Kristiina Lauritsantytär 3 (of 3): Risti

Talven ja kevään kuluessa sai Kristiina alituiseen selitellä Frida Styrkaarintyttärelle, joka oli tullut heidän mukanaan Trøndelaagenista ja oli hänen ylin palvelusnaisensa, että näin ja näin tässä laaksossa oli tapana tehdä kesäisin, tämmöiseen oli heinäväki tottunut ja näin tehtiin elonkorjuussa. -- Frida muisti tietysti miten Kristiina oli tehnyt ja teettänyt ennen. Nyt hän tahtoi, että kaiken tuli olla tässä samoin kuin Ragnfrid Ivarintyttären aikaan.

Mutta oli sentään vaikea sanoa suoraan, ettei hän itse aikonut jäädä kartanoon kesäksi. Hän oli ollut Jørundgaardin emäntänä kaksi talvea ja kesää ja tiesi, että jos hän nyt lähtisi tunturille, pidettäisiin sitä karkaamisena.

Hän ymmärsi Erlendin aseman hyvin vaikeaksi. Siitä asti kun Erlend oli istunut hoitajansa polvella, oli hän tottunut aina käskemään ja komentamaan kaikkia. Ja jos hän oli suostunut toisen neuvoon tai alistunut toisen tahtoon, ei hän ollut tiennyt siitä itse.

Hän ei mitenkään voinut olla sellainen, miltä nyt näytti. Hänellä oli varmasti ikävä. Kristiina itsekin ikävöi. Hiljaisen, suljetun laakson pohjalla sijaitseva lapsuudenkoti, leppärantaisen joen ahteesta kohoavat laakeat pellot, viljelysten keskellä sijaitsevat kartanot tunturin juurella, painautuneina äkkijyrkkien kalliokylkien alle, joiden harmaat lovet ammottavat taivasta vasten, vaaleat vieremäjuovat, jotka levenevät ylhäältä alas, ja laakson pohjalta ylöspäin kiipeävät kuusi- ja koivumetsät -- tämä ei ollut enää hänen omasta mielestäänkään maailman kaunein ja turvallisin soppi. Täällä oli ahdasta. Ja Erlendin mielestä täällä varmaan oli rumaa ja ahdasta ja epäviihtyisää.

Mutta mistään ei saattanut nähdä, ettei hän olisi viihtynyt hyvin.

Sinä päivänä, jolloin karja päästettiin ulos, sai Kristiina viimeinkin ilmaistuksi aikomuksensa -- illalla, istuessaan illallispöydässä. Erlend penkoi kalavatia, etsien makeata palaa -- häneltä jäi sormet vatiin sulasta ihmetyksestä, ja hän tuijotti vaimoonsa. Silloin Kristiina sanoi nopeasti sen tapahtuvan pääasiassa kaulataudin tähden, joka liikkui laakson pikkulasten keskuudessa; Munan oli heikko; Kristiina aikoi viedä hänet ja Lauritsan kanssaan tunturille.

No niin, arveli Erlend. Kai sitten on parasta, että Kristiina ottaa Ivarin ja Skulenkin mukaansa.

Kaksoset hypähtivät paikallaan ja puhuivat loppuaterian ajan kilvan minkä kerkisivät. He tahtoivat mennä Erlingin matkaan, joka paimensi lampaita pohjoisessa, Graahøien-kukkuloiden välissä. Kolme vuotta sitten olivat eräät sililäiset lammaspaimenet tavanneet siellä karjanvarkaan ja tappaneet hänet Raanekampenilla olevaan kivimajaan -- mies oli ollut joku henkipatto pahantekijä Østerdalenen puolelta. Palvelijoiden noustua pöydästä kantoivat Ivar ja Skule heti kaikki aseensa tupaan ja alkoivat puuhailla niiden ääressä.

Vähän myöhemmin illalla lähti Kristiina etelää kohti Simon Andreksenpojan tyttärien ja poikainsa Gauten ja Lauritsan kanssa. Arngjerd Simonintytär oli ollut Jørundgaardissa suurimman osan talvea. Tyttö oli viidentoista vanha, ja joulun aikaan oli Simon kerran tuuminut, että Arngjerdin oli aika oppia enemmän kuin mitä hän saattoi oppia kotona; hän oli jo yhtä taitava kuin palvelusneidot. Kristiina tarjoutui silloin ottamaan tytön luokseen ja opettamaan hänelle mitä itse osasi, sillä hän näki Simonin pitävän tytöstä kaikesta sydämestään ja huolehtivan hänen tulevaisuudestaan. Ja lapselle oli hyvä päästä näkemään toisenkinlaista taloudenhoitoa kuin Formon. Simon Andreksenpoika oli vaimonsa molempien vanhempien kuoltua seudun rikkaimpia miehiä. Hän hoiti tilojaan huolellisesti ja taitavasti, ja Formon maatalous menestyi hänen ahkerissa ja innokkaissa käsissään. Mutta sisätalouden laita oli vähän niin ja näin -- palvelusnaiset määräilivät ja johtivat asioita, ja kun Simon huomasi epäjärjestyksen ja tuhlailun paisuvan mahdottomiin, hän pestasi palvelijan tai pari lisää, mutta ei moittinut milloinkaan vaimoansa eikä näyttänyt odottavan, että tämä tarttuisi pontevammin emännän tehtäviin. Oli kuin hän ei olisi vieläkään pitänyt Ramborgia oikein täysikasvuisena -- mutta hän oli hyvin hyvä ja mukautuva vaimoaan kohtaan ja jakoi tälle ja lapsille lahjoja sopivaan ja sopimattomaan aikaan.

Kristiina alkoi pitää Arngjerdista tutustuttuaan tähän. Kaunis ei Arngjerd ollut, mutta hän oli viisas, lempeä ja hyväsydäminen, sormistaan sukkela ja aikaansaava. Nuoren tytön askarrellessa hänen kerallaan taloudessa tai istuessa hänen rinnallaan kutomatuvassa illoin ajatteli Kristiina usein, että olisi ollut hauska, jos joku hänen lapsistaan olisi ollut tyttö. Tytär kiintyi varmaan paremmin äitiinsä.

Hän mietti sitä nytkin tänä iltana taluttaessaan Lauritsaa ja valvoessaan Gautea ja Arngjerdia, jotka kulkivat edellä. Ulvhild juoksenteli milloin milläkin puolella, astuen rikki vesilätäköiden hienon jääkuoren -- hän oli olevinaan jokin eläin ja oli kääntänyt punaisen vaippansa nurin, niin että valkoinen jäniksenkarva oli päälläpäin.

Laakson pohjalla taajenivat varjot hämäräksi, joka levisi paljaiden ruskeiden maiden yli. Ensimmäiset tähdet syttyivät valjuina ja valottomina korkealla taivaan laessa, missä vedenvihreä kirkkaus tummui sineksi ja pimeydeksi ja yöksi. Mutta tunturien mustan reunan takana näkyi vielä leveä keltainen palle, ja siitä levisi kajastus louhikkovieruun, jonka alitse he kulkivat. Ylinnä taivasta vasten välkkyivät lumihuiput ja sinertävät jäätiköt, jotka synnyttivät kuohuvia, pärskyviä puroja kaikkialle tunturin laidoille. Juoksevan veden ääni täytti koko ilman -- alinna kaikui joen vihainen pauhu. Ja kaikista lehdoista ja metsistä ja vesakoista kuului linnun laulu.

Kerran Ulvhild pysähtyi, otti maasta kiven ja viskasi sen sinne, mistä kuului linnunlaulua. Mutta iso sisko tarttui häntä käsivarteen. Sitten hän käveli hiljaa kappaleen matkaa, mutta hetken kuluttua hän kiskaisi itsensä irti ja kirmaisi alamäkeen -- kunnes Gaute huusi häntä. He olivat sillä kohtaa, missä tie kääntyy kuusimetsään; metsästä kuului rautajousen ääni. Siellä oli vielä lunta, ja ilmassa tuntui kylmän uho. Etäämpänä muutamassa aukeassa seisoi Erlend Ivarin ja Skulen kanssa.

Ivar oli ampunut oravaa; nuoli oli lentänyt kuusen latvaan ja tarttunut runkoon, ja poika tahtoi saada sen nyt alas. Hän heitti kiven toisensa jälkeen sitä kohti; puun mahtava runko soinnahti joka kerran kun kivi sattui siihen.

"Odotahan, minä koetan osaisinko ampua sen alas sinulle", virkkoi isä. Hän heitti viitan selkäpuoleen, asetti nuolen jouselle ja tähtäsi, verrattain huolimattomasti hämärässä. Jousi helähti, nuoli suhahti ilman halki ja kaivautui kuusenrunkoon pojan nuolen viereen. Erlend otti uuden nuolen ja ampui toistamiseen -- toinen puuhun osuneista nuolista putosi viuhkuen oksalta oksalle; toisen nuolen kanta oli silpoutunut, mutta kärki pysyi yhä puussa kiinni.

Skule juoksi lumeen hakemaan molempia nuolia. Ivar töllisti kuusenlatvaan:

"Tuo on minun, isä, tuo, joka jäi puuhun! Se on rungossa väkää myöten -- se oli luja laukaus, eikö ollut, isä?" -- ja hän alkoi selitellä Gautelle, miksi hän ei ollut saanut sattumaan oravaan.

Erlendiä nauratti, ja hän veti viitan paikoilleen:

"Joko sinä käännyt, Kristiina? Täytyy lähteä kotiin päin. Me aiomme Naakkven kanssa lähteä teerenpyyntiin huomenaamulla päivän sarastaessa --"

Kristiina vastasi nopeasti aikovansa saattaa tytöt perille asti -- hänen oli puhuttava pari sanaa sisarensa kanssa tänä iltana.

"Ivar ja Skule voivat mennä äidin mukana ja saattaa kotiin -- jos minä saan tulla teidän kanssanne, isä", sanoi Gaute.

Erlend nosti Ulvhild Simonintyttären syliinsä hyvästiksi. Ja koska tyttö oli hyvin kaunis ja raikkaan näköinen punaisine poskineen, jotka hohtivat ruskeiden kiharoiden ja valkoisen nahkahilkan keskeltä, hän suuteli lasta ennen kuin laski hänet maahan ja kääntyi sitten palatakseen kotiin Gauten kanssa.

Nyt, kun Erlendillä ei ollut muuta huolehdittavaa, oli hän aina poikainsa kanssa. -- Ulvhild tarttui tätinsä käteen ja kulki vähän matkaa sievästi -- sitten hän taas lähti juoksuun ja ryntäsi Ivarin ja Skulen keskeen. Hän oli todellakin kukoistava lapsi -- mutta vallaton ja raisu. Jos heillä olisi ollut tytär, olisi Erlend varmaan myös aina leikkinyt sen kanssa --.

Kun he astuivat Formon tupaan, oli Simon siellä vain pienen poikansa kanssa. Hän istui kunniaistuimella pitkän pöydän keskikohdalla katsellen Andresta; lapsi oli polvillaan ulkopuolisella penkillä ja leikki vanhoilla puunauloilla koettaen saada niitä kestämään pystyssä nuppupuoli alaspäin. Ulvhild huomasi tämän ja unohti mennä tervehtimään isäänsä; hän kipusi penkille veljensä viereen, tarttui poikasta niskaan ja alkoi takoa hänen päätään pöytää vasten huutaen, että ne olivat hänen naulansa, isä oli itse antanut ne hänelle.