytyi urhoollisen pakanaheimon vihdoin antautua ylivoimaisen vihollisen armoille, joka tuodessaan kristinuskon pakoitti maan varsinaiset asukkaat orjuuteen. Orjuutta kesti milloin raskaampana, milloin lievempänä melkein seitsemänsataa vuotta, Itämerenmaakuntain kuuluessa milloin mihinkin valtioon. Kaikki maa oli aatelismoisioitten käsissä, ja virolainen talonpoika oikeudeton, omaisuudeton, kokonaan riippuva vierasrotuisen isäntänsä mielivallasta, joka saattoi estää häntä muuttamasta toiselle paikkakunnalle, pahimmassa tapauksessa myydä hänet kuin metsästyskoiran. Minkäänlainen sivistys tai kansallinen tietoisuus ei ollut näissä oloissa mahdollinen, yhtä vähän kuin kansallisen sivistyneen säädyn muodostuminenkaan. Se oli raskaan työn ja raippojen aikaa, jolloin kansan yksilöllisyys tapasi ainoan ilmauksensa kansanrunouden ja koristeellisen kansantaiteen näihin päiviin saakka säilyneessä rikkaudessa.

Yhdeksännentoista vuosisadan vaihteessa saapui vihdoin Itämerenkin rannoille maininki mailman keskustan suurista vapausmyrskyistä. Tallinnanmaan talonpojat vapautetaan vuonna 1816 maaorjuudesta, liivinmaalainen talonpoika vuonna 1819. Mutta todenteolla vaihtoi vanha, vuosisatainen maaorjuus vain muotoa; siitä tuli työorjuuden nimellä tunnettu uusi orjuusmuoto, joka kauan aikaa teki niin suurta tuhoa kansan sekä aineellisessa että henkisessä elämässä. Talonpoika oli tosin vapaa, mutta samalla maaton, hän ei saanut omistaa maata, joka yhä pysyi moisioitten hallussa, vaan vuokrasi maansa moisioilta mielivaltaisen sopimuksen mukaan, suorittaen vuokransa työssä ja päivissä eikä rahassa. Entisaikaan oli aatelinen moisionomistaja ainakin oman hyötynsä vuoksi ollut pakoitettu huolehtimaan maaorjiensa välttämättömimmistä tarpeista, nyt kuului hänen etuihinsa puristaa talonpojasta viimeinenkin veritilkka. Näissä oloissa oli kaikki taloudellinen ja henkinen vaurastuminen tuiki mahdotonta, ja kaikenlaiset sairaalloiset ilmiöt kansan elimistössä, kuten haaveelliset uskonnolliset lahkoliikkeet ja siirtolaisuus, toiselta puolen taas yhä uudistuvat veriset työorjien paikalliskapinat, jotka yhtä verisesti tukahdutettiin, olivat seurauksena olojen luonnottomuudesta.

Mutta ei mikään osoita niin selvästi tämän pienen ja näköjään vähäveriseksi vaivautuneen rodun sisäistä elinvoimaa, kuin nopea, kaikinpuolinen nousu, joka seurasi työorjuuden vuonna 1862 tapahtuvaa lopullista lakkauttamista. Tästälähtien oli talonpojilla mahdollisuus lunastaa maansa omakseen sekä maksaa vuokransa rahassa, ja se saa aikaan perinpohjaisen muutoksen itämerenmaakuntalaisissa maanomistusoloissa. Yli valtiollisen vainion kulkevat hallitsijavaihdoksen tapahduttua vapaammat tuulet, eletään Aleksanteri II:sen ensimäisen hallituskauden toivorikkaissa merkeissä. Alkaa liikkua, saada eloa ja väriä harmaa raaka-aines, jonka virolainen väestö, nimetön maarahvas, saksalaisten isäntiensä "epäihmisiksi" (Unmenschen) ristimä, tähän saakka oli muodostanut. Kuolleeksi luultu ja kuolleeksi tuomittu kansa, jonka kansatieteellistä ja kielellistä muistomerkkiä varten enimmäkseen saksalaissyntyiset estofilit vuosisadan alkupuolella olivat keränneet unohduksiin joutuneita kansanrunouden tuotteita, osoittaa taas selviä ja pettämättömiä elonmerkkejä. Maanlunastuksen mahdollisuus tekee samalla varallisuuden keräytymisen virolaisiin käsiin mahdolliseksi, ja se tapahtuu odottamattoman nopeasti, varsinkin Liivinmaan sydämessä, avaten taas puolestaan syntyperäisille virolaisille tien korkeampaan sivistykseen paljoa suuremmassa määrin, kuin se tähän saakka oli ollut mahdollista. Aate pienten kansayksilöjen elämänoikeudesta alkaa vihdoin itää Peipsin ja Itämerenkin välisellä maakaistaleella. Alkaa ilmestyä runsaammin virolaista kirjallisuutta, joskin kaikkein vaatimattominta lajia, virolainen sanomalehti, J. W. Jannsenin toimittamana, näkee päivänvalon. Mutta ehkä suurin merkitys, joskaan ei virolaisen kansallistajunnan muodostumiselle, niin ainakin sen valveutumiselle oli Fr. R. Kreutzwaldin vuonna 1861 ilmestyneellä _Kalevipoeg_- eepoksella, yrityksellä sulattaa hajanaiset lyyrilliset ja eepilliset kansanrunon katkelmat sekä suorasanaiset sankarisadut yhtenäiseksi kertomarunoelmaksi Kalevalan malliin. Kalevipoegin aikaansaamaan vaikutukseen nähden on melkein samantekevää, mihin tuloksiin nykyinen erittelevä tutkimus on tullut Kreutzwaldin oman luovan työn ja kansanrunon toisiinsa suhtautumisesta. Sen ilmestyessä tervehdittiin sitä kansanhengen välittömänä tuotteena, henkiseen kehitykseen kykenemättömänä pidetyn kansan voimannäytteenä, joka samalla antoi sille takaisin taruina kuvastuvan, sankarillisen menneisyyden. "Kalevipojan uudestaansyntyessä syntyi entisestä orjajoukosta ilmoille Viron kansa", sanoo siitä virolainen historioitsija W. Reiman. "Tuulen nopeudella kulki tieto kautta maan ja herätti ihastusta, herätti samalla epäilyäkin. Oli kuin ihme vierasten mielestä, että köyhä, halveksittu kansa olikin niin rikas, että sen povessa piili moisia aarteita."

Varsinaisen näkyvimmän ilmauksensa saa herännyt virolainen kansallistunto kuitenkin vuonna 1869, n.s. vapauslaulujuhlassa, joka vietettiin Tartossa orjien vapautuksen viisikymmenvuotispäivän muistoksi. Silloin puhkesi ensi kertaa ilmoille yllättävänä ja sytyttäen nuori kansallinen yhteishenki, vieden epäröivät ja kahdenvaiheilla olijat mukanaan. Veljeys, suuri optimismi, kaunopuheinen isänmaallisuus, ovat tämän lyhyen, nyt jo niin kaukana kangastavan kansallisen kevätajan ominaisuuksia; sillä oli, kuten aina tämäntapaisilla ajoilla, läpeensä lyyrillinen luonne. Se ei suinkaan ollut vailla käytännöllisesti toteutettavia alotteita, päinvastoin saavat siitä alkunsa monet virolaiset sivistyskeskukset, kuten Eesti Kirjameeste Selts (Virolaisen Kirjallisuuden Seura), Eesti Põllumeeste Selts (Virolainen Maanviljelysseura), teatteri- ja lauluseura "_Vanemuine_", puhumattakaan omakielisen korkeamman oppikoulun, Aleksanterikoulun, unelmasta, joka koko maan käsittävine, satatuhatta ruplaa tuottavine keräyksineen ehkä parhaiten vastasi ajan haaveellista ihanteellisuutta. Mutta huolimatta näistä näkyvistä ja kouraantuntuvista tuloksista oli ajan kaikkein luonteenomaisin piirre kuitenkin juuri tarttuva, henkilöstä toiseen siirtyvä innostus.

Tämän toukohetken, Viron "heräämisajan", tulkki oli Koidula, hän, joka itse on lausunut: "on synti, suuri synti olla pieni suurina aikoina, jolloin ihminen voi luoda ajan". Viron kansallinen kevät olisi vailla runollisuuttaan ja romanttista hohdettaan ilman Koidulaa. Muutamina vuosina, jotka mahduttavat Koidulan varsinaisen julkisen elämän, hänen tähdenlentonsa, ruumiillistutti hän kaiken runouden, liekkivän tulen ja intomielen, joka etsii ilmaisuaan kansallisessa joukkoliikkeessä, olkoon viimemainittu kuinka maantieteellisesti rajoitettu ja mittakaavaltaan pieni tahansa. Jos tahtoo tuntea Viron kansallisen herätyksen sähkön, joka nykyään hyödyllisenä käyttää niin monia koneita, alkuperäisessä, miltei aineettomassa muodossaan, ei sitä mistään niin puhtaana säilyneenä tapaa, kuin Koidulan isänmaallisista valitus- ja riemuhymneistä. "Vanemuisen tytär", "Emajoen satakieli", "vapauslaulujuhlan hengetär", ne ovat kaikki Koidulan aikalaisten hänelle antamia epiteettejä, joissa niissäkin tuntuu ajan liioiteltu ja ihannoiva lyyrillisyys, samoin kuin erään aikalaisen lausunnossa: "hän ei ollutkaan ihminen, vaan yksinomaan ilmaa, korkeammasta mailmasta kotoisin".