Tarzan ja kultaleijona: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä

Sabor, naarasleijona, imetti pentuaan -- yhtä ainoaa villamaista palloa, täplikästä kuin Shita, pantteri. Hän loikoi lämpimässä päivänpaisteessa pesänään olevan kallioluolan suulla kyljelleen kellistyneenä, silmät puoliummessa. Mutta Sabor oli silti valppaana. Noita pieniä karvapalloja oli ollut aluksi kolme -- kaksi tytärtä ja poika, -- ja Sabor ja niiden isä Numa olivat tunteneet itsensä ylpeiksi ja onnellisiksi. Mutta saalista oli ollut niukalti, ja puutteellisesta ravinnosta laihtunut Sabor ei ollut kyennyt tuottamaan riittävästi maitoa, kunnollisesti ruokkiakseen kolmea ahnetta pentua, ja kylmän sateen tultua olivat pienokaiset sitten sairastuneet. Vain voimakkain oli jäänyt eloon -- molemmat tyttäret olivat kuolleet. Sabor oli surrut, tassutellut edestakaisin noiden surkeannäköisten, tahraantuneiden turkismyttyjen ääressä, ulissut ja valittanut. Silloin tällöin hän nuuski niitä kuonollaan ikäänkuin herättääkseen ne siitä pitkästä unesta, josta ei enää herätä. Vihdoin hän kuitenkin luopui ponnistuksistaan, ja nyt hänen koko villin sydämensä täytti vaisto huolehtia pienestä urospennusta, joka hänellä oli jäljellä. Senvuoksi oli Sabor tavallista valppaampi.

Numa, urosleijona, oli poissa. Kaksi yötä sitten hän oli kaatanut otuksen ja laahannut sen heidän pesäänsä. Viime yönä hän taas oli lähtenyt matkalle, mutta ei ollut palannut. Sabor ajatteli siinä puoliksi torkkuessaan Wappia, lihavaa antilooppia, jota hänen uljas puolisonsa ehkä juuri sillä hetkellä raahasi sotkuisen viidakon läpi pesää kohti. Tai kenties hän toisi Paccon, seebran, jonka liha oli heikäläisten parasta herkkua -- mehevän, maukkaan Paccon. Saborille tuli vesi suuhun.

Ah, mitä se oli? Heikko äänenvärähdys oli osunut noihin herkkiin korviin. Emo kohotti päätänsä keikauttaen sen ensin toiselle puolelle ja sitten toiselle, kun hän korvat hörössä koetti erottaa sen äänen pienintäkin toistumista, joka oli häntä häirinnyt. Hänen kuononsa haisteli ilmaa. Oli vain pienoinen aavistus tuulenhenkäyksestä, mutta se huokui häntä kohti hänen kuulemansa rasahduksen suunnalta, ja rahinaa hän kuuli vieläkin ja hiukan vahvistuneena, ja hänelle selvisi, että olipa se mitä tahansa, lähestyi se häntä. Kun se tuli lähemmäksi, lisääntyi eläimen hermostunut levottomuus, ja hän kierähti vatsalleen, sulkien maidonsaannin pennulta, joka ilmaisi paheksumistaan pienoisilla murahduksilla, kunnes emon matala ärtynyt ulahdus sen vaiensi. Sitten se seisoi äitinsä vieressä, katsellen ensin häntä ja sitten samaan suuntaan, johon emo katsoi, ja keikauttaen pääkköstään ensin toiselle ja sitten toiselle puolen.

Epäilemättä oli Saborin kuulemassa äänessä jotakin häiritsevää, jotakin, mikä herätti levottomuutta, elleipä varsinaista pelkoakaan. Mutta vielä hän ei ollut varma, että se oli mikään paha enne. Saattoihan hänen suuri herransa olla palaamassa; mutta ääni ei toki muistuttanut leijonan liikunnasta, varsinkaan ei raskasta saalista laahaavan leijonan. Emo vilkaisi pentuunsa, samalla ulahtaen valittavasti. Häntä vaivasi aina pelko, että joku vaara uhkaisi poikasta -- hänen pienen perheensä viimeistä vesaa. Mutta olihan hän, Sabor, lastaan puolustamassa.

Nyt toi tuulenviima hänen vainuaviin sieraimiinsa hajun siitä, mikä häntä kohti oli viidakon läpi liikkumassa. Heti muuttuvat huolestuneet äidinkasvot kiiluvasilmäiseksi hurjan raivon naamioksi, ja torahampaat paljastuivat, sillä haju, joka viidakon läpi oli häntä kohden löyhähdellyt, oli vihattu ihmisenhaju. Hän nousi pystyyn, pää kallistui, kaareva häntä vavahti hermostuneesti. Sillä omituisella keinolla, jolla eläimet ilmoittavat toisilleen ajatuksiaan, varoitti hän penikkaansa laskeutumaan maahan ja pysymään alallaan, kunnes hän itse palaisi. Sitten hän riensi nopeasti, mutta äänettömästi tungettelijaa vastaan.

Pentu oli kuullut, mitä sen emo oli kuullut; ja nyt sekin tunsi ihmisenhajua -- oudon hajun, joka ei koskaan ennen ollut sen sieraimiin osunut, mutta jonka se kuitenkin heti tunsi vihollisen hajuksi -- hajuksi, joka synnytti siinä yhtä luonteenomaisen vastavaikutuksen kuin emäleijonassakin. Se nosti hennot selkäkarvansa pystyyn ja paljasti pienoiset torahampaansa. Täysikasvuisen eläimen mennessä nopeasti ja hiipimällä korkeiden puiden alla kasvavaan pensaikkoon seurasi pieni pentu hänen kiellostaan välittämättä perässä, takaraajain hoippuessa sivulta sivulle, niinkuin lajin nuorimmilla on tapana, mikä naurettava käynti sopii huonosti yhteen eturaajain ylvään ryhdin kanssa. Mutta kiintyneenä siihen, mitä oli hänen edessään, ei naarasleijona tiennyt, että pentu pomppi hänen jäljessään.

Näiden kahden edessä oli sadan metrin taival tuuheaa viidakkoa, mutta sen lävitse olivat leijonat puhkaisseet tunnelimaisen polun pesälleen. Sitten tuli pieni aukio, jonka poikki vei syvään poljettu viidakkolatu aukeaman toisesta laidasta sen vastakkaiselle syrjälle alkavaan tiheikköön. Kun Sabor ehti aukealle, näki hän pelkonsa ja vihansa esineen olevan jo hyvän matkaa sen sisäpuolella. Entä jos tuo ihmisolento ei pyydystänytkään häntä tai heikäläisiä? Entä jos se ei aavistanut heidän olemassaoloaankaan? Nämä seikat eivät leijonattaresta tänään merkinneet mitään. Tavallisesti hän olisi sallinut olennon mennä häiritsemättä ohi, kunhan se vain ei olisi tullut kyllin lähelle uhatakseen hänen tai pennun turvallisuutta; ja pennuttomana hän olisi luikkinut tiehensä heti kun olisi saanut vihiä ihmisen lähestymisestä. Mutta tänään oli leijonaemo hermostunut ja pelokas ainoan jäljelläolevan pentunsa puolesta. Hänen äidinvaistonsa keskittyivät kolminkertaisesti tähän ainoaan elossa olevaan ja kolmin verroin rakastettuun lapseen; eikä hän siis odottanut, että mies uhkasi häntä tai hänen pienokaisensa turvallisuutta, vaan samosi häntä vastaan pysähdyttääkseen hänet. Lempeästä äidistä hän oli muuttunut peloittavaksi tuhoeläimeksi, hänen aivoissaan vallitsi vain yksi ajatus -- tappaminen.

Hän ei epäröinyt hetkistäkään aukean laidassa eikä antanut pienintäkään varoitusta. Ensimmäisenä tiedoituksena mustalle soturille siitä, että oli leijona penikulmainkaan päässä hänestä, oli tuon hiidenmoisen, julmanaamaisen kissan ilmestyminen hyökkäämään ahon yli häntä kohti nopeana kuin nuoli. Musta soturi ei etsinyt leijonia. Jos hän olisi tiennyt, että sellainen oli lähettyvillä, olisi hän tehnyt suuren kaarroksen. Hän olisi vielä nytkin paennut, jos olisi ollut mihin paeta. Ensimmäinen puu oli kauempana hänestä kuin leijona. Tämä olisi hänet tavoittanut ennenkuin hän olisi ehtinyt juosta neljännestäkään välimatkasta. Ei ollut mitään toivoa, ja vain yksi tehtävä oli mahdollinen. Peto oli melkein hänen kimpussaan, ja sen takana hän näki pienen pennun. Miehellä oli raskas keihäs. Hän työnsi sen kauas taaksepäin oikealla kädellään ja paiskasi sen juuri samalla hetkellä, kun Sabor kohottausi karkaamaan hänen kimppuunsa. Keihäs lävisti villin sydämen, ja melkein samassa tarttuivat jättiläisleuat soturin kasvoihin ja pääkalloon. Leijonan ponnahdus kaatoi molemmat raskaasti tantereelle -- kuolleina; vain lihasten väreelliset nytkähtelyt vielä todistivat heidän vastikään eläneen.

Orvoksi jäänyt pentu seisoi kahdenkymmenen askeleen päässä, katsellen kysyvin silmin elämänsä ensimmäistä suurta onnettomuutta. Se tahtoi lähestyä emoaan, mutta ihmisenhajun aiheuttama luontainen pelko pidätti sen. Sitten se alkoi uikuttaa äänellä, joka aina sai äidin rientämään luokse; mutta tällä kertaa hän ei tullut -- ei edes noussut pentuaan vilkaisemaan. Poikanen oli hämillään, ei voinut tätä ymmärtää. Hän jatkoi kirkumistaan, tuntien itsensä yhä surullisemmaksi ja yksinäisemmäksi. Vähitellen hän hiipi lähemmäksi emoaan. Hän näki, että outo olento, jonka emo oli tappanut, ei liikahtanut, ja hetkisen kuluttua hän kaihtoi sitä vähemmän, rohkenipa viimein tulla aivan emonsa viereenkin ja nuuskia häntä. Uikutti hänelle yhä, mutta emo ei vastannut. Vihdoin hänelle alkoi selvitä, että jotakin oli vinossa -- että tuo iso, kaunis äiti ei ollut entisellään, vaan että hänessä oli tapahtunut muutos. Siitä huolimatta pentu yhä riippui hänessä, uikuttaen kovin, kunnes vihdoin nukahti lyyhistyneenä hänen ruumistaan vasten.

Siinä asennossa Tarzan sen löysi -- Tarzan ja Jane, hänen vaimonsa, ja heidän poikansa Korak, Tappaja, palatessaan Pal-ul-donin salaperäisestä maasta, josta nuo kaksi miestä olivat Jane Claytonin pelastaneet. Kuullessaan heidän lähestyvän pentu avasi silmänsä ja nousi, luimisti korviaan ja murisi heille, painuen kuollutta äitiään vasten. Sen nähdessään apinamies hymyili.

"Näppärä pikku veitikka", hän virkkoi, käsittäen yhdellä silmäyksellä koko murhenäytelmän. Hän lähestyi sähisevää ja sylkevää pentua, odottaen, että se kääntyisi pakenemaan. Mutta sitä se ei suinkaan tehnyt. Päinvastoin se murisi yhä raivokkaammin ja iski Tarzanin ojennettuun käteen, kun hän kumartui sitä tavoittamaan.

"Mikä urhea pikku elukka!" huudahti Jane. "Orpo-parka!"

"Siitä tulee komea iso leijona tai olisi tullut, jos sen emo olisi elänyt", sanoi Korak. "Katsokaahan tuota selkää -- suoraa ja vahvaa kuin keihäs. Kovin surullista, että pikku lurjuksen täytyy kuolla."

"Sen ei tarvitse kuolla", vastasi Tarzan.

"Ei sillä ole suuria mahdollisuuksia -- se kaipaa maitoa vielä parin kuukauden ajan; kuka sitä sille hankkii?"

"Minä", vastasi Tarzan.

"Aiotko ottaa sen kasvatiksesi?"

Tarzan nyökkäsi.

Korak ja Jane nauroivat. "Se on mainiota", huomautti edellinen.

"Loordi Greystoke Numan pojan kasvatusäitinä", nauroi Jane.

Tarzan nauroi heidän kanssaan, mutta ei lopettanut huomaavaisuuttaan pentua kohtaan. Kurottaen äkkiä kätensä hän tarttui pienen leijonan niskavilloihin ja silittäen lempeästi puhutteli sitä matalalla tuudittelevalla äänellä. En tiedä, mitä hän sanoi; mutta ehkä pentu tiesi, sillä samassa se lopetti ponnistelunsa eikä enää yrittänyt raapia ja purra hyväilevää kättä. Sitten apinamies nosti sen ylös ja painoi rintaansa vasten. Se ei näyttänyt enää pelkäävän eikä edes paljastanut hampaitaan, vaikka äskeinen vihattu ihmisenhaju oli näin lähellä.

"Kuinka sinä siinä menettelit?" huudahti Jane Clayton.

Tarzan kohautti leveitä olkapäitään. "Samansukuiset eivät pelkää toisiaan -- nämä ovat tosiaan minun sukulaisiani, yritettäköön minua sivistää kuinka paljon tahansa. Ehkä se on syy, miksi ne eivät pelkää minua, kun annan niille merkkejä ystävyydestä. Näkyyhän tämäkin pikku veitikka sen tietävän."

"Minä en voi sitä koskaan tajuta", huomautti Korak. "Olen mielestäni jokseenkin tottunut Afrikan eläimiin, mutta minulla ei ole niihin samaa valtaa enkä tajua niitä yhtä hyvin kuin sinä. Mistä se johtuu?"

"On ainoastaan yksi Tarzan", sanoi lady Greystoke, hymyillen ilkkuvasti pojalleen, mutta värähtipä hänen äänessään ylpeyttäkin.

"Muista, että minä synnyin eläinten parissa ja olen eläinten kasvattama", huomautti Tarzan hänelle. "Ehkäpä isäni sittenkin oli apina -- väittihän Kaala aina, että hän oli."

"John! Kuinka sinä tuollaista?" huudahti Jane. "Tiedäthän varsin hyvin, ketkä isäsi ja äitisi olivat."

Tarzan vilkaisi juhlallisesti poikaansa ja sulki toisen silmänsä. "Äitisi ei koskaan opi kunnioittamaan ihmisapinain oivallisia ominaisuuksia. Tuntuu melkein siltä kuin hän närkästyisi vihjauksesta, että on mennyt naimisiin erään sellaisen kanssa."