Villiruusu

"Meitä on seitsemän". Rebekan omaiset. Erilaisia sydämiä. Rebekan mielipide. Tiedon polkuja. Päivänpaistetta varjojen keskellä. Riverboron salaisuuksia. Ruusunpunaista. Ruusujen tuhkaa. Sateenkaaria. "Herääviä voimia". "Katso kalpeata marttyyria". "Lumivalkoista" ja "Purppuraa". Prinssi Aladdin. Loistelamppu. Kasvuaikoja. Harmaita ja kultaisia päiviä. Rebekka perheen edustajana. Diakoni Israelin jälkeläinen. Uusi sydän. Näköpiiri avartuu. Apilankukkia ja auringonruusuja. Työläs vastamäki. Aladdin hankaa lamppuaan. Ilon ruusut. Kutsut. Loistava näky. "Väistämätön ies". Äiti ja tytär. "Hyvästi, Hopeapuro!" Miranda tädin anteeksipyyntö.

"MEITÄ ON SEITSEMÄN"

Vanhat postivaunut vierivät rämähdellen tomuisella maantiellä, joka Maplewoodista johtaa Riverboroon. Sää oli helteinen kuin keskikesän aikaan, vaikka toukokuu oli vasta puolivälissä, ja Jeremias Cobb säästeli hevosiaan niin paljon kuin suinkin unohtamatta silti hetkeksikään, että oli kuljettamassa valtion postia. Tie oli mäkinen, ja herra Cobb hoiteli veltosti ohjaksia nojautuen ajopukillaan selkäkenoon ja riiputtaen toista säärtään mukavuuden vuoksi pyörän lokasuojuksen päällä. Hänen leveäreunainen nukkavieru huopahattunsa oli painettu syvään otsalle silmien suojaksi, ja hän pyöritteli vasemmassa poskessaan mehevää tupakkapurua.

Vaunuissa istui yksi ainoa matkustaja, pieni tummatukkainen olento, pukunaan säämiskänkeltainen, jäykäksi silitetty karttuunihame puseroliiveineen. Tyttö oli niin kevyen hento ja hänen pukunsa niin sileäksi kovotettu, että hän vaunun heilahdellessa aina liukui istuimen nahkapieluksella puolelta toiselle, vaikka hän ponnistikin jaloilleen tukea keskipenkistä ja ojensi pumpulisormikkaisiin verhotut kätensä sivuilleen pysytelläkseen jotenkuten tasapainossa. Milloin pyörät vajosivat raiteissa tavallista syvempään tahi hypähtivät äkisti pienen kiven yli, lennähti tyttö tahtomattaan ilmaan, putosi jälleen istumaan ja työnsi otsaltaan takaisin hupaisen näköisen hattunsa tai korjasi turvallisempaan asentoon pienen ruusunpunaisen päivänvarjonsa, jota hän näytti pitävän tärkeimpänä omaisuutenaan. Sen lisäksi hän piti erityistä huolta helmikuteisesta rahakukkarostaan, jonka suuta hän aukoi aina milloin tien laatu sen suinkin salli tyytyväisyydekseen huomaten, ettei kukkaron kallisarvoinen sisällys ollut kadonnut eikä vähentynyt. Herra Cobb ei aavistanutkaan näitä matkan vaivalloisia yksityiskohtia, hänen tehtävänään kun oli toimittaa ihmiset perille, mutta ei välttämättä huolehtia heidän mukavuudestaan matkan aikana. Sitä paitsi hän oli kokonaan unohtanut tämän merkityksettömän pikku matkaajan mukanaolon.

Kun hän tänä aamuna oli tehnyt lähtöä Maplewoodin postiasemalta, oli muuan nainen astunut maahan joistakin vuokravaunuista ja tullut kysymään häneltä, olivatko nämä ehkä Riverboron postivaunut ja oliko hän kenties herra Cobb. Saatuaan myöntävän vastauksen oli nainen nyökännyt mukanaan tulleelle tyttöselle, joka oli innokkaasti odotellut vastausta ja lensi nyt heidän luokseen ikään kuin peläten myöhästyvänsä. Tyttö oli ehkä kymmenen tai yhdentoista ikäinen, mutta laskipa hänen vuotensa kummaksi hyvänsä, niin hän näytti pieneltä ikäisekseen. Äiti auttoi tytön postivaunuihin, sijoitti pienen mytyn sekä kimpun sireenejä hänen viereensä, valvoi kuluneen matkalaukun köyttämistä vaunujen perälaudalle ja maksoi lopuksi kyydin laskien huolellisesti hopearahat, jotka hän työnsi ajajan kouraan.

"Pyydän teitä viemään hänet sisarieni luo Riverboroon", sanoi nainen. "Tunnetteko Miranda ja Jane Sawyerin? He asuvat siellä kivitalossa."

Totisesti, herra Cobb tunsi heidät yhtä hyvin kuin jos hän olisi itse luonut heidät!

"Niin, heidän luokseen tyttö on vietävä, he odottavat häntä. Oletteko ystävällinen ja vartioitte häntä? Jos hän saa tilaisuuden eksyä jonnekin tai unohtua ihmisjoukkoon tai takertua jonkun seuraan, niin hän käyttää sitä hyväkseen. Voi hyvin, Rebekka; koeta välttää ikävyyksiä ja istu kauniisti paikallasi päästäksesi perille siistinä ja sievänä. Älä ole vastukseksi herra Cobbille. -- Katsokaas, hän on hiukan kiihtynyt. Tulimme eilen junalla Temperancesta, nukuimme yön serkkuni luona ja ajoimme sieltä tänne -- kahdeksan mailia -- tänä aamuna."

"Hyvästi, äiti; älä ole huolissasi. Tiedäthän, etten minä nyt ole ensi kertaa matkalla."

Nainen naurahti lyhyeen ja sanoi herra Cobbille selittäen:

"Hän on kerran ollut Warehamissa ja viipynyt siellä toiseen päivään saakka, siinäpä syytä matkatottumukseen!"

"Se oli matkustamista, äiti", sanoi tyttö innokkaasti ja päättävästi. "Me läksimme pois kotoa, otimme evästä mukaan, ajoimme hiukan hevosella ja hiukan raitiotiellä, ja meillä oli yöpaidat mukanamme."

"Vaikkapa olikin, niin älä nyt julista sitä koko kylälle", sanoi äiti, keskeyttäen kokeneen matkaajan muistelmat. "Olenhan jo ennen sanonut sinulle", jatkoi hän kuiskaten, koettaen vielä kerran taivuttaa tyttöä kuriin, "ettei sovi puhua ääneen yöpaidoista eikä sukista eikä -- sellaisista, ei varsinkaan silloin, kun on miesväkeä kuulemassa."

"Tiedän, äiti, kyllä tiedän, enkä puhukaan. Aioin vain sanoa" -- tällöin herra Cobb maiskautti huuliaan ja läjäytti ohjaksilla ja hevoset aloittivat hidastellen tutun päivämatkansa -- "sen vain tahdoin sanoa" -- vaunut vyöryivät nyt eteenpäin ja Rebekan täytyi työntää päänsä ulos ikkunasta voidakseen lopettaa lauseensa -- "että silloin ollaan matkalla, kun otetaan mukaan yöpaitakin!"

Tämä loukkaava sana jäi kimakalla tytönäänellä julistettuna soimaan rouva Randallin arkaan korvaan hänen katsellessaan pois vierivien vaunujen jälkeen.

"Arvaan, että Miranda saa hänestä puuhaa", ajatteli rouva Randall itsekseen -- "mutta eipä olisi ihme, vaikka se olisi Rebekalle onneksi."

Tämä oli tapahtunut puolisen tuntia sitten, ja tänä aikana olivat aurinko, kuumuus, tomuisuus ja monien suuressa Milltownin kaupungissa hoidettavien asioiden muisteleminen saaneet muutenkin raskasajatuksisen herra Cobbin tyyten unohtamaan, että hän oli luvannut matkalla huolehtia Rebekasta.

Odottamattaan hän kuuli ratasten räminän ja kirskunan sekä valjaiden natinan keskeltä hennon äännähdyksen. Ensin hän arveli sitä linnun, sirkan tai sammakon aikaansaamaksi, mutta onnistuttuaan päättelemään miltä taholta ääni kuului hän käännähtihe kurkistamaan olkansa ylitse ja huomasi tällöin pienen olennon kurottautuvan ulos vaununikkunasta niin kauas, että hänen turvallisuutensa näytti epäiltävältä. Pitkä musta hiuspalmikko häilähteli vaunun kupeella samassa tahdissa kuin ajopelien heilahdukset. Tyttö riiputti hattuaan toisessa kädessään, toisella hän yritti turhaan sohia ajajaa selkään pienoisella päivänvarjollaan.

"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua!" huudahti hän.

Herra Cobb pysäytti tottelevana valjaikkonsa.

"Onko maksu kalliimpi, jos istun siellä ylhäällä pukilla teidän vieressänne?" kysyi tyttö. "Täällä sisällä on niin liukasta ja sileätä, ja vaunut ovat minulle niin avarat, että jos vielä vähän aikaa paiskiinnun täällä nurkasta nurkkaan, olen kohta kirjavana mustelmista. Ja ikkunat ovat niin pienet, että näen maailmasta aina vain palasia kerrallaan, ja olen jo melkein vääntänyt niskani sijoiltaan koettaessani kurkistella, vieläkö matkalaukkuni on tallella tuolla perälaudalla. Se on äidin laukku ja hän on siitä hyvin arka."

Herra Cobb odotti kunnes tämä sanavuolaus, tai oikeammin valittelun tulva oli ehtynyt, ja sitten hän vastasi myhähdellen:

"Voit kyllä istua täällä pukilla jos haluat; ei minun vieressäni ole sen kalliimpaa kuin sielläkään." Ja sitten hän auttoi tytön pois vaunuista, heilautti hänet ajopukille ja kipusi itsekin jälleen paikalleen.

Rebekka asettautui varovasti istumaan, oikoi hameensa huolellisesti ja sovitti päivänvarjonsa hameenlaskosten peittoon ajajan ja itsensä väliin. Tämän tehtyään hän työnsi hatun niskaansa, suoristi valkeat käsineensä ja sanoi tyytyväisenä:

"Hei, tämä on jo hauskempaa! Tämä se tuntuu matkustamiselta! Nyt minä olen oikea turisti, mutta tuolla sisässä tunsin olevani kuin meidän hautova kanamme, jonka aina väliin suljemme häkkiin. Kunhan matka kestäisi vielä pitkän, pitkän ajan!"

"No, me olemme vasta alkupäässä", lohdutti herra Cobb ystävällisesti. "Se kestää vielä ainakin kaksi tuntia."

"Vain kaksi tuntia!" huokasi tyttö. "Sitten kello on puoli kaksi, kun olemme perillä. Silloin äiti on ehtinyt Ann-serkun luo, lapset kotona ovat saaneet päivällisensä ja Hanna on korjannut ruoka-astiat pois. Minulla on hiukan evästä mukanani, sillä äiti sanoi, että alku tuntuisi huonolta, jos minä saapuisin kivitaloon nälkäisenä ja Miranda tädin täytyisi ensi työkseen antaa minulle syötävää. Tällaiset päivät ovat mainioita kasvullisuudelle, eikö totta?"

"Varmasti; ehkäpä nyt on sentään kuumuutta liiaksi. Miksipä et aukaise päivänvarjoa suojaksesi?"

Tyttö peitti puheenaolevan esineen vieläkin tarkemmin hameensa liepeisiin ja sanoi: "Varjelkoon! Minä en pidä sitä koskaan esillä auringon paisteessa. Tiedättehän, että tällainen vaaleanpunainen väri kauhtuu kamalasti; sen vuoksi käytän päivänvarjoani ainoastaan pilvisinä pyhäpäivinä käydessäni rukoushetkissä. Joskus putkahtaa aurinko äkisti esiin, ja silloin minulla on hirmuisesti huolta koettaessani suojella sitä auringonpaisteelta. Tämä varjo on minulle rakkainta maailmassa, mutta vastusta siitä on vallan kamalasti."

Tällöin syntyi Jeremias Cobbin raskaasti työskentelevissä aivoissa vähitellen aavistus siitä, että tämä lintunen, joka nyt oli lentänyt hänen vierelleen, mahtoi olla kokonaan toista maata kuin hänen tavalliset matkatuttavuutensa. Hän sovitti ruoskan tuppeen, siirsi jalkansa pois lokasuojukselta, työnsi hattunsa takaraivolleen, sylkäisi mällin poskestaan maantielle, ja kun hän näin oli valmistellut sielunkykyjään vakavaan toimintaan, katsahti hän nyt ensi kerran matkatoveriaan todella nähdäkseen hänet kiireestä kantapäähän. Tyttö puolestaan vastasi hänen silmäyksiinsä vakavan lapsellisin katsein, joissa kuvastui ystävällistä uteliaisuutta.

Pienen matkustajan keltainen karttuunipuku oli jo haalistunut, mutta se oli nuhteettoman puhdas ja kovaksi silitetty aina miehustaa myöten. Pienen, röyhelöisen pystykauluksen sisästä kohosi tytön kapea kaula ruskeana ja laihana; ja hänen päänsä näytti pieneltä kantamaan raskaita tummia kiharoita, jotka vankaksi palmikoksi kiedottuina valuivat hänen vyötäisilleen. Hänen päässään oli pieni, oudonnäköinen hattu, joka oli punottu valkeista höyhenistä; sen täytyi olla joko uusinta kuosia lajissaan, tai sitten se oli jokin menneen ajan korukalu, joka nyt oli muovailtu päähineeksi tätä matkaa varten. Siinä oli koristeena vahankeltainen nauha sekä töyhtönä kimppu mustia ja oranssinkeltaisia siilinpiikkejä, jotka milloin riippuivat, milloin jäykästi törröttivät toisella korvallisella; ne antoivat tytön ulkomuotoon mitä hupaisimman ja omituisimman lisäpiirteen. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja särmikkäät. Nenä, otsa ja leuka hänellä lienee ollut kuten ihmisillä tavallisestikin, mutta herra Cobb ei kyennyt saamaan niitä selvästi tähtäimeensä, sillä tytön silmät vangitsivat kokonaan hänen katseensa, milloin hän kohdisti sen matkaajan kasvonpiirteisiin. Rebekan silmiä täytyi verrata uskoon, joka on "luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy". Hänen hienonmuotoisten silmäkulmiensa alla aivan kuin kimalteli kaksi tähteä, joiden välähtävä säihke puoleksi kätkeytyi hohtavaan tummuuteen. Tytön vilkkaat silmät tutkistelivat maailmaa innokkaasti ja hartaasti, ja kun hän kiinnitti loistavan ja salaperäisen katseensa johonkin pitemmäksi ajaksi, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt kaiken -- esineen, maiseman tai ihmisen -- lävitse. Nuori taiteilijatar, joka keväällä oli tullut rouva Randallin luo maalatakseen punaisen ladon, rappeutuneen myllyn ja puron yli vievän sillan, oli hylännyt lopuksi nämä maiseman ihanuudet ja kohdistanut kaiken huomionsa pieniin tytönkasvoihin -- tavallisiin, arkipäiväisiin kasvoihin, joita valaisi loistava silmäpari täynnä uinuvan lahjakkuuden ja älyn välähdyksiä.