Talttumaton Tarzan

Nairobissa hän oli saanut tiedon maailmansodasta, joka jo oli alkanut, ja aavistaen saksalaisten viipymättä hyökkäävän Englannin Itä-Afrikkaan hän nyt kiiruhti kotiinsa noutamaan vaimoaan, viedäkseen hänet turvallisempaan paikkaan. Mukanaan hänellä oli joukko mustia sotureitaan, mutta liian hidas oli apinamiehestä näiden harjaantuneiden ja karaistujen metsänkävijäin kulku.

Tarpeen vaatiessa Apinain Tarzan loi yltään sivistyksen ulkokuoren ja sen mukana vain haitaksi olevat vaatteet, jotka olivat tuon sivistyksen tunnusmerkit. Hetki vain, ja hienostunut englantilainen herrasmies oli muuttunut alastomaksi apinamieheksi.

Hänen puolisonsa oli vaarassa. Nyt häntä hallitsi ja vallitsi vain tuo yksi ainoa ajatus. Hän ei häntä ajatellut minään lady Jane Greystokena, vaan olentona, jonka oli voittanut omakseen teräsjänteittensä voimalla ja jota hänen piti puolustaa juuri tuolla samalla aseistuksella.

Ei se ollut mikään parlamentin ylähuoneen jäsen, joka matkasi nopeasti ja yrmeän päättävästi tiheää metsää tai väsymättömin lihaksin katkaisi aavat tasankopaikat -- se oli iso urosapina, mielessä vain yksi ainoa tarkoitus, joka haihdutti kaikki väsymyksen ja vaaran ajatuksetkin.

Pikku Manu-apina, joka puheli ja torui lehvistön keskitasanteella, näki hänen kulkevan ohi. Siitä oli aikoja, kun hän viimeksi oli nähnyt suuren tarmanganin alasti ja yksinään kiirehtivän viidakon halki. Partainen ja vanha oli Manu-apina, mutta hänen hämäriksi käyneet silmänsä alkoivat hohtaa hänen muistaessaan aikoja, jolloin Apinain Tarzan oli ylimpänä viidakon herrana hallinnut niitä lukemattomia olentoja, jotka polkivat isojen puiden alla leviävää kasvistoa tai lensivät tai kiipesivät aina korkeimman tasanteen ylimpiin lehvälinnoihin.

Myös Numa, joka lepäili viimeöisen onnistuneen saalistamisen jälkeen, räpytteli keliervänvihreitä silmiään ja koukisti keltaisen häntänsä äkätessään vanhan vihollisensa hajun.

Ei Tarzankaan ollut tietämätön Numan, Manun ja muiden viidakon petojen läsnäolosta nopeasti vaeltaessaan länttä kohti. Osaksikaan ei hänen pintapuolinen tutustumisensa Englannin hienostoon ollut turruttanut hänen ihmeellisiä aistejaan. Hänen nenänsä oli ilmoittanut Numa-leijonan läsnäolon jo ennenkuin petojen majesteettinen kuningas tiesi hänen ohikulustaan.

Mutta vaikka apinamiehen aistit olisivat olleet kuinka terävät tahansa, kuinka nopea tahansa hänen kulkunsa läpi villin synnyinmaansa, kuinka voimakkaat tahansa hänen lihaksensa -- hän oli kuitenkin kuolevainen. Aika ja paikka asettivat hänellekin voittamattomat rajat, eikä kukaan sitä sen paremmin tajunnut kuin Tarzan itse. Hänessä kuohui ja kiehui, ettei voinut matkata ajatuksen nopeudella ja että hänen edessään olevat kyllästyttävän pitkät penikulmat vaativat häneltä monen monien tuntien väsymättömiä ponnistuksia, ennenkuin saisi metsänreunan äärimmäisen puun oksalta pudottautua avoimelle kedolle, missä näkyi hänen määränpäänsä.

Päiviä siinä kysyttiin, vaikkapa hän makasi öisin vain muutamia tunteja ja jätti kokonaan sattumasta riippuvaksi, kohtaisiko tiellään ruuaksi kelpaavaa lihaa. Jos Wappi, antilooppi, tai Horta, villikarju, osuivat tielle hänen ollessaan nälissään, aterioi hän, mutta pysähtyi vain niin kauaksi, että ehti suorittaa tapon ja leikata itselleen lihapalan.

Vihdoin läheni pitkä matka loppuaan; hän kulki viimeistä metsäistä taivalta, johon hänen maatilansa rajoittui idässä, ja kun se oli tehty, seisoi hän tasangon reunalla katsellen kotiaan yli leveän lakeuden.

Ensi katsahduksesta hänen silmäteränsä supistuivat ja lihaksensa jännittyivät. Jo tuonkin matkan takaa hän saattoi nähdä, että asiat eivät olleet kuin pitäisi. Ohut savu kiersi ilmaan talon oikealta puolelta, missä ladot olivat sijainneet. Niitä ei siellä nyt näkynyt, ja talon piipusta, josta savun olisi pitänyt nousta, ei lähtenyt yhtään mitään.

Tarzan lähti kiireesti eteenpäin ja tällä erää nopeammin kuin ennen, sillä nyt häntä ajoi sanomaton pelko, joka oli pikemminkin sisäisen aavistuksen kuin järjen synnyttämä. Petojen tavoin näytti Apinain Tarzan omaavan kuudennen aistin. Jo aikoja ennenkuin hän saapui talolle, hän oli mielessään kuvaillut näyn, joka vihdoin aukeni hänen eteensä.

Ääneti ja hyljättynä oli siinä viiniköynnöksen peittämä rakennus. Kytevä tuhka osoitti paikkaa, jossa hänen isot latonsa olivat sijainneet. Menneet olivat hänen urheiden palvelijainsa olkikattoiset majat, tyhjät olivat pellot, laitumet ja karjatarhat. Sieltä ja täältä kohosi ilmaan korppikotkia, jotka kaartelivat ihmisten ja eläinten kuolleitten ruumiiden yllä.

Miltei kauhun tuntein, jollaista hän ei tietänyt milloinkaan ennen kokeneensa, apinamies vihdoin pakotti itsensä käymään sisälle taloon. Ensi näky, joka häntä kohtasi, sai vihan ja verenjanon punaisen pilven hänen kasvoilleen, sillä surmattuna makasi oleiluhuoneessa uskollisen Muviron jättiläiskasvuinen poika Wasimbu, joka yli vuoden ajan oli ollut lady Janen henkilökohtaisena vartijana.

Huoneen kumoonkaadettu, sinne tänne viskelty kalusto, lattiaan ruskeiksi kuivuneet verilätäköt ja veriset kädenjäljet seinillä ja ovenpielissä todistivat hirveästä taistelusta, jota oli huoneen ahtaissa puitteissa käyty. Pienikokoisen pianon yli lojui erään toisen mustan soturin ruumis ja lady Janen huoneen ovella makasivat Greystoken kolmen uskollisen palvelijan ruumiit.

Tämän huoneen ovi oli suljettu. Kumarin hartioin ja sumentunein silmin Tarzan seisoi ja mykkänä tuijotti tunteettomia lautoja, joiden kätkemää hirveää salaisuutta hän ei tohtinut edes mielessään kuvailla.

Hitaasti ja lyijynraskain jaloin hän astui ovea kohti. Hapuillen hänen kätensä tarttui ovenripaan. Näin hän seisoi toisen pitkän minuutin. Sitten hän äkkinäisellä liikkeellä ojensi jättiläisvartalonsa, ryhdisti mahtavat hartiansa ja pää pelotonna pystyssä lennätti oven auki ja astui yli kynnyksen huoneeseen, johon liittyivät hänen elämänsä kalleimmat muistot. Ei pieninkään piirre muuttunut hänen yrmeillä ja jäykistyneillä kasvoillaan hänen astuessaan yli huoneen ja seisahtuessaan pienen sohvan ääreen, jolla kasvot alaspäin lepäsi eloton ruumis, äänetön, liikkumaton olemus, joka kerran oli pulpunnut elämää, nuoruutta ja rakkautta.

Ei yksikään kyynel himmentänyt apinamiehen silmää, mutta hänen Luojansa yksin tietää ajatukset, jotka kulkivat hänen vieläkin puolivillien aivojensa läpi. Pitkän aikaa hän vain seisoi ja tuijotti tuota aivan tuntemattomaksi muuttunutta ruumista; kumartui sitten ja nosti sen käsivarsilleen. Kääntäessään ruumista ja nähdessään kuoleman tuhon, hän sinä hetkenä koki sielussaan surun, kauhun ja vihan äärimmäiset syvyydet.

Etuhuoneessa oleva katkaistu kivääri ja revitty verentahraama sotilaslakki lattialla kertoivat, kutka olivat olleet tämän teon suorittajat.

Hetkiseksi oli hänessä välähtänyt mahdoton toive, että tuo ruumis ei olisikaan hänen puolisonsa, mutta hänen nähdessään ja tuntiessaan vaimonsa sormukset tämäkin viimeinen heikko toivon säde sammui.