Sateenkaari: Romaani

Donna Rosa Varona eli tuskin niin kauan, että hän ehti kuulla synnyttäneensä kaksoiset. Don Estevan, joka oli ankara ja tarmokas mies, otti vastaan tuon musertavan iskun hänen kaltaiselleen henkilölle ominaisella tavalla. Jättäen polvistuneen papin ja lapsosia hoitelevan lääkärin, hän astui haikeasti itkevien orjanaisten ohi ilta-auringon valaisemalle kuistille. Edempää, neekerien majoista, kuului myös äänekästä valitusta, sillä donna Rosaa olivat kaikki rakastaneet ja tieto hänen kuolemastaan oli levinnyt nopeasti.

Don Estevan oli itsekäs luonne ja sentähden sekoittui nyt kiivas viha hänen suruunsa. Miksi oli näin käynyt? mietti hän. Millä oli hän tämmöisen iskun ansainnut? Eikö hän ollut antanut kirkolle runsaat lahjat? Eikö hän ollut käynyt jalkaisin Montserraten luostarissa ja antanut uhrilahjaksi korvarenkaat, kaulakoristeen ja ristin, jotka kaikki oli tehty kauneimmista ja puhtaimmista timanteista? Eikö hän ollut polvillaan rukoillut rakkaan puolisonsa edestä ja sitten luovuttanut lahjansa pyhän neitsyen kuvalle kuten Loyola aseensa? Don Estevan rypisti kulmiaan, sillä jalokivet olivat olleet hänen kallisarvoisimpansa ja olisivat varmaankin riittäneet korvaamaan pyhän neitsyen vaivat, jos tämä olisi suvainnut kuulla hänen rukouksensa. Ne olivat ainakin viidentuhannen peson arvoiset -- siis viiden orjan hinta. Hänen parhaat viisi naimaiässä olevaa ja taloustoimiin opetettua neekerityttöänsä vastasivat juuri tuota summaa. Johan tämä oli vallan kohtuutonta! Don Estevan tunsi rahan yhtä hyvin kuin joku toinenkin ja hän vannoi, ettei hän enää antaisi kirkolle mitään lahjoja.

Hän katsahti ylös synkistä mietteistään ja näki edessään jättiläismäisen paljasjalkaisen neekerin. Orja oli keski-ikäinen ja hänen villatukkansa alkoi harmaantua, mutta hänen vartalonsa oli ryhdikäs ja sopusuhtainen ja puuvillakankaasta tehdyn puvun verhoamat lihakset olivat sileät ja täyteläiset kuin nuorukaisen. Mustilla kasvoilla kuvastui sanomaton suru.

"Herra, onko totta, että donna Rosa --" alkoi hän.

"Niin, hän on kuollut, Sebastian", nyökkäsi don Estevan väsyneesti.

Sebastian seisoi liikkumattomana koettaen voittaa liikutuksensa ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Vihdoin hän sanoi: "Hän oli liian hyvä tähän maailmaan. Jumala oli kateellinen ja vei hänet paratiisiin."

"Paratiisiin!" huudahti don Estevan. "Eikö tämä ole paratiisi?" ja hän katsoi salamoivin silmin ympärilleen. "Katso Yumuria tuolla! Luuletko, että taivaassa saa nähdä sen kauniimpaa? Katso tuonne!" ja hän viittasi satamaan kaukana alhaalla, jossa laivojen purjeet kuvastuivat meren välkkyvään kalvoon. Lahden toisella puolen siinsi korkea vuoristo parinkymmenen penikulman päässä. [Tässä kirjassa puhutaan vain englanninpenikulmista.] Kääntyen etelään päin Don Estevan näki koko San Juanin laakson aina mahtavaan Pan Matanzan harjanteeseen saakka, mikä oli todellakin suurenmoinen näky. Hetkisen kuluttua hän suuntasi katseensa, kuten aina ennenkin, jälleen Yumuria, onnen laaksoa kohti.

"Todellakin paratiisi!" mutisi hän. "Minä annoin hänelle kaikki. Kuolemallaan hän ei voittanut mitään."

"Aivan niin, herra", sanoi Sebastian vakavasti. "Hänellä oli kaikki, mitä naisen sydän voi konsanaan toivoa, ja lahjoittamalla teille lapset hän palkitsi hyvyytenne. Olette menettänyt hänet, mutta hän jätti teille perinnön, tytön, josta kasvaa toinen donna Rosa. Surin kerran, kuten te nyt surette, sillä vaimoni kuoli lapseni syntyessä. Muistatteko? Mutta tyttäreni elää ja hän on vanhuuteni ilo. Sitä vartenhan lapset syntyvätkin." Hän vaikeni ja tietämättä oikein, miten asiansa esittää, hän kohotteli jalkojaan ja kaiveli hiekkaa mustilla varpaillaan. "Herra", sanoi hän vihdoin hitaasti, "eräs seikka johtui mieleeni. Tahtoisin tietää --"

"Mitä sitten?" keskeytti Estevan lyhyesti.

"Puhuiko donna Rosa kenellekään salaisuudesta? Noille papeille tahi lääkäreille, tehän ymmärrätte?"

"Ei."

"Siis me olemme ainoat, jotka tietävät sen?"

"Niin, ellet ole lörpötellyt."

"Herra!" Sebastian suoristausi ja hänen mustilla kasvoillaan kiivastui todellinen arvokkuus.

"Ymmärrä, Sebastian, että koko omaisuuteni on tuossa kätkössä -- kaikki, yksinpä asiakirjatkin, joilla voin todistaa omistusoikeuteni tiluksiini. Jos pelkäisin sinun pettävän minut, käskisin reväistä kielen suustasi ja puhkaista silmäsi."

"Tunnette minut, herra", vastasi musta mies koruttomasti. "Tiedätte, että olen uskollinen. Mutta tämä salaisuus painaa vanhoja hartioitani kovin, herra, ja minä olen ajatellut -- ajat ovat levottomat ja kuolema tulee varoituksetta. Olette maakunnan rikkain mies, don Estevan, ja hallituksen virkamiehet ovat konnia. Ajatellaanpa, että kuolisitte? Entä sitten?"

"He ovat kansalaisiani", virkkoi don Estevan hetken tuumittuaan, "mutta siitä huolimatta kirottuja roistoja. Kun lapseni ovat päässeet siihen ikään, että he voivat säilyttää salaisuuden, niin kerrottakoon asia heille. Jos olen kuollut, niin jää tehtävä sinulle. Mene nyt; puhumme asiasta myöhemmin."

Sebastian poistui yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin. Kotimatkalla hän poikkesi katsomaan lähellä olevaa kivilouhimoa, josta kaikki tarvittavat rakennuskivet oli murrettu. Siellä hän oli työskennellyt melkein koko ikänsä, ja kun rakennukset oli saatu valmiiksi, oli hän kaivanut louhimon pohjaan syvän kaivon, jonka jääkylmä ja kirkas vesi kumpuili jostakin maanalaisesta lähteestä. Ympäristön hän oli sitten omin käsin raivannut ja siistinyt, niin että vanha kivilouhimo oli nyt Varonan kartanon kaunein paikka. Kaivon suulla kasvoi palmuja, oranssi- ja tamarindipuita ja louhimon seinämillä rehoittivat villiviini ja muhkeat sananjalat. Sebastian oli aina huolehtinut paikan kauneudesta, ja vanhasta tottumuksesta hän suuntasi askeleensa nytkin sinne.

Hämärässä hän kohtasi päällysmies Pancho Cueton. Tämä oli nuorenpuoleinen kapeakasvoinen mies, jonka tummat ja pistävät silmät olivat hyvin lähellä toisiaan. Nähtyään Sebastianin sanoi hän:

"No, don Estevan on vihdoinkin saanut perillisen?"

Orja pyyhkäisi silmiään suurella, ruskealla kädellään ja vastasi kunnioittavasti: