Marsin sotavaltias

Dorin laaksossa, unohdetun Korus-järven tulipunaisia rantaniittyjä reunustavan metsän pimennossa, Marsin kuiden kiitäessä meteorimaista rataansa alhaalla kuolevan tähden taivaalla, hiivin varovasti aavemaisen hahmon jälessä, joka ilmeisesti liikkui huonoilla asioilla, sillä hän pysytteli huolellisesti synkimpien varjojen peitossa.

Kuuden pitkän marsilaisen kuukauden ajan olin harhaillut kammottavan Auringon temppelin läheisyydessä. Siellä, hitaasti kiertävässä komerossa, syvällä Marsin pinnan alla virui prinsessani kuin haudassa -- elävänä vaiko kuolleena? Oliko kiukkuisen Phaidorin murha-ase osunut rakkaimpani sydämeen? Vain aika antaisi siihen kysymykseen varman vastauksen.

Minun oli odotettava kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän Marsin päivää, ennenkuin kopin ovi uudelleen joutuisi tunnelin pään kohdalle, jossa viimeksi olin nähnyt iki-ihanan Dejah Thorisini.

Tämä aika oli puolivälissä, tai olisi huomenna, mutta se näky, joka oli kohdannut katsettani, juuri ennenkuin tupruava savu sokaisi silmäni ja se kapea rako, josta olin nähnyt Heliumin prinsessan koppiin, sulkeutui erottaen meidät toisistamme kokonaiseksi pitkäksi Marsin vuodeksi, oli vielä muistissani elävänä ja kirkkaana, himmentäen kaikki sitä ennen ja sen jälkeen sattuneet tapahtumat.

Niin selvästi kuin kaikki olisi tapahtunut eilispäivänä näin vielä Phaidorin, Matai Shangin tyttären, vimmastuneet, mustasukkaisen raivon vääristämät kasvot, kun hän tikari koholla karkasi rakastamani naisen kimppuun.

Näin punaisen neidon, Ptarthin Thuvian, hypähtävän väliin estämään hirmutekoa.

Palavasta temppelistä kantautunut savu oli sitten verhonnut murhenäytelmän, mutta uhrin parkaisu iskun sattuessa kaikui korvissani. Senjälkeen oli kaikki ollut hiljaista, ja savun hälvettyä oli kiertyvän temppelin kammio, johon kaunotarkolmikko oli teljetty, ehtinyt pois näkyvistä ja kuuluvista.

Tämän hirveän hetken jälkeen oli sattunut paljon sellaista, johon minun oli ollut kiinnitettävä huomiotani, mutta sen tapahtuman muisto ei häipynyt mielestäni hetkeksikään, ja aina kun vain voin riistäytyä irti niistä monista tehtävistä, joita minulla oli järjestäessämme uudelleen ensisyntyisten hallitusta, senjälkeen kun voittoisa laivastomme ja maajoukkomme olivat nujertaneet heidät, vietin kaiken aikani poikani, Heliumin Carthorisin, äidin kolkon vankilan läheisyydessä.

Mustaihoinen rotu, joka monia miespolvia oli palvonut Marsin epäjumalaa Issusta, oli joutunut perin sekasortoiseen tilaan, kun olin paljastanut Issuksen vain katalaksi vanhaksi akaksi. Raivoissaan ensisyntyiset olivat repineet hänet kappaleiksi.

Ylvästelevän itsehyväisyyden korkealta jalustalta ensisyntyiset olivat suistuneet alennuksen kuiluun. Heidän epäjumalattarensa oli sortunut ja hänen kanssaan koko heidän valheellinen uskontonsa. Heidän pelätty ja voittamattomaksi kehuttu laivastonsa oli kärsinyt musertavan tappion jouduttuaan taistelemaan Heliumin punaisen kansan ylivoimaisia aluksia ja parempia sotilaita vastaan.

Ulkoisen Marsin keltaisten merenpohjien hurjat vihreät laumat olivat ratsastaneet villeillä thoateillaan Issuksen temppelin pyhissä puistoissa, ja heistä kaikista rajuin, Tharkin jeddak Tars Tarkas, oli istunut Issuksen valtaistuimella halliten ensisyntyisiä, liittoutuneiden ratkaistessa voitetun kansan kohtaloa koskevia kysymyksiä.

Melkein yksimielisesti pyydettiin minua nousemaan mustaihoisten ikivanhalle valtaistuimelle, ja ensisyntyisetkin kannattivat kilvan tätä esitystä. Mutta minä en tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Sydämeni ei voisi ikinä sopeutua pitämään tästä rodusta, joka oli kohdellut loukkaavasti prinsessaani ja poikaani.

Minun ehdotuksestani tuli Xodarista ensisyntyisten jeddak. Hän oli ollut dator eli ruhtinas, ennenkuin Issus oli riistänyt häneltä arvon, joten hän eittämättömästi oli sopiva kyseessäolevalle korkealle paikalle.

Kun Dorin laaksossa rauha oli täten turvattu, niin vihreät sotilaat hajautuivat autioille merenpohjilleen ja me heliumilaiset palasimme omaan maahamme. Siellä taaskin tarjottiin minulle valtaistuinta, sillä Heliumin kateissa olevasta jeddakista, Dejah Thorisin isoisästä Tardos Morista ja tämän pojasta, Dejah Thorisin isästä Mors Kajakista, Heliumin jedistä, ei ollut saapunut mitään tietoja.

Toista vuotta sitten he olivat lähteneet tutkimaan pohjoista pallonpuoliskoa etsien Carthorisia, ja heidän kansansa oli vihdoin masentuneena uskonut tosiksi epämääräiset, jäisiltä napaseuduilta tihkuneet huhut heidän kuolemastaan.

Uudelleen kieltäydyin astumasta valtaistuimelle, sillä en jaksanut uskoa, että uljas Tardos Mors ja hänen yhtä uljas poikansa olivat kuolleet.

"Ottakaa heidän rintaperillisensä hallitsijaksenne siihen asti, kunnes he palaavat!" lausuin Heliumin kokoontuneille ylimyksille, puhuessani heille Palkkion ja Koston temppelissä Totuuden jalustalta Oikeamielisyyden armoistuimen viereltä, samalta paikalta, jossa vuosi takaperin olin seisonut kuunnellen, kun Zat Arrras oli julistanut kuolemantuomioni.

Näin sanoen astuin eteenpäin ja laskin käteni Carthorisin olalle, joka seisoi eturivissä ympärilleni kaartuneiden ylimysten keskellä.

Kuin yhdestä suusta kajahti ylimysten ja kansan raikuva, moninkertainen hyväksymishuuto. Kymmenen tuhatta miekkaa lennähti ilmaan, ja ikivanhan Heliumin mainehikkaat soturit lausuivat onnittelunsa Carthorisille, Heliumin uudelle jeddakille.

Hänet valittiin hallitsijaksi eliniäksi tahi siihen asti, kunnes hänen isoisänsä tai tämän isä palaisi. Sitten kun tämä Heliumille tärkeä kysymys oli näin yleiseksi tyytyväisyydeksi järjestetty, lähdin seuraavana päivänä takaisin Dorin laaksoon ollakseni Auringon temppelin läheisyydessä siihen ratkaisevaan päivään saakka, jolloin vankeudessa viruvan rakkaimpani kopin ovi avautuisi.

Hor Vastuksen, Kantos Kanin ja muut oivalliset alapäällikköni ja auttajani jätin Carthorisin luokse Heliumiin, että hänellä olisi tukenaan heidän viisautensa, kuntonsa ja uskollisuutensa, täyttäessään hartioilleen laskettuja raskaita tehtäviä. Vain Woola, marsilainen koirani, seurasi minua.

Tänäkin iltana uskollinen eläin liikkui äänettömästi kintereilläni. Perässäni hiipivä shetlantilaisen ponin kokoinen otus, jolla oli kamala pää, hirvittävät torahampaat ja kymmenen lyhyttä, voimakasta jalkaa, oli todella pelottavan näköinen. Mutta minusta se oli rakkauden ja kiintymyksen perikuva.

Edellämme oleva olento oli ensisyntyisten dator Thurid, jonka olin saanut leppymättömäksi vihamiehekseni kaatamalla hänet paljain käsin maahan Issuksen temppelin pihalla ja sitomalla hänet omilla varushihnoillaan mustaihoisten ylhäisten miesten ja naisten näkyvissä, jotka hetkistä aikaisemmin olivat ylistellen kehuneet hänen kuntoaan.

Kuten monet toverinsa oli hänkin näköjään nurkumatta sopeutunut uusiin oloihin ja vannonut uskollisuudenvalan uudelle hallitsijalleen Xodarille. Mutta tiesin hänen vihaavan minua ja olin varma siitä, että hän sisimmässään kadehti ja vihasi Xodaria, minkä vuoksi pidin silmällä hänen puuhiaan, kunnes olikin äskettäin käynyt selville, että hän punoi jonkunlaisia vehkeitä.

Useita kertoja olin huomannut hänen pimeän tultua poistuvan muurien ympäröimästä ensisyntyisten kaupungista ja suuntaavan askeleensa kaamean kolkkoon Dorin laaksoon, jossa kellään ihmisellä ei voinut olla mitään rehellisiä asioita suoritettavana.

Tänä iltana hän eteni ripeästi pitkin metsän reunaa, kunnes oli varmasti päässyt kaupungin näkyvistä ja kuuluvista. Sitten hän poikkesi tulipunaiselle nurmikolle oikaisten sen halki unohdetulle Korus-järvelle.

Alhaalla taivaalla, juuri laakson kohdalla kiitävän lähemmän kuun säteet heijastuivat tuhatvärisinä hänen jalokivikoristeisista varuksistaan ja panivat hänen sileän, kiiltävän mustan ihonsa välkkymään. Kahdesti hän pälyili taakseen metsään päin kuten ainakin huonoilla asioilla liikkuva henkilö, vaikkakin hän nähtävästi varmasti uskoi, ettei häntä seurattu.

En uskaltanut mennä hänen perässään avoimelle kuutamoiselle paikalle, sillä tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä hänen puuhiaan. Toivoin hänen mitään aavistamatta pääsevän päämääräänsä, jotta saisin tietää, minne tämä öinen hiiviskelijä pyrki ja minkälaisissa tehtävissä hän liikkui.

Niinpä pysyttelinkin piilossa, kunnes Thurid oli kadonnut järven jyrkän rantaäyrään taakse noin neljänsadan metrin päässä minusta. Sitten kiiruhdin Woola kintereilläni niityn poikki mustaihoisen datorin jälessä. Oli haudanhiljaista salaperäisessä kuoleman laaksossa, joka lepäsi lämpimänä ja suojattuna kuolevan tähden etelänapaa ympäröivässä syvänteessä. Maiseman taustana kohosivat Kultaiset kalliot valtaisena suojamuurina korkealle tähtikirkasta taivasta kohti, niiden seinämien jalojen metallien ja säihkyvien jalokivien välkkyessä Marsin loistavien kuiden kirkkaassa valossa.

Takanani oli metsä, jonka kammottavat kasvi-ihmiset olivat jyrsineet yhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin hyvin hoidetun puistikon.

Edessäni lepäsi unohdettu Korus-järvi, ja kauempana kiemursi salaperäinen Iss-virta Kultaisten kallioiden juurelta Korukseen, jonka rannoille se lukemattomien miespolvien aikana oli tuonut ulkomaailman harhaanjohdettuja ja onnettomia, vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle valheellista taivasta kohti lähteneitä marsilaisia.

Kasvi-ihmiset verta-imevine käsineen ja hirveät valkeat apinat, jotka olivat Dorin laakson kauhuna päiväsaikaan, olivat piiloutuneet yöksi pesiinsä.

Enää ei Kultaisten kallioiden parvekkeella Issin yläpuolella ollut pyhää therniä kutsumassa niitä kaamealla huudollaan uhrien kimppuun, jotka ikivanhan Issin kylmällä, leveällä pinnalla soluivat niiden kitaan.

Heliumin ja ensisyntyisten laivastot olivat puhdistaneet thernien linnoitukset ja temppelit, kun nämä eivät olleet suostuneet antautumaan ja hyväksymään uutta järjestelyä, joka oli vapauttanut kauan kärsineen Marsin heidän valheellisesta uskonnostaan.

Muutamissa harvoissa muista eristäytyneissä maissa he olivat vielä säilyttäneet ikimuistoisen mahtinsa, mutta heidän hekkadorinsa, thernien isä Matai Shang, oli karkoitettu temppelistään. Olimme panneet parhaamme saadaksemme hänet vangituksi, mutta hän oli eräiden lähimpiensä kanssa päässyt livahtamaan käsistämme ja piileskeli nyt jossakin tuntemattomassa paikassa.

Kun menin varovasti matalan kummun harjalle, ja unohdettu Korus-järvi avautui silmieni eteen, näin Thuridin juuri lähtevän rannasta veden välkkyvälle pinnalle pienessä ruuhessa -- yhdessä niistä omituisesti veistetyistä, aavistamattoman vanhoista venosista, joita pyhillä therneillä oli ollut tapana pappien ja alempien thernien avulla sijoitella pitkin Issin rantoja, jotta heidän uhriensa olisi ollut helpompi lähteä pitkälle matkalleen.

Järven rannalle oli minun kohdalleni vedetty parikymmentä samanlaista venettä, ja kussakin niissä oli pitkä salko, jonka toisessa päässä oli piikki, toisessa melomisiapa. Thurid ohjaili pitkin rantaa, ja kun hän kaarsi läheisen niemen taakse, työnsin yhden veneen vesille ja kutsuttuani Woolan mukaani sysäsin sen irti rannasta.

Thuridin jälessä suuntasin kulkuni pitkin rantaa Issin suuta kohti. Kaukaisempi kuu oli painumaisillaan näköpiirin taakse, ja järveä reunustavat kukkulat loivat synkän varjon. Thuria, lähempi kuu, oli laskenut eikä nousisi ennen kuin lähes neljän tunnin kuluttua, joten pimeys ainakin niin kauan olisi suojanani.