Pekka Sallinen: Kertomus 1808-9 v. sodasta Juhani herttuan hovissa: Historiallinen kertomus

Riehuissa sodan, vaaroissaan, Mi miehuus väellä tuolla, Maa raukka, kuinka taisitkaan Niin rakastettu olla, Noin kallis kuinka olla voit Kuin pettua vaan leiväks soit!

Näin laulaa kuolematon runoilijamme Runeberg Suomen kansasta, jonka luonteen sodat, vainot, sorto ja nälkävuodet, sanalla sanoen kaikki kärsimykset ja onnettomuudet ovat karaisseet. Monesti on kansamme ollut häviämäisillään, mutta verivainioilla ja esi-isäin autioksi jääneillä asuinpaikoilla kasvoi uusia sukupolvia, jotka alkoivat huomaamistaan huomata tulevaisuutensa riippuvan kaikkein yhteisistä ponnistuksista. Sentähden pakosta yhdyttyä, sota-aikain lähestyessä Suomenmaata, tahtoivat Karjalaiset joka mies puolustaa maataan. Useimmissa sodissa jäivätkin he oman onnensa nojaan, etenkin kun viholliset äkkiä samosivat heidän kotitienoihinsa. Tällä tapaa olivat he etumuurina Venäjän kasvavaa valtaa vastaan ja saivat siitä hallitukselta palkkioksi kaikenlaisia etuja, mutta olivat velvolliset puolustamaan valtakunnan rajaa. Sen lisäksi annettiin heille aseita ja upseereja, jotka pitivät yleisiä aseharjoituksia. Siitä saivat alkunsa Karjalan vapaajoukot, jotka muodostivat n.s. "Suomen sotilasrajan." Vuosisatojen kuluessa kunnostivat nämät itseään, ja Karjalan suksimiehet ja kivekkäät ovat saavuttaneet suuren maineen. Rajaseudut olivat siis hyvin varustetut, ja kun 1808-09 v. sota syttyi, ryhtyivät Karjalaiset innolla aseihin, suojellakseen synnyinseutuaan.

Saatuaan tiedon sodanjulistuksesta, pitivät pieliseläiset ja nurmekselaiset kirkonkokouksen, jossa he muun muassa valitsivat päälliköiksi talonpojan Olli Tiaisen ja nuorukaisen Iisakki Steniuksen, jota kotiseudulla sanottiin "ylioppilaaksi."

Näiden ensi toimena oli hankkia miehilleen aseita. Pieliseläisillä oli kyllä 130 kiväriä, joita säilytettiin kirkon parvessa, kahdessa kirstussa. Edellisestä sodasta asti oli myöskin muutamia satoja latinkia ja pari rumpua lähelle kirkkoa kaivetussa kuopassa. Kun tämä ei riittänyt, läksi Tiainen Kuopioon Savon prikaatin ollessa siellä ensikertaa tässä sodassa. Kronstedt antoi hänelle 100 kiväriä ja joukon ampumavaroja ja nimitti hänet rajakatteiniksi. Uuden arvonsa merkiksi sai Tiainen vaskisen hatussa kannettavan Karjalan vaakunan ja maata laahaavan sapelin.

Heinäkuun keskipaikoilla v. 1808 marssi venäläinen päällikkö Aleksejeff rajan yli 1,300 miestä muassaan ja saapui kohta Joensuuhun, jota puolustamaan oli keräytynyt joukko talonpoikia. Mutta elatusvarojen puutteesta läksi osa heitä kotiinsa, eikä puolustus siis ollut kyllin tehokas.

Sivumennen oli Aleksejeff lähettänyt Tohmajärveltä Koveron kautta Enoon päin majuri Scheenen johdolla 200 rakuunaa, kuuluttaen samalla Karjalan kaikissa kirkoissa, ett'eivät asukkaat saisi ankaran rangaistuksen uhalla ryhtyä aseihin. Vast'edes saamme nähdä miten Karjalaiset vastasivat tuon venäläisen kenraalin kuulutukseen, joka ei tosiaan tiennyt kenen kanssa hänellä nyt oli tekemistä.

II.

Keskellä Mönninvaaran kylää on osaksi viljelty, osaksi synkkää metsää kasvava vuoren harjanne, jota nimitetään Kurjan kallioksi. Siihen aikaan, jota kertomuksemme koskee, sijaitsi siellä reheväin viljavainioiden keskellä pitkä ja maalaamaton talo luukku-ikkunoineen.

Sen isäntä, Mikko Eronen, oli hankkinut sen uutteralla työllä nuoruudesta asti ja oli nyt Mönninvaaran varakkain talollinen. Taistelussa metsänpetojen kanssa, jotka useinkin raatelivat karjaansa, kehittyi hän vahvaksi, rohkeaksi ja viekkaaksi. Muuten eli hän rauhassa perheensä kesken, johon kuului paitsi hänen vaimoaan ja tytärtään, hänen veljensäkin ja muutamia palvelijoita.

Eräänä kauniina kesä-aamuna, Erolan perheen syödessä aamiaista, syöksi sisään Maija, lähellä asuva mökkiläisen leski, hajalla hapsin ja säikähtyneen näköisenä.

"Mitä nyt?" kysyi Mikko uteliaasti, nousten pöydästä.

"Sarvingista päin tulee notkossa joukko sotaväkeä; ratsastavat että pöly pilviksi nousee!" änkytti Maija tullen pöydän ääreen.

"Mitä sotaväkeä?" tiuskasi Mikko; "nyt kai silmäsi kangastaa? Olisihan kuulunut edes jonkinmoista huhua venäläisten tulosta Ilomantsiin, josta tulee matkustavaisia joka päivä."

Samassa kuului torven toitotus.

"Enkö puhunut totta?" kysyi Maija hädissään, tarttuen Mikon käteen.

"Suus kiini!" ärjäsi tämä.

"Nyt ei ole aikaa loruella... lähdetääs, pojat, katsomaan mitä on tekeillä. Pelko nyt kaikkein vähimmin auttaa!"

"Herra Jumala, kuinka meidän nyt käy?" huokasi Anna, Mikon vaimo.

"Ole rauhassa!" lausui Mikko ovelta, viitaten Anttia, veljeään, ja Simo-nimistä renkiä tulemaan mukaan ulos.

Samassa kuin he pääsivät porstuaan, syöksi pihaan venäläisjoukko, noin 20 rakuunaa.

"Ryssät!" huudahti Mikko peräytyen pari askelta; "pyssyni -- missä?"

Hän tahtoi palata tupaan, mutta Antti esti sen sanoen:

"Ajattele, mitä teet! Luuletko meidän mahtavan mitään kymmenkertaiselle viholliselle? Jos teemme vastarintaa, voivat he ryöstää talomme ja rääkätä meidät kuoliaaksi."

"Puhut kyllä totta!" lausui Mikko kiivaasti; "mutta eivätkös ne pirut ole jo ennestään tunnetut? Entäs kuinka kävi isällemme!"

"Elä tee nyt pahasti pikapäissäsi, Mikko! Paras on, että piiloitamme aseet -- --"

"Olkoon menneeksi", lausui Mikko mennen portaille. "Minä viivyttelen vihollisia... kiiruhtakaa!"

Koettaen hillitä itseään astui hän pihalle.

Upseerinsa viittauksesta astuivat rakuunat hevosen selästä. Osa heitä ympäröi Mikon.

"Viinaa!" huusivat janoiset ratsastajat; "viinaa!"

Mikko seisoi ääneti.

"Viinaa!" toistivat he heristäen miekoillaan.

Talossa löytyi kyllä sitä, mutta Mikko oli piiloittanut kaksi tynnyriä, eikä tahtonut luopua tavarastaan.

"Ei ole!" vastasi hän punastuen.

"Valehtelet, sä konna!" huusi muuan, lyöden häntä miekan kahvalla olkapäähän.

Mikon silmät säihkyivät vihasta, vaan hän hillitsi vieläkin itsensä.

"Minä opetan sinua puhumaan totta!" jatkoi rakuuna, lyöden häntä taaskin.

"Ja minä näytän sinulle, ett'et suomalaista koiranasi pidä, sä hiiden ryssä!" ärjäsi Mikko, antaen miehelle korvapuustin, että hän lensi selälleen kaataen mukanaan pari toveriaan.

Nuolen nopeudella nousi rakuuna seisalleen ja aikoi pistää hänet kuoliaaksi, kostaakseen häväistyksensä.

"Seis!" huudahti upseeri lyöden rakuunan miekan syrjään; "seis! Hän on aseeton, hänelle ei saa tehdä pahaa! Minun täytyy tutkia häntä -- miekka tuppeen! Iivana, vartioi häntä!"

Rakuunat hajosivat sinne tänne pihaan. Iivanan silmäyksistä huomasi kyllä, ettei hän tyytynyt vahdin pitoon, vaan olisi mieluummin seurannut tovereitaan, joiden hän luuli menevän etsimään "saalista."