Susi-veikot: Umslopogaasin ja Galazin seikkailuja Kertomus zulukaffereista

I. Mopo lähtee etsimään Tappajaa. II. Mopo ilmaisee itsensä. III. Buurien murha. IV. Sota halakazeja vastaan. V. Nada. VI. Tulikoe. VII. Liljan luovutus. VIII. Umslopogaas saa tietää, kuka hän on. IX. Nadan tulo. X. Naisten sota. XI. Zinita kuninkaan luona. XII. Harmaan ja mustan väen viimeinen taistelu. XIII. Liljankukan jäähyväiset. XIV. Mopon ja hänen kasvattipoikansa kosto. XV. Mopo lopettaa tarinansa.

I.

MOPO LÄHTEE ETSIMÄÄN TAPPAJAA.

Dingaan ei viihtynyt Duguzassa, vaan muutti takaisin Zulu-maahan rakentaen Mahlabatinen luo suuren kaupungin, jolle hän antoi nimen "Umgugundhlovu" eli "elefantin toitotus." Samalla hän määräsi että maan kauneimmat tytöt täytyi etsiä hänelle vaimoiksi, ja vaikka sellaisia tavattiin paljonkin, vaati hän yhä enemmän. Hän oli myös kuullut, että Swazi-maan halakazien heimon luona oli eräs ihmeen ihana tyttö, Liljankukka-niminen, jonka iho oli paljon vaaleampi kuin meidän, ja Dingaan alkoi kiihkeästi himoita tuota tyttöä vaimokseen. Hän lähetti halakazien päällikölle käskyn luovuttaa tyttö hänelle, mutta sanansaattajat palasivat kertoen, että heitä oli kohdeltu huonosti halakazien luona, lyöty ja pieksetty, ja kuninkaan vaatimukseen oli vastattu törkeästi solvaten.

Halakazien päällikön tervehdys Dingaanille zulujen kuninkaalle kuului näin: Tyttö, jota sanotaan Liljankukaksi, on todellakin ihmeen ihana ja vielä naimaton, sillä tähän saakka ei ole vielä ilmestynyt ketään, johon hän olisi mielistynyt, ja hänen omaisensa rakastavat häntä niin suuresti, ettei voi tulla kysymykseenkään pakottaa häntä menemään naimisiin vastoin tahtoaan. Vielä sanoi päällikkö, että halakazit halveksivat Dingaania ja hänen zulujaan, niinkuin heidän isänsä olivat Chakaa halveksineet ja uhmanneet, että he sylkevät Dingaanin nimen kuullessaan ja ettei heidän tyttöjään anneta ainoatakaan kenenkään zulu-koiran vaimoksi.

Päällikkö oli sitten käskenyt tuoda tytön Dingaanin lähettilästen eteen, joiden mielestä hän oli todellakin ihmeteltävän kaunis, koska he kertoivat, että hän oli solakka kuin kaisla ja muistutti käydessään kaislan notkeata huojumista tuulessa. Hiukset aaltoilivat pitkinä kiharoina olkapäille saakka, ruskeat silmät olivat suuret ja lempeät kuin metsäkauriin, huulten hymy johdatti mieleen kirkkaana päilyvän veden, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä suloisempi kuulla kuin soittokoneiden helke. He sanoivat myös, että tyttö oli halunnut puhella heidän kanssaan, mutta päällikkö ei ollut sallinut mitään keskustelua, vaan käskenyt viedä tytön omaistensa luo.

Kuullessaan selostuksen Dingaan hurjistui kuin leijona verkossa, ja nyt hän vasta oikein himoitsi tyttöä omakseen. Tyttöä hän ei kuitenkaan saanut, vaikka hän olikin maailman mahtavin. Hän käski koota suuren armeijan, joka piti lähetettämän Swazi-maahan hävittämään koko halakazien heimon ja ottamaan tytön vangiksi. Mutta kun asia otettiin esille suuressa neuvottelussa, vastustin minä sotavoimien päällikkönä hanketta sanoen, että halakazien heimo oli suuri ja mahtava, jota vastaan sotiminen aiheuttaisi sodan swazejakin vastaan. Halakazit asuivat sitäpaitsi suurissa luolissa, joita oli melkein mahdoton valloittaa. Aikakin oli sopimaton lähettää kokonainen armeija sotaan vain yhden tytön takia. Chakan kuolemasta oli kulunut vain pari kolme vuotta, ja vihollisia oli paljon; soturien rivit olivat arveluttavasti harvenneet monissa sodissa, ja Limpopon soille oli sortunut enemmän kuin puolet koko armeijasta. Nyt oli elettävä rauhassa, kunnes rivit olivat jälleen eheät, sillä nyt oli armeijamme heikko kuin pieni lapsi, kuin nälän näännyttämä mies. Eihän tytöistä ollut puutetta; ottakoon kuningas niitä niin monta kuin hänen sydämensä halasi, mutta älköön alkako sotaa tämän yhden takia.

Sanoin sanani rohkeasti kuninkaalle päin silmiä, mitä ei kukaan olisi tohtinut Chakalle tehdä, ja rohkeuteni tarttui toisiinkin, niin että kaikki kannattivat minua. He tiesivät kaikki aivan hyvin, että sota swazeja vastaan olisi sillä hetkellä ollut mitä mielettömin ja onnettomin yritys.

Dingaan kuunteli kulmat rypyssä, mutta hän ei istunut valtaistuimella vielä niin lujasti, että olisi tohtinut olla välittämättä meidän lausunnoistamme. Maassa oli vielä paljon sellaisia, jotka rakastivat ja kunnioittivat Chakan muistoa eivätkä unhottaneet, että Dingaan ja Umhlangana olivat yksissä tuumin murhanneet hänet. Chakan kuoltua kansa unhotti, miten julma ja paha hän oli ollut; häntä muistettiin vain suurena miehenä, joka oli koonnut zulut mahtavaksi kansaksi mitättömästä alusta alkaen, kuten seppä, joka takoo teräsharkosta kiiltävän keihään. Ies ei ollut liioin keventynyt, vaikka valtaistuimella istui toinen, sillä Dingaan tappoi kuten Chakakin oli tappanut, ja Dingaan sorti kuten Chaka oli sortanut. Sentähden Dingaan myöntyi neuvonantajainsa vaatimukseen, eikä armeijaa lähetetty halakazeja vastaan, tuota Liljankukka-nimistä tyttöä hakemaan. Mutta hänen himonsa saada tyttö omakseen ei sammunut, ja siitä lähtien hän vihasi minua verisesti, kun olin vastarinnallani tehnyt tyhjäksi hänen toiveensa.

Sanottakoon jo tässä, vaikka minä en tiennyt sitä silloin, ettei tuo Liljankukka-niminen tyttö ollut kukaan muu kuin Nada-tyttäreni. Mieleeni juolahti kyllä useinkin, ettei kukaan toinen voinut olla niin kaunis kuin Nada. Mutta minähän tiesin varmasti, että Nada ja hänen äitinsä olivat kuolleet, sillä mies, joka oli tuonut surusanoman, oli itse nähnyt heidät, ruumiit toisiaan syleillen, ikäänkuin sama pisto olisi surmannut heidät molemmat. Hän oli kuitenkin väärässä. Vaimoni Macropha oli kyllä surmattu, mutta tyttö, joka lepäsi verisään hänen vierellään, ei ollut Nada, vaan eräs toinen. Heimo, jonka luo olin lähettänyt Macrophan ja Nadan, maksoi veroa halakazeille, ja tuo halakazien päällikkö, joka oli anastanut Susi-Galazin paikan, oli riitaantunut yllämainitun heimon kanssa, jonka kimppuun hän oli sitten karannut eräänä yönä tuhoten sen kokonaan.

Myöhemmin sain kuulla, ettei riidan ja hävitysretken todellinen syy ollut mikään muu kuin Nadan kauneus, joka vihdoin koitui halakazienkin turmioksi. Huhu hänen kauneudestaan oli levinnyt kaikkialle, ja halakazien vanha päällikkö oli käskenyt tuoda tytön hänen luokseen asumaan ja kauneutensa auringolla häntä ja hänen ympäristöään ilahduttamaan, ja jos hän sitten huomaisi sopivaksi, naittaisi hän tytön jollekin ylhäiselle halakazille. Mutta vaatimukseen vastattiin kieltävästi, sillä ei kukaan, joka on nähnyt Nada Liljankukan, luovu vapaaehtoisesti nautinnosta saada ihailla hänen kauneuttansa, vaikka tytön laita olikin siten, ettei kukaan tahtonut pakottaa häntä naimisiin vastoin hänen tahtoaan. Kosijoita oli kyllä paljonkin niin siellä kuin halakazienkin keskuudessa, mutta hän pudisti vain päätään sanoen: "Ei, en mene naimisiin", ja sillä hyvä.

Miesten kesken syntyi ikäänkuin yhteinen sopimus, joka vakiintui viimein aivan sananlaskuksi, että Nadan oli parempi jäädä naimattomaksi, jolloin he kaikki saisivat ihailla häntä, kuin häipyä heidän näkyvistään miehensä majaan; hänen kauneutensahan oli suotu kaikille suloksi niinkuin aamunkoiton ja illan ihanuus. Nadan kauneus oli kuitenkin monen murheen ja itkun aihe, kuten saat kuulla. Kauneutensa ja suloutensa tähden täytyi liljan itsensä kuihtua ja tyhjentää murheen malja pohjaa myöten; sentähden joutui Umslopogaasin Chakan pojan sydän autioksi ja tyhjäksi kuin kulovalkean hävittämä tasanko. Niin oli sallittu, isäni, ja niin kävikin. Kaikki ihmiset, sekä valkoiset että mustat, etsivät aina sitä, mikä on kaunista, ja kun he vihdoin löytävät sen, häviää se äkkiä tahi koituu ehkä heidän kuolemakseen. Ilolla ja kauneudella on siivet, eivätkä ne viihdy kauan maan päällä. Ne ilmestyvät äkkiä kuin kotka pilvestä ja katoavat yhtä nopeasti.

Sitten aloin minä hiukan aavistaa, isäni, että Nada-tyttäreni, jonka olin luullut kuolleeksi, olikin juuri tuo halakazien luona asuva Liljankukka-niminen tyttö, jonka Dingaan-kuningas tahtoi saada vaimokseen.

Tehtyäni siten turhaksi hänen aikeensa lähettää armeija poimimaan Liljan halakazien puutarhasta hän alkoi vihata minua. Hänen salaisuutensa tiesin myös, Chakan ja Umhlanganan olimme yhdessä surmanneet, ja minä olin pelastanut Pandan, kun hän aikoi murhata tämänkin, niin että hän vihasi minua kaiken tuonkin takia, kuten pikkusielut usein vihaavat niitä, jotka ovat auttaneet heitä eteenpäin. Hän ei tahtonut kuitenkaan vahingoittaa minua, sillä ääneni kaikui yli koko maan, ja kansa kuunteli kun minä puhuin. Hän alkoi etsiä jotakin tekosyytä päästäkseen minusta hetkeksi eroon, kunnes hän olisi tullut kyllin mahtavaksi tohtiakseen surmata minut.

"Mopo", sanoi hän minulle eräänä päivänä istuessani hänen edessään neuvonantajiensa ja sotapäälliköiden joukossa, "muistatko suuren elefantin viimeiset sanat?" Hän tarkoitti Chaka-veljeään, vaikka ei maininnut nimeä, sillä Chakaa pidettiin nyt maassa pyhänä, hlonipa -- kuten kaikkia kuolleita kuninkaita -- jonka nimen mainitseminen oli lainrikkomus.

"Muistan, oi kuningas", vastasin minä. "Kerrassaan omituiset sanat, sillä nehän sisälsivät merkillisen ennustuksen. Kuningasten valtaistuin ei ole kauan sinun ja sinun huoneesi hallussa; valkoiset miehet riistävät kuninkuutesi ja jakavat maasi. Niinhän zulujen leijona ennusti kuollessaan; mitä hyödyttää puhua siitä? Olen kuullut hänen ennustavan kerran ennenkin, ja hänen sanansa toteutuivat. Olkoon tuo ennustus kuin tyhjä muna, jota ei milloinkaan haudota, älköönkä sen emo milloinkaan sinun katollesi pesikö, oi kuningas."

Dingaan vapisi pelosta, sillä Chakan sanat vaivasivat häntä yötäpäivää; sitten hän julmistui ja ärjäisi huultaan puraisten:

"Sinä hullu! Etkö sinä voi kuulla korpin koikkuvan jonkun majan katolla voimatta olla menemättä sanomaan sisällä olijoille, että se odottaa saavansa nokkia silmät heidän päästään? Sellaisten pahan ilman lintujen voi käydä hyvin huonosti, Mopo!" Hän katsahti minuun uhkaavasti ja jatkoi: "En tarkoittanut noita kuoleman hämärtämistä aivoista sattumalta lähteneitä sanoja, vaan niitä, jotka lausuttiin eräästä Bulalio-nimisestä päälliköstä, joka hallitsee kirveskansan heimoa kaukana pohjoisessa Kummitusvuoren varjossa. Kuulin sanat varmasti kaisla-aitauksen varjossa istuessani, ennenkuin ehdin veljeni apuun tuota Masiloa vastaan, jonka keihäs iski kuninkaan kuoliaaksi."

"Nekin sanat muistan, oi kuningas", sanoin minä. "Tahtooko kuningas, että soturit lähetetään kurittamaan tuota niskuria? Viimeisellä hetkellään antoi eräs, joka on kuollut, sellaisen käskyn."

"Ei, Mopo, sitä en tahdo. Kun ei ollut armeijaa lähettää tuhoamaan halakazit ja noutamaan erästä, jota ikävöin silmäini iloksi, ei varmasti löydy nytkään sotureita, jotka tarvitaan tuon Tappajan ja hänen heimonsa tuhoamiseen. Tämä Bulalio ei ole sitäpaitsi loukannut minua, vaan erästä elefanttia, jonka toitotukset ovat vaienneet. Nyt tahdon, että sinä, Mopo-palvelijani, menet vain muutamien sotureiden kanssa ystävällisesti tuon Bulalion luo ja sanot hänelle: 'Elefantti, jonka askeleet vapisuttavat nyt maata, on suurempi kuin se, joka on vaipunut unen helmoihin, ja hänen korvansa ovat kuulleet, ettet sinä, kirveskansan päällikkö, maksa mitään veroa. Olet myös sanonut, ettet välitä rahtuakaan hänestä, jonka varjo pimittää maan, erään Mopon tähden. Eräs Mopo on nyt saapunut luoksesi, Tappaja, kuulemaan, onko puheessa perää, sillä jos niin on laita, saat pian tuntea, kuinka musertavan raskas Umgugundhlovussa toitottavan elefantin jalka on. Ajattele ja punnitse tarkoin sanasi, ennenkuin vastaat, Tappaja!'"