Ljungarsin taru

Esipuhe. Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttori Pekka Grön, lähetti painattajalle.

EDELLINEN OSA.

1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä, ja mitä silloin tapahtui. 2. Mitä Myllyrannassa vielä tapahtui ja kuinka ritari Bo Knuutinpoika Ljungars tuli ratsain myllyyn. 3. Mitenkä ritari Bo Knuutinpoika vieraili Myllyrannassa, ja mitä Ursula rouva sai siellä aikaan. 4. Kuinka Taavi ja mestari Gervasius joutuivat pahaan pulaan, ja mitä Myllyrannan myllytuvassa vielä tapahtui. 5. Miten Ljungarsin lapset elelivät Myllyrannassa ja kuinka Beata Beata neiti tahtoi ajaa Birgerin varsalla. 6. Kuinka Beata, Birger ja Taavi ratsastivat Junkkarin nevalle. 7. Junkkarin lähteestä, ja kuinka Beata oli nippasilla valkoisen tytön kanssa. 8. Miten valkoinen tyttö opasti Ljungarsin lapset metsän halki ja mitä sillä aikaa myllyllä tapahtui. 9. Kuinka Taavi suoriutui Sten herran huoveista. 10. Miten Taavia otettiin vastaan Ljungarsin linnassa. 11. Ihmeellinen luku siitä, mitä Taaville vielä Ljungarsin linnassa tapahtui. 12. Kuinka Taavi palasi Myllyrantaan ja läksi vapauttamaan Ljungarsin lapsia. 13. Kuinka Ljungarsin lapset vietiin vankeuteen ja mitä siellä tapahtui. 14. Kuinka Sven menetteli, ja kuinka Taavi tapasi Marjanan Siverin mökillä. 15. Vieläkin Ljungarsin lasten pelastamisyrityksestä ja mitä silloin tapahtui. 16. Ljungarsin lasten paosta, kuinka heitä ajettiin takaa ja mihinkä he lopuksi joutuivat. 17. Kuinka Taavi pakeni Ljungarsin lasten kanssa Ulvilaan ja joutui sekä ystävien että vihamiesten pariin. 18. Kuinka Mestari Gervasius joutui riitaan anekauppiaan kanssa ja mitä sitten vielä tapahtui. 19. Pakolaiset saapuvat Naantaliin. 20. Kuinka Taavi ja Ljungarsin lapset esitettiin Naantalin abbedissalle. 21. Mitä pakolaisista päätettiin sekä kuinka luostari sai odottamattomia vieraita. 22. Kuinka piispa Arvid Kurki saapui Naantalin luostariin ja riitaantui ylikonfessorin kanssa. 23. Naantalin luostarin tarkastuksesta sekä ritari Lydik Klaunpojasta ja siitä tehtävästä, jonka hän sai piispa Arvid Kurjelta. 24. Salaisista asioista, joita luostarissa yön aikana saattoi tapahtua, sekä kuinka mestari Gervasius esti turmiollisen seikan ilmi tulemasta. 25. Suuresta rajuilmasta Olavinmessuna ja mitä silloin tapahtui. 26. Lydik ritarin ja Ingeborg neiden paosta sekä kuinka piispa ja haavoitettu ritari kohtasivat toisensa. 27. Bo herran kertomuksesta, Olavinmessusta Naantalissa, sekä mitä siellä vielä tapahtui piispa Arvidin vierailun aikana. 28. Piispasta, anekauppiaasta ja herra Bo Knuutinpoika Ljungarsista. 29. Miten Ursula rouva näki aaveita Ljungarsin linnassa. 30. Kuinka herra Sten Knuutinpoika saapui Ljungarsiin, sekä vieraasta ritarista, jonka vaakunassa oli punainen enkeli ja kotkanpää. 31. Sten Knuutinpojan ja ritari Lydik Klaunpoika Djeknen kaksintaistelusta, sekä odottamattomasta vieraasta, joka saapui paikalle. 32. Kuinka kaksintaistelu päättyi molempien ritarien välillä, sekä Ljungarsin suvun surullisesta kohtalosta. 33. Kuinka Arvid piispa tuli Ljungarsin linnaan ja määräsi sen asukkaiden kohtalot.

JÄLKIMÄINEN OSA.

1. Kohtaus Kuusiston linnassa. 2. Katumuksentekiä. 3. Tervehdys herra Bo vainajalta. 4. Tarina Ljungarsin vaakunasta. 5. Valtiomies tukalina aikoina. 6. Kuinka ritari Wulf von Grewensdorp kertoi uutisia Tukholmasta. 7. Kahden nuoren neiden matka Kuusistosta Naantaliin. 8. Mitä saattaa tapahtua talvimatkalla Naantaliin. 9. Kuinka Birger Bonpoika päätti vierailla Ljungarsin linnassa. 10. Ursula rouvan hovipoika. 11. Jouluaatto Ljungarsin linnassa. 12. Kuinka Birger Ljungarsia houkuteltiin pettämään herraansa. 13. Arvid Kurki ja Hemming Gadd. 14. Kuinka kuningas Kristian Tyranni palkitsi Hemmig Gaddia. 15. Mitä sen jälkeen tapahtui Ljungarsin lapsille linnassa ja kuinka Ursula rouva kadotti taikakalunsa. 16. Kuinka Ljungarsin tyttö ennusti Ursula rouvan perikatoa. 17. Arvid piispasta ja herra Tuomas Wulflsta. 18. Kuinka Ljungarsin lapset seurasivat Arvid piispaa kuolemaan. 19. Juhannuspäivä Myllyrannassa. 20. Viimeinen Ljungars.

Esipuhe.

Toivoen että runoilia Z. Topeliuksen uusin taru suomalaisessakin asussansa saavuttaa suomenkielisen yleisön ja etupäässä Suomen nuorison suosion, pyydän saada huomauttaa, että kirjan alkupuoleen minulla on ollut käytettävänäni eräs käännösluonnos, mutta koska olen sitä suuressa määrin muutellut ja korjaellut, niin otan senkin osan omalle vastuulleni.

Suomentaja.

Ote kirjeestä, jonka Ukkolan lukkari, hyvin uskottu kanttori Pekka Grön, lähetti painattajalle. -- -- --

Siitä on nyt enemmän kuin 30 vuotta kulunut, kun lähetin Teille, hyvä herra, vanhan rosvojutun, jonka pitkää esipuhetta ja puuttuvaa loppua käypi vertaaminen suuripäiseen, mutta pyrstöttömään pelikaaniin. Te näitte silloin sen vaivan, hyvä herra, että painatitte tämän kertomuksen "Helsingfors Tidningar" nimiseen sanomalehteen, suureksi huviksi koulupojille, jotka olivat sotasilla, ja vanhoille mamseleille, jotka uneksivat kummituksista.

Syynä siihen, miksi nyt, hyvä herra, vaivaan Teitä tämän taikauskoisen jutun uudella painoksella on se, että olen löytänyt sen puhtaaksi kirjoitettuna, ilman esipuhetta, mutta kunnollisesti loppuun saatettuna, neiti Pantzarskiorta-vainajan sisarentyttären, neiti Leijomahnin luota, joka hyväntahtoisesti on päästänyt pelikaanin eheämmän-muotoisena räpyttelemään siipiään tämän maailman sinertävässä ilmassa.

Olen kuullut kerrottavan, että neiti Pantzarskiorta oli aikoinansa suuresti ihaillut englantilaista romaaninkirjoittajaa Walter Scottia, jonka monia kirjoja viisikymmentä vuotta sitten luettiin enemmän kuin mitään muuta koko luomakunnassa. Kertomatavasta, seikkailuista ja kummituksista päättäen neiti Pantzarskiorta on kynäillyt tämän kertomuksensa englantilaisen mallin mukaan, mitenkä onnistuneesti, sen jätän sanomatta, mutta eihän ole mikään häpeä räätälille, jos hän leikkaa hännystakin tai nutun paraiden mallien mukaan, mitkä hänen aikanansa ovat muodissa, joskin niitä 30 vuotta myöhemmin pidetään perin vanhanmuotisina.

Olen jo ennenkin tuonut esiin muutamia syitä, joiden nojalla arvelen kertomuksen perustuvan seudun kansantaruihin. Meidän pitäjässä on eräs talo, nimeltä "Junkkari", jonka paikalla muinoin kuului olleen linna, ja sen takamailla on vieläkin kolea korpi, "Junkkarin neva", jolla ruotsalaisissa maakirjoissa on nimenä "Ljungars skog". Sitä paitsi kuuluu siellä olevan lähde, "Junkkarin lähde", missä aina viime aikoihin asti on harjoitettu paljon pakanallista taikauskoa, rahakolikolta uhrattu ynnä muita taikatemppuja tehty. Vieläpä kuuluu täällä entisinä aikoina asuneen ylhäinen suku, jota taru nimittää "Junkkareiksi", mutta että nimi vain on suomalaisen ääntämisen mukaan muodostettu "Ljungare" tai "Ljungars", sen minä päätän siitä, että mainitun "Junkkarin nevan" kohdalla joki muodostaa kosken, jota sanotaan "Leimauskoskeksi". Siellä on vieläkin nähtävänä suuri, kammottava kallio, jonka ukonnuoli on halkaissut kahtia huipusta juureen asti; tässä kallioisessa metsäseudussa näet ukonilmoja sattuukin paljoa useammasti ja ne raivoavat täällä rajummasti, kuin muissa osissa maata.

Ukkolan kirkossa kuuluu olleen vanha aatelinen vaakunakilpi, jonka keskeen oli maalattu valkoinen tyttö ukonvasama kädessä, sekä sen alla oli latinainen kirjoitus. Ja näyttää siltä, kuin taru Ljungarsin aaveesta olisi tästä kuvasta saanut alkunsa.

Olkoon sen laita miten tahansa, niin minun yksinkertainen mielipiteeni on se, että syynä siihen taikauskoisuuteen, joka on tavattavana neiti Pantzarskiortan kertomuksessa, on siinä kuvatun ajan puoleksi pakanallinen käsitystapa, samoin kuin meidän aikanamme kansa käyttää munkin ja nunnan nimiä paholaisen nimityksinä. Mutta luulenpa, että vanhan ja uuden uskon murrosaika on kyllin merkillinen, että siitä kannattaa lukea painettunakin, varsinkin kun samaan aikaan tässä maassa tapahtui siirros järjestyksettömästä väkivallasta lakiin ja oikeuteen. Ja koskei tätä aikaa, minun tietääkseni, ole missään kuvattu niin sanoakseni arkipuvussaan, semmoisena kuin se jokapäiväisessä olossaan eli ja oli, vaan ainoastaan historian juhlapuvussa, niin saatte, hyvä herra, itse päättää, onko tällä tarun tekeleellä minkäänlaista arvoa. Lopuksi pyydän Teitä, hyvä herra, lisäämään että Tanskan kansa kaikkina aikoina on ollut rehellinen, uskollinen ja urhea kansa, jonka kanssa suomalaiset ovat tulleet hyvinä naapureina toimeen, jos kohta tanskalaisen nimi yhteen aikaan täällä merkitsikin vihollista, ei kuitenkaan kansan, vaan kuninkaitten tähden.

Luopuen siitä hullunkurisesta nimimerkistä, jonka suojaan nuorena poikanulikkana ollessani kätkin vähäpätöisen henkilöni, kirjoitan nyt nimeni niinkuin se on:

Teidän nöyrin palvelianne, Pekka Gran, cantor loci.

Ukkolassa 4 p. maalisk. 1896.

EDELLINEN OSA.

1. Kuinka mestari Gervasius tuli kantamaan veroa Myllyrannan myllystä, ja mitä silloin tapahtui.

Kokemäenjoen rannalla sijaitsi 1500-luvun alkupuolella Myllyranta-niminen kylä. Se oli saanut nimensä, kylän vieressä olevasta myllystä, jota käytti vuolas koski, yksi niistä monista, joissa Länsi-Suomen suuret järvet virtaavat Pohjanlahteen Kokemäen jokea myöten. Hyvin salvetut pirtit, uhkeat karjalaumat laitumilla sekä muutamat hyvin aidatut peltotilkut siellä täällä näyttivät osottavan jonkinlaista varallisuutta, mikä ei suinkaan ollut tavallista näinä rauhattomina aikoina, ja jota sen johdosta naapuriseutujen köyhät asukkaat katselivat jonkinmoisella kateudella. Tämän varallisuuden syyn arvasi helposti, kun tiesi, että Myllyranta myllyineen ja runsaine lohivesineen oli Naantalin birgittalaisluostarin aluetta ja siksi oli jotenkuten suojattu rasittavilta sotaveroilta ja miltei vielä tavallisemmilta ryöstöretkiltä, joita tehtiin sekä ystävien että vihollisten puolelta.

Eivät moskovalaiset eivätkä liioin tanskalaisetkaan, jotka tähän aikaan olivat hävittäneet laajoja aloja maata, olleet löytäneet tietä tähän rauhalliseen seutuun, mutta sitä vastoin oli luostari oman etunsa nimessä erityisellä hyväntahtoisuudella suosinut tätä etäistä aluettaan. Luostarin voudin pari kolme kertaa vuodessa uudistuvat käynnit Myllyrannassa eivät siis tarkoittaneet ainoastaan myllytullin ja lohiveron kantoa, vaikka tämä tosin oli hänen varsinainen asiansa, vaan samalla hän tahtoi hyvien neuvojensa ja parannuskeinojensa kautta yhä kartuttaa luostarin tuloja ja enentää alustalaisten hyvinvointia ja varallisuutta. Tämän johdosta mylly olikin varustettu peräti toisin, kuin tavalliset jalkamyllyt, jotka olivat syrjäyttäneet nuo maassa ennen käytetyt hankalat käsikivet, ja kykenipä se tekemään joltisia ryynejäkin. Lohipadot oli rakennettu erityisellä huolella ja peltotilkkuja kynnettiin ja karhittiin kunnollisesti, sen sijaan että muuten koko maassa yleisesti poltettiin kaskea missä milloinkin paraiten sopi talojen lähimailla. Tästä seurasikin, että Myllyrantaa syystä pidettiin tämän maankulman varakkaimpina seutuina, varsinkin sen jälkeen kuin taajasti asutut ja hyvin viljellyt Turun lähitienoot olivat joutuneet tanskalaisten hävitysten alaisiksi.

Eräänä päivänä heti juhannuksen jälkeen vuonna 1512 oli luostarin uskottu vouti, hartiakas mestari Gervasius saapunut kahden palvelian seuraamana kylään tavallisissa asioissansa perimään Myllyrannan veroa luostarille. Tämän mahtavan miehen alkuperäinen kunniallinen suomalainen nimi oli ollut Järvinen, mutta hän oli tahtonut antaa sille kunnioitusta-herättävämmän kaiun sieppaamalla itselleen ensimäisen latinalaisen pyhimyksen nimen, jolle hän arveli olevansa sukua. Mestari Gervasius oli noita munkin ja maallikon välisiä olentoja, jotka olivat luostarin maallisena palvelusväkenä, ja jotka hoitivat ja toimittivat sellaisia tehtäviä, joita nunnaluostarin hurskaat sisaret eivät itse voineet suorittaa. Merkkinä hänen hengellisestä arvostansa, jolle hän näytti panevan erityistä painoa, oli hänellä avara musta kaapu, joka samalla toimitti päällysvaatteen virkaa; mutta rautavuorinen lakki, joka oli hänen ajamattomassa päässään, hirvennahkakölteri hänen leveällä rinnallaan ja aika lyömämiekka hänen kupeellaan osottivat kyllin selvästi, ettei mestari Gervasius luottanut ainoastaan hengellisiin aseihinsa. Hän oli juuri lopettanut veronkantonsa ja istui nyt mieluisassa toimessa, myllytuvan rappusilla maistellen Myllyrannan kotipanoisen juhannus-oluen voimaa, samalla välinpitämättömänä silmäillen kaunista kesämaisemaa ja jokea, joka virtaili hänen jalkojensa juuressa.