Limberlostin vartija: Luonnonromaani

1. Otetaan suuri vastuu ja Limberlostiin pestataan vartija. 2. Freckles näyttää luonnettaan ja tapaa ystäviä. 3. Putoaa sulka ja synty sielu. 4. Freckles katsoo urhoollisesti vaaraa silmiin, ja uusien kokemuksien tie avautuu. 5. Keiju ruumiillistuu, ja mies palvoo. 6. Sattuu kahakka, ja naiset ampuvat. 7. Freckles saavuttaa kunniaa ja keksii tiellä jalanjäljen. 8. Freckles tapaa liikemiehen eikä siitä menetä mitään. 9. Limberlost ahdistaa rouva Duncania, ja Freckles ehättää apuun. 10. Freckles ahertaa kovasti ja salokeiju palkitsee. 11. Perhoset hurjastelevat, ja Limberlost toimittaa sanan lintunaiselle. 12. Musta Jaakko kahlehtii Frecklesin ja keiju Jaakon. 13. Keiju vapauttaa Frecklesin, ja Musta Jaakko kiroo. 14. Frecklesillä on sydänsuru, ja Musta Jaakko jää laskuista pois. 15. Freckles ja keiju yrittävät ottaa valokuvaa, ja pikku kana on kuvattavana. 16. Keiju keksii kallisarvoisen puun ja aterioi työläisten kera. 17. Freckles panee rakkaudesta henkensä alttiiksi ja runneltuu. 18. Freckles hylkää rakkauden, kun ei tiedä syntyperäänsä kunnialliseksi, ja keiju lähtee sitä tutkimaan. 19. Freckles saa esikoisoikeutensa, ja keiju menettää sydämensä. 20. Freckles palaa Limberlostiin, ja loordi O'More purjehtii Irlantiin ilman häntä.

1. luku.

OTETAAN SUURI VASTUU JA LIMBERLOSTIIN PESTATAAN VARTIJA.

Freckles [englanninkielessä tavallinen lisänimitys kesakkoiselle. Suom.] käveli pitkin telatietä, joka vie Limberlostin alapään poikki. Ensi silmäykseltä häntä olisi kenties pitänyt irtolaisena, mutta hän oli tosiaan työnhaussa. Kiihkeästi hän tahtoi asettua jonnekin ja saada työtä melkein minkälaista tahansa, joka voisi toimittaa hänelle ruokaa ja vaatteita.

Jo kauan, ennenkuin hän sai näkyviinsä Suurten Putousten Puutavarayhtiön työmaan, hän saattoi kuulla miesten hilpeitä ääniä ja hevosten hirnumista ja samaten haistaa kiehuvan ruuan ärsyttävää tuoksua. Apeana hän tunsi, kuinka koditon ja vailla ystäviä hän oli. Pysähtymättä tuumimaan hän kääntyi vastaraivatulle tielle ja seurasi sitä työpaikalle asti, missä miehet olivat laittautumassa iltaselle ja makuulle.

Näky oli erinomaisen miellyttävä. Alempana oli tiheä räme tummana taustana, jonka yläpuolella kohousi jättimäisiä puita. Miehet huutelivat leikkisästi toisilleen, valjaista riisuessaan väsyneitä hevosia, jotka jyväännöksensä saatuaan lopen tyytyväisinä heittäytyivät lepoasentoihinsa ja purra rouskuttivat ruokaansa. Duncan, jäntevä skotlantilainen ajomiesten päällikkö, pyyhkieli hellästi kahden kookkaan raudikon kylkiä melooninlehdillä ja vihelteli hiljaa: "Missäs on mun kultani siis?" ja sirkka lehtien alla hänen jalkainsa juuressa säesti häntä. Risuvalkea sihisi ja rätisi iloisesti. Kierteisinä kaartelivat tulenliekit isojen mustien kattilain ympärillä, ja kun kokki kohotti kansia, pistääkseen sinne koetinhaarukkansa, lemahti sieltä makeita tuoksuja.

Freckles astui hänen luoksensa.

"Haluan puhua johtajan kanssa", sanoi hän.

Kokki katsahti häneen ja vastasi välinpitämättömästi: "Hän ei voi käyttää teitä."

Frecklesin kasvot sävähtivät punaisiksi, mutta hän virkkoi rauhallisesti: "Jos tahdotte olla ystävällinen ja näyttää hänet minulle, niin saammehan antaa hänen itsensä päättää."

Hämmästyneenä kohauttaen hartioitaan kokki ohjasi askeleensa karkeatekoisen pöydän luo, jonka ääressä istui vankka, leveäharteinen mies kumartuneena tilikirjojen kimpussa.

"Herra McLean, tässä on taaskin mies, joka tahtoo kai päästä joukkoon", sanoi hän.

"Hyvä", kuului reipas vastaus. "En koskaan ole ollut hyvän miehen tarpeessa kipeämmin kuin juuri nyt."

Päällikkö käänsi lehteä ja aloitti huolellisesti uuden rivin.

"Ei kannata vaivautua tämän pojan takia", neuvoi kokki. "Hän on toiskätinen."

Frecklesin kasvoilla paloi puna tummempana. Hänen huulensa ohenivat pelkäksi viivaksi. Hän suoristi itseään, astui askeleen eteenpäin ja ojensi oikeata käsivarttaan, jonka hiha heilui tyhjänä ranteen kohdalla.

"Hyvä on, Sears", kuului johtajan ääni terävänä. "Minä kyllä puhuttelen tätä miekkosta, kun olen päässyt kirjoittamasta."

Hän kiintyi jälleen työhönsä kokin kiirehtiessä tuliensa ääreen. Freckles seisoi hetkisen samassa jännittyneessä asennossa, johon oli asettunut kohdatakseen päällikön katseen; sitten hänen käsivartensa painui, ja kasvot valahtivat kelmeiksi. Johtaja ei ollut edes kääntänyt päätänsä. Hän oli puheessaan käyttänyt leikillistä vähennysmuotoa. Kun johtaja nimitti häntä "miekkoseksi", niin Frecklesin nälkäinen sydän avautui hänelle.

Poika vetäisi hytisten henkeä. Sitten hän sieppasi päästään vanhan hattunsa ja huolellisesti karisti siitä tomut pois. Vasemmalla kädellään hän tarttui oikeaan hihaan, pyyhki hikisiä kasvojaan ja koetti sormillaan oikoa hiuksiaan. Hän taittoi viereltään rautayrtin ja käytti sen punaisia kukkia koputtaakseen tomua hartioilta ja lahkeista. Toinen saattoi kirjoitustyössäänkin epämääräisesti seurata näitä siistimispuuhia takanaan ja merkitsi ne miehen hyväksi.

McLean oli skotlantilainen. Hänen tapansa oli työskennellä verkalleen ja järjestelmällisesti. Hänen työmaillaan eivät miehet olleet koskaan nähneet hänen kiirehtivän tai menettävän malttiansa. Kuri oli vääjäämätön, mutta isäntä oli aina ystävällinen. Hänen tapansa olivat yksinkertaiset. Hän vietti samaa leirielämää kuin työläisetkin. Ainoa näkyvä varallisuuden merkki oli iso jäätä ja tulta kimalteleva timantti, joka välkehti ja paloi hänen sormessaan, ja se siro, puhdasrotuinen tamma, jolla hän ratsasti työpaikkojen väliä ja liikeasioissa muualla tienoossa.

Ei yksikään McLeanin työläisistä voinut todenperään sanoa, että häntä koskaan olisi rasitettu liialla työnteolla tai maksettu hänelle liika vähän. Isäntä ei ollut milloinkaan vaatinut nöyryyttä miehiltään, mutta niin mahtava oli hänen persoonansa, ettei kukaan heistä ollut koskaan yrittänyt ruveta tuttavalliseksi. He tiesivät kaikki, että hän oli gentlemanni kiireestä kantapäähän ja että suuressa puutavarakaupungissa hänellä oli monta miljoonaa hallussaan.

Hän oli sen McLeanin ainoa poika, joka oli lähettänyt maailmalle kauneimmat alukset, mitä Skotlannissa milloinkaan on rakennettu. Isän hartain toivo oli, että hänen poikansa jatkaisi samaa tointa hänen kuolemansa jälkeen. Hän oli lähettänyt pojan opiskelemaan Oxfordin ja Edinburghin yliopistoihin ja sallinut hänen moniaita vuosia matkustella, ennenkuin hänen tarvitsisi ryhtyä liiketoimintaan.

Sitten hänet määrättiin etelä-Kanadaan ja Michiganiin ostamaan pitkiä, suoria mastopuita ja sieltä Indianaan hankkimaan tammihirsiä. Nuori mies painui näihin mahtaviin metsiin, joista muutamat osat olivat pysyneet koskemattomina ajan aamun hämäristä asti. Kirkas, raikas, väkevä ilma oli huumaava. Syvä hiljaisuus, joka muistutti suuren tyhjän temppelin äänettömyyttä, lumosi hänet. Hän joutui vähitellen tuntemaan, että arat metsän elävät, jotka puikahtivat hänen polkunsa poikki tai kyselevinä tirkistelivät lehtevistä lymypaikoistaan, olivat kuin hänen veljiään. Hän havaitsi, tavallaan hartautta tuntien, lähestyvänsä noita majesteettisia puita, jotka olivat siinä seisoneet ikäkausia päivänpaahteessa, tuulessa ja tuiskussa. Vaikeaksipa pian kävi niiden kaataminen. Tehtävänsä suoritettuaan ja palattuaan kotiin hän hämmästyksekseen huomasi hukanneensa sydämensä noihin metsiin ja rämeisiin, jotka kutsuivat häntä, kutsuivat ainiaaksi.

Perittyään isänsä omaisuuden hän heti muutti sen rahaksi ja perusti äitinsä kanssa uuden komean kodin Suurten Putousten likitienoolle. Sitten hän kolmen yhtiömiehen kera perusti puutavarayhtiön. Hänen työnään oli hirsien ostaminen, kaadattaminen ja kuljettaminen sahoihin. Marshall johti sahaamista ja vedätti hirret tehtaisiin. Barthol teki puutavarasta kauniita ja hyödyllisiä huonekaluja, joita Uptegrove levitti ympäri maailmaa suuresta varastostaan. Niistä tuhansista, jotka näkivät kasvojensa heijastuvan näiden huonekalujen kiilloitetuista pinnoista ja niitä mielikseen käyttivät, vain harvat joutuivat ajattelemaan valtavia metsiä ja poluttomia rämeitä ja sitä miestä, suurta sielultaan niinkuin kooltaankin, joka raivasi tiensä niiden halki ja kokeneella silmällä valitsi ylväitä puita huonekaluiksi sivistyneihin koteihin.

Kun McLean kirjoitustyönsä päätettyään kääntyi, näki hän edessään nuoren miehen, vasta alle kahdenkymmenen, kookkaan, lujarakenteisen, solakan, hyvin kesakkoisen ja punatukkaisen, tavalliset irlantilaiskasvot, mutta vakavissa harmaissa silmissä, jotka kiinteästi kohtasivat hänen tutkivain sinisilmäinsä katsetta, kuvastui horjumaton vilpittömyys ja ilmeinen kaipuu. Hän oli puettu mitä karkeimpiin maalaisvaatteisiin ja näytti olevan uupumuksesta vallan menehtyä.

"Te etsitte työtä?" kysyi McLean.

"Kyllä", vastasi Freckles.

"Minä todellakin pahoittelen", sanoi isäntä, ja äänessä soi vilpitön myötätunto, "mutta minä tarvitsenkin tällä hetkellä miestä -- voimakasta, isoa miestä, jolla on peloton sydän ja sitkeä ruumis. Toivoin teidän täyttävän mitan, mutta näytätte olevan liika nuori ja tuskin kyllin vahvakaan."

Hattu kädessä Freckles seisoi silmät naulittuina McLeaniin.

"Ja mitä oikein ajattelitte semmoisen miehen työksi panna?" kysyi hän.

Isäntä kykeni tuskin hillitsemään säpsähdystä. Jolloinkin ennen köyhyyttä ja onnettomuuden kolauksia oli tuolla miehellä ollut joku esi-isä, joka osasi sivistynyttä englanninkieltä, vaikka murtaenkin. Poika puhui pehmeällä, säveällä, puhtaalla irlantilaisen äänellä. Hänen puhettaan ei juuri olisi voinut sanoa murteeksi, mutta siinä oli lauseen sorvaamisessa omituisuutta ja siellä täällä jokin väärä äänne, ja se oli melkein vastustamatonta McLeanille ja ennusti teonsanojen rääkkäämistä, johon hän oli perin tottunut ja joka hyvin läheltä koski häntä itseäänkin. Hän oli muukalainen synnyltään, ja vaikka hän oli jo monta vuotta ollut Amerikassa, saattoi hän tunteiden kuohuessa perinnäiseen tapaansa rikkoa muotoja ja lauserakennetta vastaan.

"Se ei ole mitään lapsenleikkiä", vastasi McLean. "Minä olen suuren puutavarayhtiön ulkotöiden johtaja. Vastikään olemme ostaneet tuhat hehtaaria metsää Limberlostista. Monet näistä puista ovat hyvin kallisarvoisia. Me emme voi lähteä nykyiseltä työpaikaltamme, joka on kuusi peninkulmaa [Engl. peninkulma, noin 1,600 metriä. Suom.] etelämpänä, vielä melkeinpä vuoteen; siksi olemme tämän alueen ympärille raivanneet polun ja pystyttäneet lujan piikkilanka-aidan. Ennenkuin palaamme työhömme, täytyy minun jättää tämä omaisuus luotettavan, rohkean ja vahvan miehen käsiin, joka tahtoo vartioida sitä päivällä joka hetki ja nukkuessaankin pitää toisen silmänsä valveilla. Minun täytyy vaatia, että hän ainakin kahdesti joka päivä käy tuon polun päästä päähän, ollakseen varma, että raja-aitamme on eheä, ja että kukaan muu ei ole tunkeutunut tänne."

Freckles oli kumartunut eteenpäin, ahmien joka sanan niin kiihkeänä, että houkutteli johtajan selvittelemään seikkoja, joita ei ikänään ollut aikonut ottaa puheeksi.

"Mutta mikäs siinä, ettei se olisi maailman parasta työtä minulle?" virkkoi hän pyytävästi. "Minä en sairasta koskaan. Minä jaksaisin vaeltaa sen polun pari kolme kertaa joka päivä ja koko ajan pitää visusti silmällä."