Itämerenmaakuntien venäläistyttämisyritys vuosina 1886-1906

I. Alkusana. II. Venäläistyttämisen mahdollisuudet. III. Venäläistyttäminen rautateillä, postitoimistoissa y.m. IV. Koulut. V. Venäjänkielinen opetus. VI. Kirkko. VII. Kunnallishallitus. VIII. Tuomioistuimet. IX. Venäläiset siirtolaiset. X. Venäläistyttämis-sanomalehdet. XI. Venäläisiä mahtimiehiä. XII. Venäläistyttämisen tulos.

I. Alkusana.

Vuosisatojen halki on Itämerenmaakuntia pidetty saksalaisten maana, sillä saksalaiset paronit ovat niissä aina pysyneet maanomistajina, vaikkakin Tanskan, Puolan, Ruotsin ja Venäjän valtakunnat kukin vuorostaan ovat valloittaneet ne itselleen.

Maan varsinaiset asukkaat, jotka 600 vuotta olivat saksalaisten orjina, eivät kuitenkaan ruvenneet puhumaan saksan kieltä. Aikaisemmin oli Itämerenmaakunnissa kolme eri kansallisuutta: pohjoisessa virolaiset, jotka silloin olivat varsin lähellä suomalaisia, kaakkoisessa lättiläiset, keskellä, s.o. suurimmassa osassa Liivinmaata ja Kuurinmaata, liiviläiset.

Viimemainitut eivät tottuneet orjuuteen, vaan kapinoivat alituisesti. Siitä syystä miehet mestattiin, vaimot ja lapset jaettiin lättiläiskyliin, missä heidän täytyi oppia lätin kieltä. Ainoastaan kahdella paikkakunnalla liiviläiset säilyttivät kansallisuutensa kauemmin: Liivinmaan Salatsissa (Salis), missä viimeinen liiviläinen kuoli v. 1868, ja Kuurinmaan Dondangenissa ja Poppenissa, missä heitä on vielä nytkin.

Viron ja lätin kansallisuuksia eivät saksalaiset koettaneet hävittää, sillä ensinnäkin alkuasukkaat kelpasivat orjiksi, toiseksi huomattiin sen seikan, etteivät orjat puhuneet herrainsa kieltä, lisäävän viimemainittujen kunniaa. Orjilla täytyi olla oma orjankielensä.

Sellainen katsantokanta vallitsi vielä silloinkin, kun Itätnerenmaakuntien talonpojat jo olivat virallisesti vapaita. Saksan kielen taito oli talonpojillekin hyödyllinen, mutta paronit eivät huolehtineet sen edistämisestä. Siitä syystä ovatkin viron kansan herättäjät ja johtajat Hurt, Jakobson ja Grenzstein, jotka vastustivat virolaisten saksalaistumista, kaikki kolme itse kirjottaneet saksan kielen oppikirjoja, jollaisia eivät saksalaiset olleet viitsineet toimittaa.

Vasta silloin kun huhut alkoivat kertoa, että hallituksen käskystä venäjän kieli kaikkialla otetaan pakollisesti käytäntöön, paronit ja pastorit yhtäkkiä tahtoivat korjata laiminlyöntinsä. Mutta nyt oli saksalaistuttaminen liian myöhäistä. Taloudellisista syistä olivat paronien ja talonpoikien välit kärjistyneet. Alkoipa saksan kielikin jo käydä vihatuksi. Ja kun vuodesta 1886 alkaen aikaisemmin ennustettu venäläistyttämisyritys alkoi, niin ei sen ohella saksan kielellä ollut sijaa.

Kaksikymmentä vuotta kestänyt venäläistyttämisyritys on aikaansaanut virolaisille ja lättiläisille lukemattomia vaikeuksia ja kärsimyksiä. Mutta se hyöty on siitä ollut, ettei Itämerenmaakunnissa nyt enää ole pelkoa saksalaistuttamisesta eikä paikallinen väestö enää pidä venäjän kielen taitoa kaiken hyvän lähteenä.

II. Venäläistyttämisen mahdollisuudet.

Venäläistyttämisen alullaan ollessa täytyi jokaisen Itämerenmaakunnissa tunnustaa, että hallituksen toimenpiteillä oli erinomainen menestys. Virolaiset näkivät, kuinka he, joskin virallisesti olivat olleet neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kuin venäläiset vapaiksi julistettuina, itse tosiasiassa kuitenkin olivat enemmän tilanomistajain vaikutuksen alaisia kuin viimemainitut. Paronit saivat rankaisematta kiertää tai jättää suorastaan noudattamatta sellaisia hallituksen määräyksiä, jotka oli annettu virolaisten hyväksi. Syyksi siihen katsottiin, että virolaiset ovat hallitsijalle vieraita, he kun eivät ymmärrä keisarin kieltä, ja sentähden luultiin, että virolaisten kohtalo heti parantuisi, kunhan vaan ryhtyvät oppimaan venäjän kieltä.

Paitsi sitä tuli venäjän kielen taito yhä tarpeellisemmaksi. Uuden asevelvollisuuslain mukaan meni virolaisia joka vuosi 2500-4000 miestä sotapalvelukseen ja nämä kaikki näkivät, kuinka hyvä olisi ollut, että aikaisemmin olisi tutustunut tuohon kieleen. Muutkin nuoret miehet tahtoivat oppia venättä. Kotiseudulla ei ollut muuta ansiotyötä saatavana kuin moisioitten renginpaikkoja, ja läheisissä Venäjän lääneissä kyllä suosittiin ahkeria virolaisia, mutta heidän kielensä oli esteenä. Kymmenettuhannet virolaiset ovat täysi-ikäisinä oppineet venäjän kieltä ja siirtyneet Venäjän kaupunkeihin ja tehtaisiin. Venäjän kielen oppikirjat, joita Virossa on muutamia painettu, menivät hyvin kaupaksi.

Saksalaiset olivat vuonna 1886, kun ensimäiset venäläistyttämisen käskyt julkaistiin, sitä mieltä, että viron ja lätin kielet kerrassaan ovat lopussa. Sillä ei tarvinnut muka muuta kuin antaa kansalle lupa ja mahdollisuus "valtakunnankielen" oppimiseen, niin tuleva sukupolvi ei olisi enää puhunut isien kieltä. Ja etteivät venäläiset itse tulisi venäläistymistä häiritsemään, siitä saattoi olla varma.

Sen vuoksi saksalaiset sanomalehdet kirjoittivat paljon siitä, kuinka virolaisten ja lättiläisten tulisi olla paroneille ja pastoreille kiitollisia siitä, etteivät nämä olleet aikoinaan talonpoikia saksalaistuttaneet. Sivistyneille virolaisille saksalaiset aina puhuivat venäläistymisen vaarasta ja kehoittivat heitä vastustamaan sitä yhteisin voimin.

Mutta aluksi saksalaisille naurettiin. Neuvoa, jonka kansan nylkyrit antoivat, ei kukaan ottanut varteen.

Venäläistyttämisen käskyjä kansa tervehti ilomielin, vaikka olisi luullut niiden olleen omiansa kansaa ärsyttämään. Yksi niistä m.m. sisälsi, että talonpoikien oli kerättävä rahoja ison venäläisen pääkirkon rakentamiseksi Tallinnaan. Keräyslistoja jaettiin jokaiselle kunnallishallitukselle, vaikkei useimmissakaan kunnissa asunut ainoatakaan oikeauskoista. Mutta luterilaiset virolaiset tahtoivat kuuliaisuudellaan voittaa viranomaisten luottamusta, ja rahaa saapui joka kunnasta Tallinnan rakennuskomitealle. Luultiin että se raha kantaa hyviä korkoja tuottamalla ennen kielletyitä oikeuksia kansalle ja lähentämällä hyljättyä kansaa hallitsijaan.

Muut käskyt koskivat kansakouluja, kunnallishallituksia ja kaikkia virkapaikkoja, joihin venäjän kieli nyt oli otettava viralliseksi kieleksi.

Jos jotain toista kieltä, esimerkiksi saksaa, vaikka sitä enemmän osattiinkin, olisi noin pakollisesti tyrkytetty kansalle, niin käskyt olisivat herättäneet tyytymättömyyttä. Mutta nyt ei välitetty vaikeuksista, joita pakkokäskyt synnyttivät; kaikki olivat tyytyväisiä.

Tietysti venäläistyminen olisi niin ollen vaatinut enemmän aikaa, jos "valtakunnankielen" oppiminen olisi jätetty kansan omaksi asiaksi hallituksen itsensä siihen puuttumatta, mutta se olisi aikoinaan varmasti toteutunut. Että kuitenkin saavutettiin päinvastainen tulos, siihen oli syynä venäläisten virkamiesten huolimattomuus, ylpeys ja lukuisat rikokset.

Viron kansa, joka ennen oli odottanut venäläiseltä taholta apua vanhoja vihollisiaan saksalaisia paroneita vastaan, tuli kahdenkymmenen vuoden kuluessa kokonaan toisiin ajatuksiin. Ja kun kansa huomasi, ettei sillä ollutkaan sortoa vastaan mitään apua venäjän kielen taidostaan, niin tuli "valtakunnankieli" lopulta vihatuksi, sillä se oli vain kärsimyksiä aikaan saanut eikä minkäänlaisia parannuksia.

Korkeissa hallituspiireissä kyllä ajettiin Itämerenmaakuntien venäläistyttämistä johdonmukaisesti, sitä todistavat lukuisat kiertokirjeet ja määräykset joka alalla. Nämä kiertokirjeet täytyi jäljentää jokaisessa kunnantalossa ja lähettää alkuperäiset seuraavaan kuntaan. Mutta sitä edemmäksi venäläistyttäminen ei päässyt edistymään.

III. Venäläistyttäminen rautateillä, postitoimistoissa y.m.

Virkamiehet näyttivät luulevan, ettei maan venäläistymiseen muuta tarvinnut kuin pitää venäjänkielisiä kirjoituksia näkyvissä. Niin poistettiin kuvernörien käskystä kaupungeissa saksan-, viron- ja lätinkieliset katukilvet ja niiden sijaan pantiin venäjänkieliset. Jos nimet olisi vain merkitty venäläisillä kirjaimilla, niin muutos ei olisi synnyttänyt paheksumista, mutta virkamiehet käänsivät katujen nimet venäjäksi ja niiden sijaan, mitkä olivat vaikeat kääntää, keksittiin uusia venäläisiä nimiä. Sellaisina ei ollut nimitauluista kenellekään enää hyötyä.

Talonpojille annettiin käsky muuttaa kaikki viittapatsaat ja rajapylväät maanteillä venäjänkielisiksi ja poistaa muunkieliset kirjaimet. Kun virkamiehet eivät itse viitsineet toimittaa nimien kääntämistä, niin kylänvanhimpien täytyi ottaa vanhoja sotamiehiä avukseen. Ukot tulkitsivat kykynsä mukaan ja maalarit etsivät kirjaimia venäjänkielen oppikirjoista. Niin venäläistytettiin maanteitten vieri semmoiseksi, että venäjää taitava matkustaja sai koko matkansa nauraa. Isoja ja pieniä kirjaimia oli aivan sekaisin, tunnettu loppukirjain puuttui tai oli väärällä paikalla ja tulkitut nimet tulivat usein niin rumiksi, että venäläisen täytyi kääntää silmänsä patsaasta pois. Uudet polisimiehet, jotka kävivät venäläistyttämistä tarkastamassa, olivat ihan tyytyväisiä ja sanoivat tulkitsemista hyväksi aluksi.

Sen lisäksi kiinitettiin kylissä joka mökin seinään taulu, missä rääkätyllä venäjällä tehtiin selkoa mökin asukkaista. Ja kun vielä kapakkain, puotien ja liikemiesten kyltit oli muutettu venäjänkielisiksi, niin oli koko maa ulkonäöltään venäläistynyt.

Rautateillä olivat aikaisemmin nimitaulut kolmikielisiä. Nyt jäi venäjän kieli yksinään. Rautatien palvelijat saivat käskyn, etteivät missään tapauksessa saa puhua muuta kieltä kuin venättä. Ja vielä enemmän: heillä ei ollut lupaa ymmärtää muita kieliä. Jos joku ihminen rautatien palvelijalta jotain kysyi viroksi, niin ei hän saanut edes vastata venäjäksikään, vaan hänen täytyi sanoa: ne ponimaiu! vaikka hän kyllä hyvin ymmärsi kysymyksen.

Lukemattomia erehdyksiä tapahtui sen johdosta rautateillä. Kun Venäjällä pilettien tarkastusta ei toimiteta joka aseman välillä, vaan otetaan ne usein jo kolme asemata määräpaikkaa aikaisemmin pois, niin sattui monesti, että ihmiset olivat joko poistuneet ennen määräpaikkaa junasta taikka matkustaneet kauemmas. Viimeksi mainitussa tapauksessa he olivat pahimmassa pulassa, sillä heiltä vaadittiin sakkoa huutamalla: davai dengi! Jos matkustaja ei heti antanut rahakukkaroaan virkamiehille, niin santarmi teki pöytäkirjan ja niskoittelija sai oikeudessa tehdä selkoa vastustamisestaan, oltuaan ensiksi kopissa, kunnes saatiin selko hänen personastaan. Jos maksoi sakon ja pyysi selitystä siitä, mihin oli joutunut, niin oli ainoana vastauksena: ne ponimaiu!

Rautatien vaatimuksiin kuitenkin pian totuttiin, sillä ihmiset eivät enää luottaneet virkamiehiin, vaan pyysivät selitystä venäjätä taitavilta matkustajilta, joita aina oli asemilla ja junissa. Vaikeampi oli asianlaita postitoimistoissa. Sielläkin tulivat virkamiehet muille ihmisille paitsi venäläisille yhtäkkiä mykiksi. Virkamies istui pöydän takana, postimerkkikasa edessään, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut ihmisiä, jotka hänelle tarjosivat rahaa ja pyysivät merkkejä. Jos joku koski hänen kättään, niin tuli vastaukseksi: ne ponimaiu!

Mykkää virkamiestä ei liikuttanut vironkielinen nöyrä pyyntö eikä saksankielinen kirous.

Sekä virolaisten että saksalaisten, jotka eivät ymmärtäneet venättä tai eivät tahtoneet suorittaa asioitaan sillä kielellä, täytyi kääntyä tulkitsijain puoleen, jotka hyväntahtoisesti rupesivat asiamiehiksi. Ne olivat kaduilta tulleita juomareita ja kerjäläisiä, jotka hyvin puhuivat venättä ja ymmärsivät myös muita Itämerenmaakuntien kieliä.