Hyvässä turvassa

I. Ennen matkalle lähtöä. II. Gemmillä. III. Tuttavuutta tehdään. IV. Hirmuyö. V. Seuraavana aamuna.

Ensimäinen luku.

Ennen matkalle lähtöä.

Dresdenissä, lähellä Elben rantapenkereitä, on iso kivitalo. Siellä istui kirkkaana heinäkuun aamuna herra Miller nojatuolissaan ja piti edessään niin suurta sanomalehteä, ettei hänen kasvojaan ensinkään näkynyt.

Vastapäätä häntä istui talon rouva valkosessa aamumyssyssään ja kaatoi hyvälle tuoksuavaan kahvikeittiöön vähän väliin vettä porisevasta kattilasta. Pian oli aamiainen alkava.

Silloin aukeni ovi: kaksi pientä tyttöä astui sisään ja heidän perässään pitkä ja hoikka neiti, joka näkyi huolestuneena seuraavan pikku Elsan vilkkaita liikkeitä, kun tämä juoksi huoneen läpi ja vihdoin ketterästi hypätä kiepsahti isän polvelle. Notkeasta hyppäyksestä näki selvään, ettei sitä nyt ensikertaa tehty. Riemuiten katseli Elsa nyt ympärilleen, niin kuin hän olisi tahtonut sanoa: "Nytpä minä istun taas lujassa linnassani, jossa minua ei voi mikään onnettomuus kohdata!"

Sitte pisti hän kiharaisen päänsä suuren sanomalehden alle ja huudahti veitikkamaisesti: "Oi, jopa löysin sinut, isä! Milloin lähdemme Gemmille?"

Isä pani pois sanomalehden, suuteli pienokaista ja sanoi: "Ensiksi hyvää huomenta, pikku heinäsirkka; sitte vasta matkasuunnitelmat." Kepeiden hyppäystensä tähden nimitti häntä isänsä pikku heinäsirkaksi. Kun iso sanomalehti ei ollut enää isän ja Elsan välissä, kiersi tämä kätensä isän kaulan ympäri ja sanoi hänelle sydämellisesti hyvää huomenta. Sillä aikaa seisoi Ella sisko aivan hiljaa isän tuolin vieressä odottaen hänen aamutervehdystään. Nyt suuteli hän vanhempaakin tytärtään, joka sitte istuutui hiljaa pöydän ääreen.

"Jospa sinäkin nyt siirtyisit sinne, jossa sinun olla pitäisi", sanoi isä Elsalle, joka ei vielä ollut aikeissakaan lähteä korkealta istuimeltaan.

"Minä menen heti, isä", vakuutti Elsa, mutta kohensi itseään samalla vakavammin istumaan; "minä tahdoin vaan odottaa, kunnes sanot, milloin lähdemme Gemmille."

"Niin pian kun äiti on saanut tavarat matkaa varten järjestetyiksi", vastasi isä.

Nyt hyppäsi Elsa alas ja sitten suoraa päätä äidin polvelle.

"Oi, äiti, järjestämmehän sitte tänään tavarat! Nyt, heti paikalla", pyysi Elsa hyväillen äitiänsä. "Minä tahdon auttaa sinua, ja Ella voi myös auttaa ja neiti Hellmer myöskin, ja sitte voimme huomenna lähteä ja sitte --"

"Nyt juomme ensin maitomme ja istumme hetkisen aivan kelvollisina pöydässä, lapsi kulta", oikaisi häntä äiti ja Elsa, joka huomasi saavansa tyytyä tähän vastaukseen, istuutui nyt paikalleen isän ja äidin väliin ja aamiainen alkoi.

Jo kauan aikaa oli Elsa heti herättyään kysynyt, koska Gemmille lähdettäisiin; hänen päähänsä tuskin enää muuta ajatusta mahtuikaan. Tämä matkatuuma oli seuraavalla tavalla kiintynyt pikku Elsan mieleen.

Menneenä kesänä olivat isä ja äiti matkustelleet Sveitsissä. Gemmin vuorisola, jonka kautta he olivat kulkeneet Wallis'ista Bernin kanttooniin, oli miellyttänyt heitä niin, että he päättivät tulla sinne uudestaan seuraavana kesänä, ottaa lapset ja neiti Hellmerin mukaansa ja viipyä siellä jonkun aikaa. He olivat matkalla tutustuneet opas Kasperiin ja kertoneet hänelle aikeensa ja toivonsa saada vuokratuksi niillä seuduin huoneuston, jossa voivat järjestää olonsa kodikkaaksi, eivätkä tarvitseisi asua ravintolassa. Silloin oli Kasper ehdoitellut heille että asettuisivat hänen omaan majaansa, joka oli Gemmin vuorisolan lähellä, vihreällä rinteellä vuorille johtavan polun vieressä. Tähän aikaan sopi hänelle parhaiten luovuttaa heille pikku talonsa; hän itse oli silloin aina muukalaisten kanssa matkoilla, hänen molemmat poikansa paimensivat alpeilla suuria karjoja, ja hänen vaimonsa voi asua ylhäällä pikku ullakkokamarissa ja tehdä Millerin perheen askareita. Heitä varten voitiin sitte järjestää iso tupa ja molemmat makuuhuoneet. Tämä ehdotus miellytti hyvin herra Milleriä ja hänen rouvaansa ja katseltuaan taloa, päättivät he vuokrata sen tulevan vuoden kesäkuukausiksi. Tieto tästä tuumasta ja vanhempien kertomukset kauneista niityistä, korkeista lumivuorista, vihreistä alppilaitumista ja suurista karjalaumoista, olivat tehneet lapsiin syvän vaikutuksen, ja jo kauvan aikaa sitte oli Elsa tuskin enää voinut odottaa lähtöpäivää. Jo talvella oli tuskin päivääkään kulunut ilman että Elsa kysyi: "Äiti, joko nyt kesä pian tulee?"

Nyt oli kesä todellakin tullut ja Elsan kysymykset tulivat yhä kiihkeämmiksi. Joka aamu ilmaisivat tuota pitkällistä odotusta nuo sanat: "Milloin lähdemme Gemmille?" Päivä päivältä kasvoi lapsen malttamattomuus ja yhä tihenivät nuo ahdistavat kysymykset ja pyynnöt, sillä nytpä Elsa tuskin enää jaksoi odottaa, että noustaisiin vaunuihin ja lähdettäisiin ajamaan noita korkeita vuoria ja vihreitä niittyjä kohti.

Vihdoin tuli se päivä, että koko Millerin talo oli kuin suuri markkinapaikka. Joka huone oli niin täynnä kaikellaisia vaatteita, ettei sopinut minnekkään istumaan. Mutta vähitellen katosivat ne kaikki kolmeen summattomaan matkakirstuun, ja pari päivää myöhemmin istui koko Millerin perhe matkavaunuissa: Ella hiljaisesti iloiten äidin ja neiti Hellmerin välissä; Elsa isän vieressä, jota hän syleili alinomaa tulisella ihastuksella, sillä nythän lähdettiin pitkälle matkalle, nythän matkustettiin Gemmille!

Toinen luku.

Gemmillä.

Gemmin vuorisolan lähellä kääntyy kapea polku synkkään metsään ja johtaa pian niille paikoille, jossa matkustaja kauhulla näkee allansa, jyrkkien kallioseinämien välissä pohjattoman kuilun. Tätä polkua tuli eräänä kauniina kesäiltana pieni poikanen. Hänellä oli kädessään suuri, punainen kukka, jonka hän varmaankin oli löytänyt tuolta metsiköstä ja jota hän vähän väliin ihastellen katseli.

Nyt saapui hän metsän laidassa olevalle aukealle paikalle ja katseli ympärilleen, mutta kun hän ei näyttänyt huomaavan mitään erinomaisempaa katseltavaa, jatkoi hän matkaansa. Nyt kulki hän niityn läpi kapeaa polkua, joka johtaa vasemmalla puolen olevalle vihreälle kukkulalle. Siellä oli lähellä toisiaan kaksi majaa, joiden takapuolelle oli tehty pieni lisärakennus, nähtävästi karjaa varten. Toinen näistä navetoista oli isompi ja näyttipä itse majakin uudenuutukaisine ovineen paremmalta ja suuremmalta. Sen omistaja oli opas Kasper, joka asui siinä vaimonsa ja kahden poikansa kanssa ja voi joka vuosi sitä hiukan korjaella, hänellä kun matkustajain oppaana oli kesät läpeensä hyvä ansio. Hänen navetassaan ei ollut ainoastaan kaksi kiliä, niinkuin kaikilla hänen naapureillaankin, vaan siellä oli ollut jo kaksi vuotta komea lehmäkin, josta hän sai kunnon maitoa ja voita. Tuo pienempi maja vanhoine madonsyömine ovineen ja rikkinäisine pärekattoineen oli kantaja Martin oma, jota jykevän ruumiinrakennuksensa vuoksi kutsuttiin "vahvaksi Martiksi". Siinä asui hän vaimonsa ja neljän pienen lapsensa kanssa ja tuvan takana olevassa pikku navetassa oli kaksi kiliä, joiden maidon täytyi riittää kaikkiin tarpeisiin.

Vahvalla Martilla oli tosin koko kesän, varsinkin silloin, kun oli kaunis sää, säännölliset tulot; hän kantoi matkustajain tavaroita Gemmin vuoren yli, mutta hän ei kuitenkaan sillä ansainnut läheskään niin paljon, kuin naapurinsa Kasper, joka oli usein päiväkausia matkustajain mukana vuorilla.

Kasperin uuden tuvanoven edessä seisoivat nyt juuri hänen kaksi poikaansa ja heillä oli nähtävästi tärkeä asia keskusteltavana. He katselivat, koettelivat ja vertailivat hyvin toimessaan kahta esinettä, jotka olivat heidän käsissään ja kun he vihdoinkin näyttivät saaneen vertailemisensa päättymään, alkoivat he taas alusta. Poikanen joka samassa tuli metsästä majalle, pysähtyi nyt ja katseli ihmeissään tuota toimitusta majan ovella.

"Samuli tule, katso, katso", huusi hänelle nyt toinen pojista. Räpäyttämättä silmiään ja ihmetellen katseli hän nyt sitä, mitä hänelle näytettiin.

"Katso, nämä on isä tuonut meille Bernin markkinoilta", huusi suurempi pojista taaskin Samulille ja molemmat pitivät lahjaansa korkealla ilmassa. Mikä ihmeellinen näky tämä olikaan Samulille! Taneli ja Janne pitivät molemmat kädessään suurta ruoskaa. Lujan ja samalla notkean varren ympäri oli kierretty punainen nahkahiihna. Pitkä, valkoinen siima oli kierrelty pyöreistä nahkahihnoista; sen päässä riippui lujaan kierretty, pyöreä punonnainen keltaisesta silkistä, muodostaen kauniin tupsun. Tätä päätä, joka lyödessä antoi aika paukauksen nimitettiin "nystyräksi". Sanatonna katseli Samuli ruoskia; jotakin näin ihanaa ei hän ollut nähnyt koskaan elämässään!

"Kuulehan nyt", sanoi Taneli ja nyt alkoivat he Jannen kanssa heiluttaa ruoskiansa. Nytpä paukkui ja jymisi koko laakso ja kaikuivat kaikki vuoret, niin että Samulista tuntui siltä, ettei koko maailmassa voisi olla mitään suuremmoisempaa ja ihanampaa.

"Jospa minullakin olisi keltatupsuinen ruoska!" sanoi hän syvään huoaten, kun molemmat pojat vihdoinkin olivat paukkeensa lopettaneet.

"Niin, sinä voit odottaa", vastasi Taneli ylpeästi ja paukauttaen ruoskallaan vielä kerran juoksi hän pois; pitihän hänen sitä näyttää vielä muillekin ihmisille. Janne juoksi hänen perässänsä; mutta Samuli katseli heidän jälkeensä ja jäi liikkumattomana seisomaan. Hänen murheettomalle sydämelleen oli nyt pudonnut raskas taakka. Hän oli nähnyt jotakin, jota hän nyt halusi enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa ja Taneli oli vielä sanonut nuo masentavat sanat: "Niin, sinä voit odottaa!" Samulista tuntui niinkuin nyt olisi mennyttä kaikki, mikä häntä voisi ilahduttaa. Hän puristi kokoon punaisen kukkansa ja kiidätti sen menemään, sillä tuo, että pitäisi tyytyä punaiseen kukkaan, eikä saisi koskaan tuollaista keltatupsuista ruoskaa, se harmitti Samulia; suuttuneena katseli hän miten kukka kiisi kauas niitylle. Tiesi kuinka kauan hän siinä olisi vielä seisonut, jos ei ovi hänen takanansa olisi avautunut ja siitä astunut ulos vaimo suuri luuta kädessä.

"Missä pojat ovat, Samuli", kysyi hän pikaisesti.

"Ne juoksivat pois ruoskinensa", vastasi tämä, sillä yhä olivat ruoskat hänen mielessään.

"Juokse kutsumaan heitä kotiin, ja pian", käski häntä vaimo. "Huomen aamuna varhain pitää heidän joutua lähtemään alpeille ja huomisiltana tulee herrasväki ja siihen pitää ennättää tehdä vielä paljo. Sano niin heille, juokse Samuli!"

Poika läksi juoksemaan kaikin voimin sinne päin, jonne molemmat pojat olivat kadonneet. Vaimo alkoi nyt laista kaaputella luudallaan joka nurkassa. Hän oli Kasperin vaimo ja Tanelin ja Jannen äiti.

Tänä aamuna oli saapunut herra Milleriltä kirje, jossa hän ilmoitti saapuvansa tänne seuraavana iltana, -- siitä johtuivat nyt nuo suuret valmistukset ja puhdistelut, jotka kyllä tarpeen olivatkin, sillä Taneli ja Janne kuljettivat monenlaista roskaa suurissa kengissään huoneeseen. Nyt saapuivat he molemmat juostessaan hirveästi läjäytellen ruoskiansa ja naapurin Samuli heidän perässänsä, sillä ruoskat vetivät häntä vastustelemattomalla voimalla mukanansa. Mutta kun nyt äitinsä huusi heidät sisään, heidän kun piti vielä auttaa häntä kaikellaisissa toimissa, kääntyi Samuli vihdoin takaisin ja astui vastapäätä olevaa majaa kohti, mutta hyvin hitaasti, niinkuin joku, jota on suuri suru painamassa. Ja suru painotkin Samulin mieltä, sillä keltatupsuiset ruoskat väikkyivät alinomaa hänen silmissään ja lisäksi kuuluivat vielä yhä hänen korvissaan Tanelin masentavat sanat' "Niin, sinä voit odottaa!"