Merelä ja rannikolta: Kokoelma kertomuksia

Vanha meriluotsi. Hieno laivuri. Kaunis veljeys. Per Grinerudin kihlaus ja naiminen. Pieni kirjanen. Vekseli. "Täti kertoo." Suutari Torp.

VANHA MERILUOTSI.

Meriluotsit ovat minun mielestäni Norjan ylpeys; moni maanmies kenties pitää tätä kummallisena, mutta sen annan heille anteeksi, sillä useimmat eivät tiedä; mitä luotseina oleminen merkitsee. Luotsimme ovatkin usein surkean näköisiä maalla, koska useimmat heistä ovat köyristyneet luuvalon tähden, ja koska kasvonsa ovat ahavoituneet ja ruskettuneet myrskystä ja meren vaahdosta, mutta kun synkkänä syysyönä on matkalla, ja äkkiarvaamatta saa nähdä luotsiveneen tulevan täysin reivatuilla purjeilla, ja vanhan tottuneen merimiehen istuvan perässä, sillävälin kun toinen öljyvaatteisin puettu olento pysytteleikse mastossa tahi "vantissa", valmiina puhuttelemaan teitä, silloin vasta opitaan arvossa pitämään vanhaa luotsia.

Niinpian kun luotsi kuulee, että on aikomus purjehtia satamaan, joka on hänelle tuttu, käskee hän heti laivurin pysäyttämään ruorin, jotta hän voisi tulla kannelle, tätä käskyä noudatetaan varsinkin syksyllä ja myrsky-ilmoilla suurella reippaudella; mutta jos on kesä ja kaunis ilma, on laivuri useinkin hyvin valmis tinkimään luotsin kanssa maksusta, joka seikka aina on minua suututtanut. Niinpian kuin luotsivene töyttää laivan kylkeen, tarttuu vanha luotsi köysiportaisin ja saatuaan molemmat jalkansa niille, survaisee hän veneen laivan kyljestä, ja iskiessään rynnäkkö-portaisin alkaa hän heti komentaa, käskien laivurin "täyttää purjeet", ja nostaa äkkiä peräsimen ylös.

Tultuaan kannelle, paiskaa hän kättä laivurille ja perämiehelle, jos tämä on läsnä, miehistö saa nyykähdyksen, taikkapa kaksikin. Sitten menee hän peräsimen luo, katsomaan, onko peränpitäjä kykenevä mies, joka ymmärtää asiansa. Laivuri tahtoo päästä Kristianiaan niinpian kun suinkin, ja luotsi lupaa kulkea koko yön, jos vaan "se" (ilma) tulee niin selkeäksi, että voi nähdä vilahduksenkaan merimajakoista.

Kun suunta on määrätty ja luotsi on saanut tarpeelliset purjeet lisätyksi, kulkee hän eteenpäin kannella, tapaa siellä perämiehen ja muutamia merimiehiä, jotka paraillaan vetävät ylös kettinkiä ja koettavat ankkuria saada kuntoon. Hän pudistaa päätään sanoen:

"No pojat, joko te hinaatte ylös kettinkiä, on vielä matkaa, ennenkuin olemme perillä."

Miehistö oikaisee selkäänsä ja kaikkien silmät kääntyvät luotsiin, joka hymyillen jatkaa:

"Hinauttakaa ylös kolmekymmentä syltä, perämies, ja käärikää kelalle noin 15 syltä, on hyvin mahdollista, että saamme laskea ankkurin Langgrundenin luona, sillä 'se' näyttää tulevan jokseenkin pimeäksi tänä yönä."

Luotsi lähtee perälle ja tultuaan keskilaivalle menee hän keittohuoneen ohitse, jonka ovella kokki seisoo; luotsi puristaa hänen kättänsä ja kysyy kuiskaten, onko hän jo pannut kahvikattilansa tulelle; jos kokki vastaa myöntämällä, hymyilee luotsi sanoen:

"Se on hyvä, ukkoseni, olen ollut merellä kaksi vuorokautta, ja 'se' on niin puhaltanut viimeiseen asti, että on ollut aivan mahdoton saada valkeaa palamaan venheessä, niin että olen syönyt kuivaa leipää ja juonut kylmää vettä koko ajan. Mistä olette kotoisin, kokki, voin puheestanne kuulla, ett'ette ole Vestlantilainen?"

"Näsniemeltä", vastaa kokki.

"Vai niin, mikä on nimenne", jatkaa luotsi.

"Nimeni on Karl Anderson; isälläni on pieni kartano nimeltä Tangen, hänkin on kulkenut monta vuotta merellä, mutta nyt häntä luuvalo niin rasittaa, että hänen täytyy pysyä kotona", sanoo kokki.

"Jumala siunatkoon sinua, 'ukkoseni', minä kyllä tunnen Anders Tangenin", pitkitti luotsi, "hän oli jungmanni 'Anna Kristinalla', kun minä olin pursimiehenä; yhdessä purjehdimme kaksi vuotta. Larsen, joka on kotoisin Kristianiasta, oli laivurina, ja kyllä hänessä oli miestä, ei parempaa voi toivoa, ei koskaan ollut puhettakaan leivän punnitsemisesta, eihän toki, -- siellä sai kokki tuoda leipää milloin tahansa, ja kahvikattila seisoi kyökissä kaiken yötä. Joimme kahvia 'ensimmäisellä vahdilla', ja 'koiravahdilla', eikä laivuri koskaan käynyt kannella pyytämättä kahvikuppia. Niin, sen miehen kanssa vasta kelpasi purjehtia ja liian onnelliseksi teki hän meidät, neljä vuotta purjehdin pursimiehenä hänen kanssaan, ja sillä ajalla emme kadottaneet niin kapulaakaan lastistamme; tuuli kovasti kun laskimme rantaan; mutta kun lähdimme ulos, oli heti päivänpaiste ja hyvä tuuli. -- Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa, kun kahvi joutuu."

Laivuri, joka on ollut kajuutassa kirjoittamassa valmiiksi tavaraluetteloa, tulee ylös kannelle, missä hän tapaa luotsin.

"No luotsi, mitä arvelette ilmasta, voitteko purjehtia, vai tahdotteko, että laskemme naara-ankkurin, niinpian kuin on mahdollista tavata pohjaa ankkurille."

"Katsotaanpa 'sitä' nyt hetkinen, kapteini", vastaa luotsi, "minä ajattelen hiipiä tuolla länsirannan suojassa, tullakseni kryssärin sivutse, se vie aina koko ajan, ennenkuin 'palvelijat' menevät laivalta, kun kerran ovat huomanneet meidät ja tulleet laivalle. On suuri eroitus menneen ja nykyisen ajan välillä, silloin taisi mennä aina ylös Dröbakiin, näkemättä tullipalvelijaa, mutta kai tämäkin on joksikin hyväksi, luulen minä."

"Enpä luule, että meidän tarvitsee pelätä minkään kryssärin ahdistavan meitä tänä yönä", sanoo laivuri, "tuulee liian kovasti, ja minun kokemukseni mukaan ei sitä väkeä nähdä tuuliaispäillä eikä vastatuulella."

"Älkääpä sanoko sitä liian kovin, kapteini, siellä on kryssäreillä paljo reipastakin väkeä, jotka eivät merta pelkää, ja milloin suinkin voivat päästä merelle, lähtevät he, mutta siinä tapauksessa, että he tulevat, voitte te vaan pyytää yhtä miestä laivalle vahdiksi, siten meidän ei tarvitse odottaa kunnes he ovat panneet sinettiin ja 'inkoseeranneet', se ei maksa monta kruunua."

Luotsi menee tuulen suojaan, jossa hän köyristyneessä asennossa kurkistaa toisella puolella suuriseilin alatse, ja hetkisen jälkeen huutaa hän:

"Vasemmalle vähän!"

"Vasemmalle vähän", kertoo peränpitäjä, samassa kun laiva kääntyy sivulle, ja pian huutaa taas luotsi:

"Peräsin suoraan!"

Perämies kertoo komento-sanat, jotka tuskin ovat kuolleet hänen huulillaan, ennenkuin laiva jo menee käskettyyn suuntaan.

Samassa tuleekin kokki ja ilmoittaa luotsille, että kahvi jo on valmiina kajuutan pöydällä. Luotsi kääntyy laivurin puoleen käskien hänen olemaan varuilla hetken, sillä välin kun hän käy kahvia juomassa sanoen:

"Antakaa 'hänen' (laivan) mennä, niinkuin hän nyt menee; on selvää vettä aina Bastöhön saakka, jonka näemme hetken perästä."

Luotsi menee ja istuu kaikessa rauhallisuudessa pöydän ääreen.

Tuskin on hän ollut siellä viittä minuuttia, ennenkuin laivurista jo tuntuu että luotsi tarvitsee kokonaisen ijankaikkisuuden juodakseen tuota siunattua kahviansa; on pimeä kuin pussissa ja laivurista näyttää, kuin menisi kaikki murskaksi laivan ympärillä, hänen olisi hyvä halu vähän nyhkäistä luotsia, ellei tuo näyttäisi liian akkamaiselta.

Noin neljännestunnin kuluttua tulee luotsi kannelle, pureskellen kovaa Iaivakorpun palaista; hän menee tyynen puolelle, ja katselee toiselle puolelle. Laivuri on heti hänen vieressään, alkaa puhua "pilkkopimeästä" ja muusta senlaisesta, jota luotsi tuskin kuuleekaan. Hän sanoo vaan:

"Pimeys ei haittaa, niinkauan kun ilma vaan on selkeä, ei ole mikään vaikeus nähdä majakkatulia tänä yönä. Tahdotteko ottaa kiikarin kapteini, tuolla lahdessa pitäisi minun merkkieni mukaan olla Bastö." Luotsi osoittaa toiselle puolelle ja laivuri nostaa kiikaria osoitettuun suuntaan, tuskin on hän katsonut siihen ennenkuin hän huudahtaa:

"Tuolla näen valkean!"

"Hyvä on", vastaa luotsi kylmäverisesti, "antakaa 'hänen' edeskinpäin mennä samaan suuntaan, sillä välin kun minä menen sisään juomaan kahvini loppuun; leipänne on jokseenkin kovaa vanhoille hampaille, kapteini, niin että vie aikaa ennenkuin saan vähänkin 'jyrsityksi' sisääni. -- Pelkäsin vähän että virta kääntyisi eteenpäin, mutta niinkuin näkyy on se meille myötäinen -- 'hän' kiiruhtaa eteenpäin hyvää kyytiä, näen minä."

Luotsi katoaa jällen kajuuttaan ja laivuri jää omiin ajatuksiinsa; vanhan luotsin rohkeus kummastuttaa häntä suuresti ja hän toivottaa itselleen edes kolmannen osan tämän pelkäämättömyydestä ja levollisesta mielestä.

Laivuri ei ole mikään jänis. Niinkauan kun hän on avonaisilla vesillä on hän merimies kiireestä kantapäähän, mutta tultuaan vuonoihin, joissa molemmin puolin on kallioita ja särkkiä, tulee hän yht'äkkiä araksi, sillä hän tietää ett'ei siellä voi turvata omaan itseensä, vaan täytyy luottaa luotsiin, vanhaan mieheen, joka pimeässä helposti voisi erehtyä erilaisten merkkien suhteen.

Hetken päästä tulee vihdoin luotsi, laivurin suureksi iloksi, jälleen kannelle. Hän on saanut tulta pieneen mustaan savipiippuun, joka näyttää maistuvan hänestä erinomaiselta. Vanhus menee ensin kiittämään laivuria ruuasta ja juomasta, johon tämä vastaa vaan "terveiksenne, luotsi", sitten menee hän pois ja katselee valkeata, joka tulee suuremmaksi ja suuremmaksi. Laivuri on jälleen hänen vieressään, kysyen leikillisesti.

"Tunnetteko jälleen valkean, luotsi?"

"Oh, sitä en katsellut, kapteini", vastaa luotsi, ja osoittaen valkeata kohti jatkaa hän: "tuolla itäpuolella on ilmautunut muutamia särkkiä sittenkuin viimeksi olin ulkona, Jumala yksin tietää, mitä se merkinnee. Pelkäänpä pahoin, että saamme 'sen' sivullemme, ennenkuin tiedämmekään. Ei hätääkään, jos 'se' vaan tulee vastaiseksi, mutta jos saamme tuulen tuolta päin, on se sama kuin sumu, ja silloin en minä, ettekä te voi tehdä mitään, kapteini. Jos 'se' vaan pysyisi alallaan, kunnes tulemme 'Bastön vasikan' sivu, saisi 'se' sitten Jumalan nimeen tehdä mitä tahtoisi; me kyllä tavalla tai toisella pääsemme tuonne Langgrundenille ja siinä saamme laskea ankkurin, kunnes päivä rupeaa koittamaan."

Tähän asti on ollut vireä märssyseili-tuuli lounaisista, eikä kukaan väestöstä ole uneksinutkaan etukeulan kääntymistä tänä yönä, ennenkuin luotsi yht'äkkiä huutaa:

"Kääntäkää nopeasti perä ja kokkapurjeet, ja laskekaa alas iso halssi!"