Storieta
English
Sign up

The opening · free to read

Sisällys:

Lukijalle. Kotiseutuni. Äitini. Pirttimme. Ensi kerran kirkkoon. Lukukinkerit. Toinen Helsingin-matkani. Uusi virka. Turun-matka. Paimenpoikana. Mestarin opissa. Nuorukaisena. Helsingin verstaassa. Jäitse Pietariin. Käynti kotiseudullani. Takaisin Suomeen.

Lukijalle.

Tämä kirja kertoo tekijänsä, hämäläisen mökinpojan, elämäntarinan tahi varsinaisesti vain hänen elämänsä ensimmäisen ja vaiherikkaimman kolmanneksen historian, koristelematta ja sillä taidolla, johon tekijä pystyy. Se on oikeastaan paperille pantu tekijää itseään varten ijällä, jolloin nuoruuden muistot viimeisiä kertoja selkeinä kangastuksina näyttäytyvät näköpiirissä, vähitellen painuakseen unhotuksen mereen. Kun kuitenkin muut, luettuaan nämä muistelmat, ovat katsoneet niillä ajankuvina ja ehkä muutenkin olevan jotain arvoa, on tekijä jättänyt ne painettavaksi, hyvin tietäen etteivät hänen kyhäelmänsä vastaa kirjallisia vaatimuksia, mutta toiselta puolen arvellen että ehkäpä sietää tulla muistoon merkityksi jotain niistäkin tuhansista kansamme jäsenistä, jotka miespolvi takaperin, suomalaisessa ylämaassa syntyneinä, vaelsivat leivän ja uudenlaatuisen elämän haussa ruotsalaiselle meren rannikolle ja sinne koteutuivat. Aika oli silloin toinen kuin nyt. Kansanlapsella oli kaupungissa joka taholla vastassaan jyrkkä muuri: vieras kieli. Ja jos sen muurin jotenkuten sai murretuksi, oli yltäkyllin muita vastuksia. Mutta että kaikkina aikoina ja kaikissa kansankerroksissa, ja noina menneinä päivinä ehkä tiheämmässä kuin nykyään, on tavattavissa ihmisiä, joilla on sydän paikallaan, siitä on tämäkin tarina todistuksena. Olkoon nämä piirrelmäni muistomerkkinä niille nimeltä tuntemattomille hyville ihmisille, jotka tekijä on taipaleellaan kohdannut ja joille hän on kiitollisuuden velkaa.

Aatu Koskelainen.

Kotiseutuni.

Olenpahan sieltä etelä-Hämeen takamailta, olen niinkutsuttu "lehtolapsi". Isästäni en muuta tiedä kuin että hän on ollut olemassa, äitini oli pienen uudistalon viides lapsi.

Uudistalo ei mahtanut olla kovin suuri, koska se oli arvioitu vain viidenkymmenen hopearuplan arvoiseksi.

Kun veljet näkivät äitini hairahduksen, niin pistivät hänelle kymmenruplasen käteen ja sanoivat: "Mene häpeäsi kanssa matkaasi!" Silloin siirtyi äitini erääseen läheiseen torppaan ja samaisen torpan saunassa minä ensikerran näin päivänvalon. Se tapahtui elokuussa vuonna 18-.

Veljiltään saamallaan kymmenruplasella osti äitini pienen pirtin, josta sitten tuli minun lapsuuskotini ja kaikkien lapsuusmuistojeni keskus.

Sillä pienellä pirtillä on silläkin oma historiansa. Pirtin osti äitini vanhalta korvenkääntäjältä, jota nimitettiin Laakerin Antiksi. Hän oli raivannut ja rakentanut kokonaista kolme uudistorppaa. Ensimmäisen torppansa rakensi hän vähäisen matkan päähän kylästä, mutta kun naapureita ilmestyi joka puolelle, suuttui hän moisesta tungettelevaisuudesta ja siirtyi vähäisine tavaroineen kauemmaksi metsään. Mutta eipä hän sielläkään saanut kauan yksin olla, kirveen kolketta alkoi pian kuulua lähiseudulta. Laakerin Antti kokosi omaisuutensa ja otti entistä pitemmän askeleen kohti korpia ja erämaita, ja siellä hän kai vihdoin löysi etsimänsä rauhan.

Sen Laakerin Antin toisen torpan pirtin äitini sitten osti.

Mainita voi myöskin että siihen aikaan ei tehty minkäänlaisia välikirjoja, vaan maanomistaja sanoi työnhaluiselle rengilleen tavallisesti tähän tapaan: "Ota Liisa mukaasi ja rakenna torppa sinne Kaurajärven mäkeen, saat viisi vuotta olla veroista vapaana. Kontio siirtyköön loitommalle."

Ensimmäinen tapaus, joka selvemmin on jäänyt muistoon aivan varhaisimmasta lapsuudestani, oli eno-vainajani hautajaiset. Muistan vielä hyvinkin elävästi, kuinka minut asetettiin uuninloukkoon jakkaralle istumaan ja ryynipuurokuppi pantiin syliini. Äitini sanoi minun silloin olleen kolmen vuoden ikäisen.

Sitten seurasi noin kolmisen vuotta hämärän aikaa, josta en muista juuri mitään. Ensimmäinen merkkipäivä nuoressa elämässäni sattui minun ollessani kuuden vuoden vanha. Se oli tapaus, jolla on ollut tärkeä merkitys koko elämääni. Se oli se päivä, jolloin äitini savusta mustuneen ja kolhitun arkun pohjalta kaivoi esiin äitini isävainajan ostaman aapisen. Aapinen oli ajanhampaan ja monen sukupolven käsien pitelystä muuttunut vähän ulkonäöltään. Muistan sentään elävästi kansilehden, jolla suurin kirjaimin luettiin "Aapiskirja, opiksi ja huviksi Suomen lapsille." Takimmaisella kansilehdellä taas oli se tavanomainen aapiskukko, pyrstön alla tuokkosellinen munia.

Kirjainten oppiminen tapahtui hyvin yksinkertaisella tavalla. Äitini istui kehräämässä, minä istuin jakkaralla hänen vieressään kirja polvillani ja noin kuusi tuumaa pitkä tikku kädessäni. Asetin tikun kärjen ensimmäisen kirjaimen kohdalle, äitini vilkasi kirjaan ja sanoi a, minä toistin aa, sitten siirsin tikun kärjen seuraavalle kirjaimelle, äitini sanoi b, minä toistin sen ja niin sitä jatkettiin siksi kunnes tultiin ö:hön, jolloin alettiin taas alusta. Minulla oli harvinaisen hyvä muisti, joten opin kirjaimet parissa päivässä. Tavaaminen kävi samalla tavalla, äitini sanoi ensi tavuun ja minä äänsin perässä pitkään ja suurella äänellä, niinkuin Jukolan veljekset lukkarin tuvassa. Sillä tavalla jatkettiin jonkun aikaa ja niin oli minulla koko lukutaidon salaisuus tiedossani.

Olen kertonut tästä lukemisen opettamisesta vähän seikkaperäisemmin sentähden, että varmaan suurin osa Suomen kansasta on oppinut lukutaitonsa samalla tavalla. Kansakoululaitosta ei silloin ollut olemassa. Opittuani lukemaan alkoi minulle hauskat ajat. Aamusilla herättyäni hain heti käsiini aapisen, josta sitten luin aamurukouksen. Äitini oli nimittäin hyvin harras uskovainen. Joka aamu ja ehtoo luettiin rukoukset, samoin ruualle ruvetessa ja ruualta päästyä kädet ristissä kiitettiin Jumalaa, kaiken hyvän antajaa. Virsikirjaa ja uutta testamenttia käytettiinkin hyvin ahkeraan varsinkin pyhäpäivinä. Edellisessä näistä löytyi eräs historiallinen kertomus Jerusalemin hävityksestä. Tätä lukiessani tunsin turmeltumattomassa oikeuskäsityksessäni sydämellistä iloa siitä että Jumala oli roomalaisten kätten kautta kostanut juutalaisille sen kauhean verityön, jonka he olivat tehneet ristiinnaulitessaan meidän herramme ja mestarimme.

Äitini.

Äiti! Mikä kaunis, mikä hellyyttä uhkuva sana! Sinä, äiti, hoitelit minua hellien, niin varovasti. Sinä annoit kaikkein parhaimman mitä sinulla oli, sinä annoit minun imeä elämän nestettä rinnoistasi, vaikka ne olivat työstä ja rasituksesta kuihtuneet. Sinä valvoit monta yötä minun tähteni, vaikka olit väsyksissä päivän raatamisesta ihmisten pelloilla ja niityillä. Sinä kannoit minua selässäsi työstä palatessasi kosteitten niittyjen ja kivisten mäkien poikki, kun jalkani olivat niin rohtuneet etten voinut niillä astua. Sinä kylvetit minua lauantaisin ja pesit pääni, ettei sinne syöpäläisiä kasvaisi. Sinä ompelit minun paitani ja mekkoni ja pesit ne lumivalkeiksi.

Tästä kaikesta et saanut koskaan kiitosta etkä sinä sitä pyytänytkään. Tämä olkoon sinulle kiitokseksi sanottu, kun minä nyt vuosien perästä sinua muistelen!

Ulkomuodoltaan oli äitini lyhyenläntä, lihavanlainen tyllerö. Kasvot rokonarpiset, silmät surunvoittoiset, sinisen harmaat, katse joskus hyvinkin terävä ja läpitunkeva.

Luonteeltaan oli hän alakuloinen, harvasanainen, sanoisinko melkein synkkämielinen. En muista hänen koskaan nauraneen, korkeintaan muistan hänen hymyilleen surunvoittoista hymyään, joka sekin katosi heti ilmestyttyään.

Äiti parka! Kuinkahan paljon sinäkin olit toivonut ja odottanut elämältä, ja kuinkahan mahdoit kärsiä nähdessäsi kaikkien nuoruudenunelmiesi särkyvän pirstaleiksi!

Pirttimme.

Me kutsuimme sitä pirtiksi, vaikka se oli vain tavallinen sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli kaksi akkunaa, jos niitä niin voi nimittää. Yksi oli etelän puolella, siinä oli kolme pientä vihertävää lasiruutua, neljäs ruutu oli päreillä ja tuohella tukittu. Lännen puolella oli samansuuruinen ja samanlainen akkuna sillä erotuksella vain, että siinä ei ollut enää yhtään ehjää ruutua.

Vasemmassa nurkassa oli harmaasta kivestä muurattu kiuas, jonka raoista minä lapsena kaivelin saviruukin pois ja, niin oudolta kun se kuuluukin, imeskelin minä sitä mielelläni. Kiukaan yläreunalla oli kaksi mustunutta lautaa, jotka palvelivat astinlautoina kylvettäessä. Mikä mainio löyly, mikä suloinen lämpö siitä kiukaasta lähti! Sitä ei voi kuvitellakaan se, joka ei itse ole ollut muassa. Porras, jota myöten lavalle noustiin, oli ympyriäinen tukki, johon kirveellä oli hakattu muutamia lovia, askelmien virkaa toimittamaan. Kun kiuasta lämmitettiin tuli koko pirtti savua täyteen, jolloin äiti aukaisi oven että savu pääsisi ulos. Pienenä ollessani minä kiipesin vällyjen alle sänkyyn siksi aikaa kun ovi oli auki.

Pirtin seinähirret olivat alempana kutakuinkin puhtaat, ylempänä sitävastoin ne olivat pikimustat ja nokihahtuvia riippui niistä alas.

Huonekaluista ei ole juuri paljon sanottavaa: pöytäkaappi, joka seisoi kolmella jalalla, sänky, jossa oli olkia pohjalla, vällyt, yksi tuoli ja lavitsa, siinä koko kalustomme! Olinhan vähällä unohtaa tärkeimmän, nimittäin rukin. Se oli äitini leipäpuu.

Jokapäiväinen elämämme talviseen aikaan oli hyvin yksitoikkoista. Kun lumipyryt tukkosivat tiet ja polut sylenkorkuisilla nietoksilla, saimme olla eroteltuina muista ihmisistä pitkät ajat, väliin useita kuukausia. Kevätpuolella talvea tulivat kyläläiset takamailta noutamaan hirsiä ja pärepuita ja silloin he tavallisesti poikkesivat meille lämmittelemään ja pitäjän kuulumisia kertomaan.

Ajan kulusta ei meillä ollut paljon tietoa, kelloa tai kukkoa kun ei ollut. Eipä noita sentään suuresti kaivattukaan: söimme kun oli nälkä, menimme nukkumaan kun tuli uni ja nousimme ylös, kun oli tarpeeksi nukuttu. Selkeällä ilmalla sentään päiväseen aikaan auringosta ja yöllä tähdistä arvioimme ajan kulun kutakuinkin tarkkaan.

Pimeän tultua puhallettiin hiilloksesta tuli päreeseen, joka asetettiin seinällä olevaan pihtiin. Kun se oli loppuun palanut sytytettiin toinen ja maata mennessämme oli tavallisesti pihdin alla iso kasa karsia ja pirtti päreen savua täynnä.

Äiti kehräsi hyvin ahkeraan talon emännille sekä villasia että rohtimisia lankoja; niistä saimme sitten särvintä. Leivän oli äiti hankkinut jo kesällä päivätöillä heinäniityillä ja elonkorjuussa.

Syksyisin oli äitini myöskin usein riihi- ja pellavanpuhdistustöissä kylässä. Silloin lähti hän jo illalla kotoa, sillä "päivä" alkoi tavallisesti kello kahdeltatoista yöllä. Minä en päässyt mukaan kuin ani harvoin, tavallisesti sain jäädä yksin kotiin ja ne yöt ne vasta olivat pitkiä ja pimeitä! Tulta ei minulle koskaan jätetty, ettei tulenvaarasta olisi pelkoa. Tulitikkujakaan ei ollut; ne olivat siihen aikaan vielä ylellisyystavaraa.

Niinkuin jo mainitsin oli äitini uskovainen, ja Jumalan pelkoon hän koki minutkin kasvattaa. Hän neuvoi minua aina kääntymään hyvän Jumalan puoleen, milloin jotakin tarvitsin ja varsinkin hädässä ja ahdistuksissa. Nämä hänen neuvonsa painuivat minun lapsenmieleeni niin syvästi, että ne ovat seuranneet minua läpi koko elämäni.

Kun äiti talvisaikaan joskus kävi kylässä asioita toimittamassa, viipyi hän huonojen teitten ja pitkän matkan tähden toisinaan kauemmin kuin oli sovittu. Silloin tuskalliset ajatukset rupesivat risteilemään minun pienissä aivoissani: onkohan äidille tapahtunut joku onnettomuus, ehkä ovat sudet hänet syöneet taikka ehkäpä hän kuoppaisella ja kivisellä polulla on taittanut jalkansa. Silloin äitini opetukset paraiten tulivat mieleeni, silloin asetin käteni ristiin ja hartaasti pyysin hyvää Jumalaa tuomaan äitini kotiin poikansa tykö.

The book keeps going

Keep reading, and see it illustrated

Reading is free forever. Sign up and watch scenes appear while you read.

Illustrated scene from FrankensteinIllustrated scene from The Great GatsbyIllustrated scene from Pride and Prejudice

Scenes Storieta drew for other classics.

New illustrated classics

A new classic, drawn, in your inbox.

Once or twice a month: the latest books to get full character casts, scene art, and free comic editions. No account needed.