Saarroksissa Himalajalla: Saksalaisten veljesten seikkailuja

Kariston nuortenkirjoja 23.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1920.

Seikkailukirjat ovat poikien lukemistossa välttämättömiä mielikuvituksen ja reippaudenhalun elvyttäjiä, ja hyvistä seikkailukirjoista on saatavissa paljon tarpeellista opetusta niillekin, joita mikään sattumakaan ei toimita kokemaan vaaroja ja vastuksia tavallisen sivistyselämän ulkopuolella.

Mutta näitä hyviä seikkailukirjoja ei ilmesty kovinkaan runsaasti. Parhaimpien tätä lajia täytyy olla laajakatseisten, etevälahjaisten kelpo kansalaisten kirjoittamia, jotka itse ovat saaneet suuren määrän kokemuksia käsittelemältänsä alalta. Heidän jäljittelijänsä johtuvat etsimään uutta vain juuri seikkailujen keksimisessä, rakentamaan tekeleensä pelkän jännityksen varaan, joka piankin herpoo eikä jätä lukijalle mitään pysyväistä, se "jännitys" johdutaan sitäpaitsi helpoimmin hankkimaan taistelukohtauksista ja muista tihutöistä, jollaiset liiallisuudellaan pilaavat nuorison herkkää sielunelämää.

Oikeita suositeltavia seikkailukirjoja hakiessaan joutuu ensimäiseksi kääntämään huomionsa tämän kirjallisuudenhaaran varsinaisiin esikuviin, sellaisiin kuin Uuden maailman moninaisissa koettelemuksissa karaistuneihin Mayne Reidiin ja Gustave Aimardiin, joiden jälkiä lukuisat uudemman ajan pätevätkin nuorisonkirjailijat ovat astuneet tuotteittensa sommittelussa, sillaikaa kun tusinakynäilijäin liuta on heikoilla mukailuillaan aiheuttanut tällaiselle luettavalle paljon ansaittua ennakkoluuloisuutta vanhemman väen silmissä.

Sarjassamme esitelläänkin nyt myös kapteeni Reidin kirjallisesta tuotannosta ensimäiset lyhentämättömät käännökset suomalaiselle yleisölle. Hän todella täyttää ensiluokkaisesti päävaatimuksen, joka on asetettava ulkoelämää ja villiä luontoa käsittelevälle kertojalle. Hän oli ollut intomielinen eränkävijä, tutkimusretkeilijä ja taisteleva sivistyksen uranaukaisija ennen kuin ryhtyi käyttämään tietojansa ja muistelmiaan nuorison viehättelyyn, ja tässä kirjallisessa työskentelyssään hän myös osoittaa huomattavia kerronnan lahjoja, samalla kun hän kykenee todellisesti avartamaan lukijainsa käsityspiiriä.

Mayne Reid oli syntynyt v. 1818, skotlantilaisesta pappissuvusta, joka oli asettunut Irlantiin; äidin puolelta hän ilmoittaa olleensa sen "tuliluontoisen ja pikamielisen Rutherfordin" sukua, joka esiintyy Walter Scottin "Marmionissa". Hänen sanotaankin suuressa määrin perineen tämän tulisen luonnonlaadun. Yhdenkolmatta vuotiaana hän muutti kotimaastansa New Orleansiin ja vietti sitten useat vuodet mitä kirjavimmissa vaiheissa, m.m. juuri niillä metsästysretkillä, joita hän "Mississippin metsästäjäpojissa" kuvailee. V. 1846 hän meni Meksikon sotaan ja kunnostautui uljuudellaan Santa Cruzin, Cerro Gordon ja Contrerasin taisteluissa, ja Chapultepecin valloituksessa syyskuulla v. 1847 hänen ilmoitettiin saaneen surmansa. Eräässä Ohion valtiossa pidetyssä juhlassa lausuttiin muistorunokin tälle kaatuneelle sankarille, joka kuitenkin pian jälkeenpäin ilmestyi elävänä esiin.

Ensimäisen romaaninsa hän julkaisi Yhdysvalloissa v. 1850, ja nopeasti hän pääsi melkein yhtä suureen suosioon nuorisonkirjailijana kuin Jules Verne. Uutterana kynämiehenä hän vietti lopun ikäänsä Englannissa ja kuoli lokak. 22 p:nä 1883.

Osa Reidin romaaneista käsittelee valkoihoisten taistelulta intiaanien kanssa ja Meksikon julmia oloja; nykyinen nuorisonkasvatus on löytänyt soveliaampia seikkailukirjoja rauhallisemman retkeilyn aloilta. Mutta jälkimäisenkin vaatimuksen täyttää miehuullisen kapteenin toinen romaanisikermä, johon sarjamme ensimäiset suomennokset on hänen pääteoksinaan luettava.

Näissä seikkailukertomuksissaan Reid erityisesti osoittaa luonnontieteellisiä harrastuksiansa, ja hän pani valmistamiseen mitä suurinta huolta. Hän on itse huomauttanut, että koko toiminta-alue on esitetty tarkoin omakohtaisten tutkimusten mukaan; ainoatakaan eläintä tai kasvia ei ole siirretty vieraaseen maantieteelliseen yhteyteen, ja tapaukset ovat koettua ja kuultua.

Tällaiset kirjat ovat erikoisesti meidän päiviemme nuorison lukemistoa, tarjotessaan mieluisaan muotoon sovellettuna hyvän luonnontieteellisen kurssin ja esittäessään tervettä elämää taivasalla. Jo monelle kielelle käännettyinä ja klassillisiksi vakautuneina ne ansaitsevat etusijan toimintatarmoisten poikien joutohetkien virkistyksenä.

V. H.-A.

1. luku.

HIMALAJA.

Kukapa ei olisi kuullut Himalajasta, tuosta suunnattomasta vuoristorykelmästä Intian kuumien tasankojen ja Tibetin kylmien ylänköjen välissä, -- tuosta mainiosta suojamuurista maailman kahden suurimman valtakunnan, Mogulin ja Kiinan, välillä? Kokemattomin maantieteellinen aloittelijakin tietää mainita, että siellä ovat koko maanpinnan korkeimmat vuoret, että niiden huiput -- ainakin puolisen tusinaa niistä -- ovat enemmän kuin kahdeksan kilometriä merenpinnan yläpuolella pystysuoraan mitaten, ja että yli kolmekymmentä niistä kohoaa enemmän kuin kahdenkymmenen tuhannen jalan korkeuteen, kantaen ikuista lumivaippaa hartioillaan!

Taitavampi maantieteilijä tai maankuoren tutkija voisi kertoa satoja muita mieltäkiinnittäviä asioita näistä majesteettisista vuorista. Paksuja nidoksia voisi täyttää mitä miellyttävimmillä erikoiskuvauksilla niistä -- niiden eläimistöstä, metsistä, kasvistosta. Mutta tässä, hyvä lukija, meillä on tilaa puhua vain muutamista kaikkein silmäänpistävimmistä seikoista, niin että kenties kykenet muodostamaan jonkunlaisen käsityksen noiden valtavien lumikruunuisten vuorijärkäleiden jättimäisestä suuruudesta, jotka huimaavassa korkeudessa seisovat otsa rypyssä tai hymyillen -- asianhaarain mukaan -- ison Intianmaan vartijoina.

Kirjoittajain tapa on nimittää Himalajaa "vuorijonoksi". Espanjalaiset maantieteilijät sanoisivat sitä "sierraksi" (saha) -- jota nimitystä he ovat käyttäneet Amerikan Andeista. Kumpikin nimitys on sopimaton Himalajasta puhuttaessa, sillä noiden vuorten peittämä laaja seutu -- yli 500,000 neliökilometriä eli melkein puolitoista Suomen pinta-alaa -- ei muistuta muodoltaan ensinkään jonoa. Sen pituus on vain kuusi tai seitsemän kertaa suurempi kuin leveys, ja edellinen on runsaasti puolitoista tuhatta kilometriä, kun taas jälkimmäinen monin paikoin ulottuu kahden leveysasteen yli.

Sitäpaitsi ei Himalajan läntisestä päätekohdasta, joka on Cabulin maassa, sen itäisimmille vuorille asti lähelle Bramaputran äyräitä ole olemassa sellaista yhtämittaisuutta, joka oikeuttaisi nimityksen "vuorijono". Näiden kahden päätekohdan välillä katkovat vuoristoa monin paikoin poikittain kulkevat suunnattomat laaksot, jotka ovat suurten virtain kulkuväyliä; nämä virrat eivät juokse idän ja lännen suuntaa, mikä otaksuttiin itse vuortenkin suunnaksi, vaan ne virtaavat poikkipäin, usein pohjoista tai etelää kohti.

Totta on, että matkustajasta, joka lähestyy Himalajaa joltakin kohdalta Intian suurta tasankoa, nämä vuoret näyttävät yhtäjaksoiselta jonolta, joka suuntautuu jatkuvana pitkin taivaanrantaa idästä länteen. Tämä on kuitenkin pelkkä näköharha; Himalajaa ei ole katsottava yhdeksi harjanteeksi, vaan sitä on pidettävä vuorenkukkuloiden sarjana, joka käsittää 500,000 neliökilometrin maa-alan ja haarautuu yhtä moneen eri suuntaan kuin kompassi voi osoittaa.

Tämän laajan vuoristoseudun piirissä vaihtelee ilmasto, maanlaatu ja kasvullisuus suuresti. Matalampien kukkulain välissä -- niiden, jotka rajoittuvat Intian tasankoihin -- samoin kuin muutamissa sisemmän vuoriston syvemmissä laaksoissakin, on kasvullisuus kuuman tai lämpimän vyöhykkeen luontoista. Palmu, sanajalkapuu ja bamburuoko kukoistavat siellä täydessä rehevyydessään. Ylempänä alkaa näkyä lauhkean vyöhykkeen kasvullisuutta, jota edustavat erilajisten jättiläistammien muodostamat metsät, sykomoorit, havupuut, saksanpähkinät ja kastanjat. Vielä ylempänä ovat rododendronit, koivut ja kanervat, joita seuraa yrttikasvien alue, ynnä viettäviä pengermiä ja rehevän ruohikon peittämiä ylätasankojakin. Vielä eteenpäin ja ylöspäin ikuisen lumen rajaa kohti levinneinä tavataan erilaisia salasiittiöitä -- alppikasviston jäkäliä ja sammalia -- aivan samoin kuin napapiirin takana. Matkustaja, joka tulee Intian tasangoilta kulkien kohti Himalajan korkeita harjanteita tai joka nousee jostakin noista syvemmistä laaksoista kohti sitä vartioivia lumipeitteisiä huippuja, saa kokea muutamien tuntien matkan varrella joka lajia ilmastoa ja nähdä edustettuina kaikki kasvullisuuden lajit, mitä maan pinnalla tunnetaan!

Himalaja ei ole asumaton seutu. Päinvastoin. Sen rajain sisällä on melkoinen kuningaskunta (Nepal) ja useampia vähäisiä valtioita ja yhteiskuntia (kuten Bhotan, Sikhim, Gurwhal, Kumaon ja kuuluisa Cashmere), joista muutamilla on jonkinlainen valtiollinen riippumattomuus, mutta enimmät elävät isompain valtakuntain suojeluksen alaisina, toiset Anglo-Intian, toiset Kiinan. Näiden monien valtioiden asukkaat ovat sekalaista rotua ja eroavat suuresti Hindustanin kansasta. Idän puolella -- Bhotanissa ja Sikhimissä -- he ovat pääasiassa mongolilaista sukua, muistuttaen tapain ja tottumusten puolesta Tibetin väestöä ja ollen tibetiläisten tavoin uskonnoltaankin laamalaisia. Himalajan läntisissä seuduissa asuu sekaisin ghurka-vuoristolaisia, etelän hinduja, Lahoren sikhejä ja vanhan Mogulin valtakunnan muhamettilaisia; täällä tavataan myös täysin tunnustettuina Aasian kolme suurta edustavaa uskontoa muhamettilainen, buddalainen ja braamalainen.

Väestön lukumäärä on kuitenkin kovin vähäinen sen alueen suuruuteen nähden, jolle se on hajautuneena, ja onpa Himalajan kukkulamailla monia seutuja, tuhansien neliökilometrien laajuisia tienoita, joissa ei elä ainoaakaan ihmisolentoa, missä ei savu nouse yhdestäkään piipusta. Semmoisiakin laajoja maa-aloja siellä on, etenkin noiden korkeiden lumipeitteisten huippujen seutuvilla, joita ei ole koskaan tutkittu tai joille vain ani harvoin on osunut joku seikkaileva metsämies. Toiset paikat ovat kerrassaan saavuttamattomiakin, ja tarpeetonta on sanoakaan, että korkeimmille huipuille -- jommoisia ovat Khumulari, Kitshinjunga, Donkia, Davalgiri ja muut -- ei ole yrittäminen huimapäisimmänkään kiipeilijän. Tuskinpa kukaan on milloinkaan noussut kahdeksan kilometrin korkeuteen merenpinnasta, ja kysymyksenalaista on, tokko mikään ihmisolento voisi elääkään tuossa korkeudessa. On luultavaa, että kaikki elollinen elämä sammuisi noin ylhäällä joko tavattoman kylmyyden tai ilmakehän ohuuden vaikutuksesta. [Luonnollisesti nämä asiat tunnetaan nykyjään paremmin kuin Reidin aikana. Suom.]

Vaikka Himalajan vuoret ovat tunnetut varhaisimmista historiallisista ajoista asti -- ne ovat näet samat kuin muinaisten kirjailijain Imaus ja Emodus -- olemme me eurooppalaiset vasta viime vuosisadan aikana saaneet niistä jotakin varmaa tietoa. Portugalilaiset ja hollantilaiset -- ensimmäiset eurooppalaiset Intian asuttajat -- ovat kertoneet meille niistä varsin vähän, ja kauanpa olivat englantilais-intialaisetkin kirjoittajat puhumatta mitään tästä mielenkiintoisesta aiheesta. Liioitellut kertomukset Himalajan vuoristolaisten -- eritotenkin ghurkain -- vihamielisyydestä ja julmuudesta ehkäisivät yksityisiä tutkimuksia, ja lukuunottamatta viittä kuutta kirjaa, jotka enimmäkseen koskettelevat Himalajaa läntistä aluetta ja ovat verraten arvottomia, niiden tekijöiltä kun puuttuu tieteellistä pätevyyttä, on tuo laaja seutu meidän päiviimme asti pysynyt melkein terra incognita'na.