Tarzanin viidakkoseikkailuja: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä

Pitkänään herkullisen mukavasti troopillisen metsän siimeksessä tarjosi Tika kieltämättä mitä kiehtovimman kuvan nuoresta naisellisesta suloudesta. Niin ajatteli ainakin Apinain Tarzan, joka kyyrötti läheisen puun matalalle riippuvalla oksalla, katsellen häntä.

Jospa vain olisitte nähnyt tuon miehen siinä veltosti venymässä aarniometsän jättiläisen oksalla, samalla kun yläpuolelta lehväkatoksen läpi pilkistellen pujotteleva päiväntasaajan aurinko kirkkaasti täplitteli hänen ruskeata ihoansa, jos olisitte nähnyt hänen sopusuhtaisen ruumiinsa ja jäntevät raajansa huolettoman sirossa asennossa, kaunismuotoisen pään osaksi kääntyneenä mietiskelyyn vaipumista osoittavin ilmein ja älykkäiden, harmaiden silmien uneliaasti ahmivan hartaan ihailunsa esinettä, olisitte luullut häntä jonkun muinaisaikaisen puolijumalan uudeksi ruumiillistumaksi.

Ette olisi aavistanut, että hän lapsuudessaan oli imenyt kamalannäköisen, karvaisen naarasapinan rintoja tai että hän koko itsetajuisessa menneisyydessään, sitten kun hänen vanhempansa olivat menehtyneet pienessä majassa maan saartaman sataman vieressä viidakon liepeillä, ei ollut tuntenut muita tovereita kuin Kertshakin -- ison apinan -- heimon jöröjä uroksia ja äriseviä naaraita.

Jos olisitte voinut lukea ne ajatukset, joita risteili hänen toimeliaissa, terveissä aivoissaan, sen kaipauksen, ne halut ja pyyteet, joita Tikan näkeminen hänessä herätti, niin ette olisi ollut vähääkään taipuisampi uskomaan, kuka tämä apinamies todellisesti oli. Sillä yksistään hänen ajatuksiensa nojalla olisi ollut mahdotonta saada selville totuutta -- että hänet oli synnyttänyt hieno englantilainen nainen ja että hänen isänsä oli ollut englantilainen aatelismies, jonka sukupuu oli vanha ja kunnioitettu.

Ei tuntenut Apinain Tarzan oikeata alkuperäänsä. Siitä, että hän oli John Clayton, loordi Greystoke, jolla oli paikka ylähuoneessa, ei hänellä ollut aavistustakaan, ja jos hän olisi sen tiennyt, ei hän olisi sitä ymmärtänyt.

Niin, Tika oli todella kaunis!

Tietystikin Kaala oli ollut kaunis -- äiti on aina kaunis lapsestaan -- mutta Tikan kauneus oli kokonaan omalaatuista; sitä ei voinut kuvata, ja parhaillaan alkoi Tarzan sitä tajuta hyvin epämääräisesti ja hämärästi.

Vuosikausia olivat Tarzan ja Tika olleet leikkitovereita, ja Tika pysyi yhä vieläkin leikkisänä, kun taas hänen ikäisensä nuoret urokset olivat nopeasti muuttumassa äreiksi ja kärtyisiksi. Jos Tarzan sitä lainkaan ajatteli, niin otaksuttavasti hän järkeili nuorta naarasta kohtaan tuntemansa lisääntyvän kiintymyksen saavan helposti selityksensä siitä seikasta, että kaikista entisistä leikkikumppanuksista vain Tikalla ja hänellä oli säilynyt ollenkaan halu kisailla kuten menneinä aikoina.

Mutta istuessaan tänään katselemassa Tikaa hän älysi huomaavansa tämän ruumiin ja kasvonpiirteiden kauneuden -- mitä hän ei ollut milloinkaan aikaisemmin tehnyt, koska kauneudella ei ollut mitään merkitystä siihen nähden, että Tika kykeni ketterästi kiitämään metsän alempien tasanteiden halki, kun he leikkivät Tarzanin tuotteliaiden aivojen kehittämiä alkeellisia leikkejä, olivat hippasilla ja piilosilla.

Tarzan raapi päätään, upottaen sormensa syvälle mustaan tuuheaan tukkaan, joka reunusti hänen siroja nuorekkaita kasvojaan -- hän raapi päätään ja huoahti. Tikan vasta äsken havaittu kauneus muuttui yhtä äkkiä hänen epätoivonsa aiheeksi. Hän kadehti Tikan ruumiin komeata karvapeitettä. Hänen oma sileä, ruskea hipiänsä herätti hänessä inhon ja halveksimisen sekaista kiukkua. Vuosia sitten hän oli sisimmässään toivonut, että kerran hänkin saisi karvapuvun kuten kaikilla hänen veljillään ja sisarillaan oli; mutta viime aikoina hänen oli ollut pakko luopua tästä ihastuttavasta haaveesta.

Sitten oli Tikalla vankat hampaat, ei tietystikään niin isot kuin uroksilla, mutta sittenkin valtavan uhkeat vehkeet verrattuina Tarzanin heikkoihin, valkeihin hampaisiin. Entä hänen tuuheat kulmakarvansa, hänen leveä, litteä nenänsä ja hänen suunsa! Tarzanin usein harjoittama temppu oli supistaa suunsa pieneksi ympyräksi ja sitten puhaltaa poskensa pullolleen, samalla nopeasti räpytellä silmiään; mutta hän. tunsi, ettei hän ikinä oppisi suorittamaan sitä niin vastustamattoman taitavasti kuin Tika sen teki.

Hänen sinä iltapäivänä tarkkaillessaan ja ihaillessaan Tikaa lähti eräs nuori urosapina, joka oli ollut laiskasti kaivelemassa ruokaa kostean ja sotkuisen, lahonneen kasvullisuuskerroksen alta lähellä kasvavan puun juurella, kömpelösti lönkyttämään Tikaa kohti. Kertshakin heimon muut apinat liikkuivat veltosti sinne tänne tai loikoivat rauhallisesti päiväntasaajan viidakon keskipäivän helteessä. Silloin tällöin oli milloin mikin heistä sattunut joutumaan varsin lähelle Tikaa, eikä Tarzan ollut välittänyt siitä mitään. Minkä vuoksi sitten hänen otsansa rypistyi ja hänen lihaksensa jännittyivät nyt, kun hän näki Taugin pysähtyvän nuoren naaraksen viereen ja senjälkeen kyyristyvän aivan likelle häntä?

Tarzan oli aina pitänyt Taugista. Lapsuudestaan saakka olivat he kisailleet yhdessä. Kylki kyljessä he olivat kyykötelleet veden partaalla, vikkelät, voimakkaat sormet valmiina sujahtamaan esiin ja tarttumaan Pisahiin, kalaan, jos tämä vilpoisten syvyyksien asukas kiitäisi lammikon pintaan Tarzanin siihen tiputtamien hyönteisten houkuttelemana.

Yhdessä he olivat kiusanneet Tublatia ja ärsyttäneet Numaa, leijonaa. Miksi siis Tarzan tunsi lyhyiden niskakarvojensa pörhistyvän vain sen tähden, että Taug istui Tikan vieressä?

Totta kyllä oli, ettei Taug enää ollut sama riehakas apina kuin eilispäivänä. Kun hän murisi ja hänen jättimäiset torahampaansa paljastuivat, ei kukaan enää saattanut kuvitella, että hän oli yhtä hilpeällä tuulella kuin silloin, kun hän ja Tarzan olivat kierineet nurmikolla leikkitappelussa. Nykyinen Taug oli kookas, juro urosapina, synkkä ja peloittava. Hän ja Tarzan eivät kuitenkaan olleet koskaan riidelleet keskenään.

Joitakuita minuutteja nuori apinamies katseli Taugin painautuessa yhä lähemmäksi Tikaa. Hän näki vankan kämmenen hiomattoman hyväilyn, kun se silitti naaraksen kiiltävää olkaa, ja sitten Apinain Tarzan liukui maahan keveästi kuin kissa ja lähestyi paria.

Sinne mennessään hänen ylähuulensa kaareutui irvistykseen, niin että kulmahampaat näkyivät, ja hänen laajasta rinnastaan kajahti syvä murina. Taug katsahti häneen päin, muljauttaen verestäviä silmiään. Tika nousi puolittain pystyyn ja silmäili Tarzania. Arvasiko hän, mikä oli syynä tämän kiihtymykseen? Kukapa voi sanoa? Joka tapauksessa hän oli naaras, ja niinpä hän ojensi kätensä ja raaputti Taugia pienen, litteän korvan takaa.

Tarzan näki sen, ja samalla hetkellä kun hän sen näki, ei Tika enää ollut sama pieni kisakumppani kuin tunti sitten; sensijaan hän oli ihailtava olento -- ihailtavin koko maailmassa -- ja hänen omistamisestaan Tarzan oli valmis ottelemaan henkensä kaupalla Taugia tai ketä hyvänsä muuta vastaan, joka rohkenisi panna hänen omistusoikeutensa epäiltäväksi.

Kumartuneena, lihakset pingoitettuina ja toinen mahtava olkapää käännettynä nuoreen urokseen päin, Apinain Tarzan hiipi kylki edellä yhä lähemmäksi. Hänen kasvonsa olivat hieman poispäin käännetyt, mutta hänen terävien harmaiden silmiensä katse ei hetkeksikään siirtynyt Taugin silmistä, ja sitä mukaa kuin hän eteni, kävi hänen murinansa syvemmäksi ja voimakkaammaksi.

Taug nousi seisomaan lyhyille jaloilleen ja pörhisti karvansa. Hänen torahampaansa olivat paljaat. Myös hän kääntyi syrjin, pysähtyi jalat jäykkinä ja murisi.

"Tika on Tarzanin", sanoi apinamies, käyttäen isojen ihmisenmuotoisten apinain matalia kurkkuääniä.

"Tika on Taugin", vastasi urosapina.

Thaka, Numgo ja Gunto, joiden unta näiden kahden nuoren uroksen murahtelu häiritsi, nostivat päänsä puolittain välinpitämättöminä, puolittain tarkkaavaisina. Heitä nukutti, mutta he aavistivat, että oli tulossa tappelu. Se keskeyttäisi heidän viettämänsä uneliaan viidakkoelämän yksitoikkoisuuden.

Pitkä ruohoköysi riippui vyyhdittynä Tarzanin olalta rinnan yli; hänen ammoin kuolleen ja hänelle tuntemattomaksi jääneen isänsä metsästyspuukko oli hänen kädessään. Pieniaivoinen Taug tunsi suurta kunnioitusta kiiltävää, terävää metallikappaletta kohtaan, jota apinapoika osasi niin hyvin käyttää. Sillä hän oli surmannut hurjan isäpuolensa Tublatin ja Bolganin, gorillan. Taug tiesi sen, ja siksi hän läheni varovaisesti, kaartaen Tarzanin ympäri ja etsien avointa hyökkäyskohtaa. Myöskin toinen oli varuillaan; sillä hänellä oli pienempi ruho ja huonommat luonnon antamat aseet, ja hän noudatti sen vuoksi samanlaista menettelytapaa.

Jonkun aikaa näytti siltä, että tora menisi samaa latua kuin useimmat heimon jäsenten väliset kinat ja että toinen riitapuoli lopulta väsyisi ja lähtisi yrittämään jotakin muuta puuhaa. Niin se kenties olisi päättynyt, jos casus belli olisi ollut joku muu; mutta Tikan itserakkautta kutkutti se huomio, joka oli keskittynyt häneen, ja se seikka, että nämä kaksi urosta aikoivat tapella hänen tähtensä. Sellaista ei koskaan ennen ollut tapahtunut Tikan lyhyen elämän aikana. Hän oli nähnyt muiden urosten tappelevan muiden, vanhempien naaraiden tähden, ja hänen pieni villi sydämensä oli kaivaten odottanut sitä päivää, jolloin viidakon ruohikko punertuisi hänen ihanan olentonsa tähden suoritetussa murhaavassa ottelussa vuodatetusta verestä.

Niinpä hän nyt istua kyyrötti herjaten puolueettomasti kumpaakin ihailijaansa. Hän sinkautteli heille ivasanoja pelkuruudesta ja syyteli heille halventavia nimityksiä, kuten Histah, käärme, Dango, hyena. Hän uhkasi kutsua Mumgan kurittamaan heitä kepillä -- Mumgan, joka oli niin vanha, ettei enää kyennyt kiipeämään, ja niin hampaaton, että hänen oli pakko supistaa ruokalistansa melkein yksinomaan banaaneihin ja toukkiin.

Katselemaan jääneet apinat kuulivat sen ja nauroivat. Taug oli vimmoissaan. Hän syöksyi äkkiä Tarzanin kimppuun, mutta apinapoika hypähti ketterästi syrjään, välttäen hänet, ja pyörähti sitten ympäri vikkelästi kuin kissa, juosten senjälkeen takaisin ahdistamaan toista uudelleen. Hyökätessään hän nosti metsästyspuukkonsa korkealle päänsä yläpuolelle ja tähtäsi tuhoisan iskun Taugin niskaan. Apina kääntyi ja löi aseen sivulle, niin että sen pureva terä vain ohimennen viilsi hänelle haavan hartioihin.

Punaisen veren tulvahtaminen näkyviin sai Tikan päästämään kimeän riemuhuudon. Ah, tämäpä oli jotakin! Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen, olivatko toiset huomanneet tämän todistuksen siitä, kuinka hänestä pidettiin. Troijan Helena ei ollut aikoinaan hituistakaan ylpeämpi kuin Tika sillä hetkellä.

Jos Tika ei olisi ollut niin kokonaan kiintynyt turhamaiseen itse-ihasteluunsa, olisi hän kenties kuullut lähellä olevan puun lehvistön kahisevan, mikä ei johtunut tuulesta, koska oli aivan tyyntä. Ja jos hän olisi katsahtanut ylöspäin, olisi hän nähnyt kiiltävän sileän otuksen väijyvän melkein suoraan hänen kohdallaan ja ilkeiden keltaisten silmien tähyilevän häneen nälkäisesti; mutta Tika ei katsahtanut ylöspäin.

Haavoituttuaan oli Taug peräytynyt, muristen kammottavasti. Tarzan oli seurannut häntä, kiljuen hänelle solvauksia, ja uhannut häntä, heilutellen asettaan. Tika siirtyi pois puun alta, haluten pysytellä lähellä ottelijoita.