Punaiset sudet: Historiallinen seikkailukertomus

1. Vaikea kiusaus. 2. Hirvenpyynti. 3. Hyljätyn kosijan kosto. 4. Valtaneuvos ja kersantti. 5. Uuden Ruotsin uutisasutuksella. 6. Ukontuli. 7. Pekka Drufva saa uuden nimen. 8. Pekka Drufva lähtee etsimään kadonnutta uutisasukasta. 9. Elävänä haudatut. 10. Kostaja saapuu. 11. Rumpali ja karhu. 12. Kuvernööri ja hänen perheensä. 13. Kaupparetkikunta Schylkilljoella. 14. Ukkosen Veli päästää tulikäärmeet irti. 15. Pekka Drufva voittaa maqualaisten suuren poppamiehen. 16. Palava järvi. 17. Kova isku. 18. Jäljillä. 19. Intiaanileiri. 20. Kaksi tuntia järven pohjassa. 21. Pelastus. 22. Vanha tuttava. 23. Pekka Drufva lähtee pois Uudesta Ruotsista. 24. Oikea saapuu.

ENSIMÄINEN LUKU.

Vaikea kiusaus.

Oli kylmä tammikuunpäivä vuonna 1642. Jäisen kylmä lumimyrsky pyyhkäisi yli Ahvenanmeren selkien ja saarien, metsien ja kukkuloiden, ja ilma oli niin sakea lumituiskusta, että kulkija, joka tällaisessa koiranilmassa liikkui ulkona, töin tuskin saattoi nähdä parikaan syltä eteensä. Metsässä oli hiukan tyynempää, mutta sielläkin täytyi olla hyvin tuttu löytääkseen lumimyrkyssä eteensä, vaikka olikin, tai oikeammin olisi pitänyt olla valoisa päivä, sillä vastikään oli Jomalan kirkosta kuulunut puolipäivän soitto.

Mutta enimmät ahvenanmaalaiset pysyttelivät mökeissään ja lämmittelivät itseään loimuavan takkavalkean ääressä.

Eivät kuitenkaan kaikki. Kaukana Mustankylän metsässä kiiti hiihtäjä kapeaa polkua pitkin, ja varmaankin hän tunsi tarkasti nämät seudut, sillä hämärästä huolimatta hän ei hetkeäkään näyttänyt epäröivän tien suuntaa, jonka jäljet tuisku oli näkymättömiin pyyhkäissyt.

Hiihtäjä oli 17 tai 18 vuoden vanha, kookas ja vahvarakenteinen nuorukainen, jonka pyöreät, varsin kaunismuotoiset kasvot punoittivat lumimyrskyssä tavallista enemmän. Vaatteet olivat karheaa sarkaa ja maalaiskuosia, mutta tavallisen, lyhyen ahvenanmaanlaisen talonpoikaistakin asemesta oli hän kääriytynyt karheaan sarkavaippaan, jommoisia siihen aikaan teinit, s.o. kaupunkien kimnaasien oppilaat käyttivät.

Nuorukainen olikin teini.

Selässä hänellä oli säkki, mutta se oli tyhjä eikä sillä näyttänyt muuta virkaa olevankaan, kuin suojella selkää takaapäin pyryttävältä lumelta.

Tähän saakka oli ollut varsin raskasta hiihtää vasta sataneessa lumessa, mutta nyt nuorukainen saapui jyrkän mäen päälle, ja siitä suksi liukui vinhaa vauhtia alas. Äkkiä hän huomasi edessään mäessä lumituiskun keskellä liikkuvan kummituksen, jonka ääriviivoja hänen oli mahdoton erottaa. Se tuli yhä lähemmäksi, ja koska kapea tie painui keskellä mäkeä syvään kuoppaan, niin näytti siltä kuin yhteentörmäystä olisi ollut mahdoton välttää.

Mutta nuorukainen oli taitava hiihtäjä. Lujasti jarruttaen sauvoillaan ja kääntäen suksensa poikittain hänen onnistui pysähtyä. Mutta hän oli tullut siksi lähelle tuota kummitusta, että hän tunsi eläimen huohotuksen vasten kasvojaan.

Eläimen hän äkkäsi kokonaan lumeen peittyneeksi hevoseksi, ja hevosen selässä kyykötti ratsastaja.

"Tuhat tulimmaista, sinäkö siinä pyrähdät päälle, Pekka Teini?"

"Rapatalon Lassiko tällaisessa tuiskussa on hevosta jalottelemassa!"

Nämät huudahdukset kaikuivat yhteen aikaan kummaltakin taholta.

Se, jota nimitettiin Rapatalon Lassiksi, oli pitkä roikale, jonka jalat viilsivät miltei maata, niin pienikasvuinen hevonen oli, jonka selässä hän istui. Hän oli paria vuotta teiniä vanhempi, oli vastikään ottanut hoitoonsa isänsä talon ja elätti itseään osittain maanviljelyksellä, osittain kalastuksella, niinkuin enimmät ahvenanmaalaiset.

"Sinä tulet varmaankin Mustankylän rikkaan Svenin luota", jatkoi Lassi.

"Oikein arvasit."

"Mutta säkki, joka riippuu selässäsi, on tyhjä. Et siis saanut jauhoja."

"En hyppysellistäkään."

"Niin, niin, ei suvusta suurta apua, sanoi kettu koirista."

Teinin kasvot olivat synkistyneet ja hän puri huultaan. Vihdoin hän sanoi:

"Mitäpä se asia sinuun kuuluu, Rapatalon Lassi. Ei sinulla kuitenkaan liene halua täyttää säkkiä."

Näin sanoen hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta se ei näyttänyt sopivan nuoren talollisen aikeihin. Hän pidätti häntä sanoen:

"Älä pane pahaksesi, Pekka Teini; tarkoitukseni ei ollut paha. Kyllähän minä sen käsitän, ettei kersantin tuvassa tänä talvena ole helppo elämä. Herranen aika tätä vuotta! Viljahan paleltui viime syksynä pelloilla, silakansaalis oli huono ja puolet Ahvenanmaan asukkaista näkee nälkää. Kersantti ei voi myödä verkkojansa, sillä ei kellään ole millä ostaa, eikä hän samasta syystä saa leikkauksilla koristamiaan rasioita eikä vitimiä myödyiksi. Kun rikas lankokaan ei tahdo auttaa, niin ymmärtäähän sitä jokainen, että te olette ahdinkotilassa. Ei, pussiasi en minä voi täyttää, jauhoja ei minulla ole edes sen vertaa kuin itse tarvitsisin, mutta hyvän neuvon voit saada minulta."

"No, annahan kuulua."

"Niin nuori kuin oletkin, Pekka, ja tottunut istumaan nenä kirjassa, niinkuin ammattisi vaatiikin, koska aiot papiksi, olet kuitenkin paras ampuja ja reippain metsämies koko Ahvenanmaalla. No niin, jos jauhot loppuvat vakkasesta, niin heitä pyssy olalle ja hanki jotakin pataan pantavaa."

"Olen yrittänyt pyytää hylkeitä, mutta ne ovat menneet merelle karkuun. Ja jäniksiä ja metsoja ei tänä talvena ole runsaasti."

"Jäniksiä ja metsoja -- kuka nyt sellaista roskaa ajattelee. Ei, parempaa riistaa minä tarkoitan. Ahvenanmaan metsissä ei ole puutetta hyvistä paisteista, jotka toistaiseksi vielä kulkevat neljällä jalalla ja odottavat vain metsästäjän kuulaa."

"Mitä sinä tarkoitat, Lassi?"

Tämä kumartui teinin puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Minä tiedän sopivan hirvien oleskelupaikan. Jos tahdot tulla mukaan, niin lähdemme jonakin kuutamoyönä ja nappaamme itsellemme kauniin koirashirven."

"Oletko mieletön, Lassi. Etkö tiedä että kuninkaalla yksin on oikeus ampua hirviä Ahvenanmaalla? Jokainen ahvenanmaalainen hirvi on kuninkaan yksityisomaisuutta, ja jos siihen kajoo, niin tuomitsee laki pahantekijän kuolemaan."

Lassi nauroi.

"Ja siitä huolimatta", sanoi hän, "ammutaan vuosittain Ahvenanmaalla useitakin hirviä metsämiehen siitä kärsimättä. Mutta eipä hän olekaan niin typerä, että hän ilmoittaisi nimismiehelle, milloin hän aikoo ampua hirven. Luoja on luonut eläinparat ihmisten hyväksi, mutta sanassa ei sanota, että kuninkaalla yksin olisi oikeus niihin. Sitä paitsi ei meillä ole kuningasta Ruotsissa, vaan ainoastaan kuninkaallinen neito, joka on vain 16 vuoden vanha, eikä hänen taida tehdä mieli lähteä Ahvenanmaalle hirviä metsästämään."

"Yhdentekevää. Voihan hän lähettää jonkun puolestansa. Sitä paitsi väitetään, että nuori kuningatar on hyvin huvitettu metsästyksestä, niin että kempä tietää?"

"Jos hän tietäisi, että Ahvenanmaan asukkaat näkevät tänä talvena nälkää, niin ei hän ankarasti rankaisisi sitä, joka hätäänsä ampuu hirven. Muuten hän ei tulisi hyväsydämiseen isäänsä."

"Siinä kyllä voit olla oikeassa, Lassi. On raskasta nähdä nälkää, kun metsässä on yllin kyllin ravintoa. Yksinpä isänikin, joka on niin kuningasmielinen, ettei toista hänen vertaansa koko maassa, arvelee, että metsästyslait ovat kohtuuttomia ja vääriä, sen hän on useasti sanonut, varsinkin kun hirvistä on ollut puhetta, jotka kesäisin eivät tuota niinkään vähän tuhoa talonpoikien pelloilla, mutta onpa hän myöskin sanonut: lakia tulee meidän kunnioittaa. Enpä kuitenkaan usko, että nykyään, niinkuin korkeasti edesmenneen kuningas Kaarle IX:n ankaran hallituksen aikana, rangaistaisi hirvenampujaa kuolemalla, vaikkakin laki siten määrää."

"Siinä sen näet. Ja mitä kersanttiin tulee, niin minun mielestäni hänellä, joka kuninkaan palveluksessa on uhrannut molemmat jalkansa, pitäisi olla oikeus vaatia vastalahjana kuninkaalta, että hän saisi tyydyttää nälkäänsä kuninkaallisen hirven lihalla, sellaisessa hädässä kuin hän ja hänen perheensä nyt on. Sitä suuremmalla syyllä, kun hänen kolme vanhinta poikaansa on sotapalveluksessa Saksassa."

Teini nauroi.