Kalkkarokäärme

I. Kalkkarokäärmeitten luolassa. II. Pelastettu viime hetkellä. -- Hyvä palkinto. III. Salaperäinen tapaus "präärian sydämessä". IV. Selitys ja uhkarohkean pelin alku. V. Peli elämästä ja kuolemasta. VI. Jälleen kalkkarokäärmeitten vallassa. VII. Hyvässä kellarissa. VIII. Mies matkalaukussa ja viimeisen tanssin alku. IX. Juhlan loppu ja hyvä kaappaus.

I.

KALKKAROKÄÄRMEITTEN LUOLASSA.

Yksinäinen kulkija liikkuu sangen hitaasti Arizonan pääkaupungin Phoenixin pääkatua. Kaupungissa kuusine tuhansine ihmisineen ei ole paljon kehumista. Mutta usein kyllä sattuu, että asukkaat joutuvat vilkkaaseen liikkeeseen. Ja syynä siihen on tietysti aina joku villien arizonapoikien uusi kuje.

Tällä kertaa oli siellä kuitenkin tavattoman rauhallista, ei mikään kiinnittänyt erikoisesti yksinäisen kulkijan huomiota huolimatta siitä, että hän silminnähtävästi oli muukalainen paikkakunnalla ja näki ensimäistä kertaa aito cowboyden pääkaupungin.

Miehellä oli suuri huopahattu, kiiltävät nahkaliivit hihoineen ja pitkävartiset saappaat, joihin keltaiset korderoyhousut oli pistetty. Hän näytti olevan farmarin ja cowboyn välimuoto, mutta ei muuten mitenkään huomiotaherättävä -- ei edes kirkuvan punaisen kaulahuivinsa vuoksi, jonka molemmat päät läpättivät kuin siivet. Tietysti ei takataskuista puuttunut helposti käsille saatavia revolvereita.

Mutta muukalainen hän paikkakunnalla oli, muuten olisi hän liikkunut suuremmalla varmuudella eikä silmäillyt joka puolelle niinkuin teki -- pysähtyäkseen lopuksi eräälle portille, joka johti pieneen, heiluvilla palmuilla, pippuripuilla, oleandereilla ja muilla ihanuuksilla koristettuun pihaan.

Puiden takana oli kaksikerroksinen tiilirakennus ja matala kylkirakennus palvelusväkeä varten.

Kun oli alkanut hämärtää ja pian tulisi aivan pimeä, ei tästä ihanuudesta voinut eroittaa paljoakaan. Mutta muukalaisen seisoessa ja katsellessa, tuli pieneen portin yläpuolella olevaan ikkunaan valoa ja hän saattoi nähdä talon numeron, joka sai hänet tyytyväisesti murahtamaan ja mutisemaan itsekseen:

-- Saattaa olla viekkauttakin... Näitä pokerihaikaloja ei tapaa sieltä minne ne on päästetty. Mutta joka tapauksessa... Antaa mennä!

Nahkaliivinen mies heitti vielä kerran katseen houkuttelevaan talonnumeroon -- juuri siihen, jota oli etsinyt -- ja vei samalla kätensä lähimpään revolveritaskuun -- ikäänkuin tunnustellakseen, että siellä oli kaikki kunnossa, ja uudisti saman liikkeen vastakkaisella puolella. -- Senjälkeen meni hän niin äänettömästi kuin mahdollista suletulle portille koettaen astua niin, etteivät hänen askeleensa turhanpäiten narskuvassa hiekassa kuuluisi.

Messinkisellä kirjelaatikolla ja nimikilvellä varustetun portin luona hän pysähtyi vielä kerran kuuntelemaan.

Sisällä, samoinkuin pihalla ja kadullakin, oli kaikki hiljaista. Jossain kaukana kaupungilla kuului koira haukkuvan. Siinä kaikki.

Hän vetäytyi hiukan sivulle voidakseen silmäillä talon toistakin puolta. Mutta oli tullut jo niin pimeä, ettei hän voinut edes eroittaa oliko siellä ikkunoita. -- Mutta äkkiä huomasi hän aivan vieressään seinää vasten olevat rautatikapuut, kenties paloportaat, jotka lähemmin tarkastellessa osoittautuivat johtavan katolle. Hän näki myöskin, että tikapuut johtivat aivan läheltä toisessa kerroksessa olevaa parveketta, niin että sillä saattoi siirtää itsensä portaita myöten joko ylös tahi alas -- mikä kai oli tulenvaaran sattuessa tarkoituskin.

Muukalaiseen vaikutti tämä huomio rauhoittavasti. Hän näki siinä keinon pelastua muustakin kuin tulen vaarasta; niin, hetkisen tuntui hänestä melkein siltä, kuin pitäisi hänen sisäänmennessään käyttää juuri parveketta eikä tavallista käytettyä tietä.

Tämä ajatus kuitenkin hylättiin yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Se saattaisi hänet sisälläolijoiden kanssa sotajalalle ja hänen tarkoituksensa oli esiintyä mahdollisimman varovasti -- saavuttaakseen päämaalinsa, jota varten oli tullut.

Hetkistä myöhemmin oli hän jälleen portin vieressä. Vihdoin ojensi hän päättävästi kätensä ja painoi sähkökellon nappia.

Hänen kasvoillaan oleva ilme, kun portti silmänräpäyksessä avattiin, oli varmasti paras kummastuksen merkki millä ajatella saattoi. -- Näytti kuin olisi sisäpuolella seisottu valmiina millä hetkellä hyvänsä avaamaan ja hän saattoi vain, kuten sanottu, näyttää äärimmäisen hölmistyneeltä, kun tulenvalossa porttiaukossa näyttäytyi kiiltävän musta neekeri, joka irvisti hänelle tervetuliaisiksi ja sanoi papukaijamaisen koneellisesti:

-- Ketä haetaan?

-- Haen talonomistajaa tahi oikeammin vuokraajaa, mr Täyskäsi-Frediä, tuli vastaus melkein yhtä koneellisesti -- ei tosin sellainen, jollaiseksi se olisi tullut, jos hänellä olisi ollut muutamia sekuntteja miettimisaikaa.

-- En tunne, sanoi musta irvistäen niin, että hampaat loistivat.

-- Ettekö? Well, kenties nimellä Fred Folson?