Kesäkausi Jäämeren ja Vienanmeren rannoilla: Matkamuistelma

Alkusanat. Matka Jäämeren rannikolle. Kuolanvuonosta Kalasaarelle. Kalasaarella ja Muurmannin rannikolla. Molemmin puolin napapiiriä. Vienan rannoilla. Lyhyt luku Venäjän lappalaisista.

Alkusanat.

Seuraava matkakuvailu on osittain ilmestynyt jo ennen "Kyläkirjaston kuvalehden B-sarjassa". Muodoltaan muuttuneena ja viimeisellä, Venäjän lappalaisia käsittelevällä luvulla lisättynä astuu se nyt eri painoksena näkyville, pyytäen ensi sijassa päästä nuorisomme suosioon. Jos se voi antaa edes osapuilleen tyydyttävän kuvauksen tai vain oikaista joitakin vanhentuneita käsitteitä pohjoisen maankolkkamme pohjoisimmasta luonnosta, jos se voi hiukankin kiinnittää nuortemme mieliä Jäämeren rantamilla ponnistelevain suomalaisveljiemme ja lappdlaisheimolaistemme eloon ja oloon, on kertojan tarkotus täysin voitettu.

Matka Jäämeren rannikolle.

Kenpä ei olisi joskus unelmoinnut näkevänsä Lappia, maata Maanselän ja Jäämeren välillä, jonka talviset revontulet niin loistaen loimuavat,ja jonka-kesäinen aurinko ei hetkeksikään väsähdä valaisemasta sen vakavia vaaroja, sen jylhiä tuntureita ja rajattomia rämeitä! Ja kun lisäksi tarjoutuu, kuten tämän kirjoittajalle, tilaisuus saada vapaa matka, sekä ainoana ehtona on samaisen maan luonnon ja kansan tutkiminen, ei suinkaan ole vaikea päätöksen teentä. Silloin eivät paina vaa'assa taloudelliset näkökohdat, arvottomilta tuntuvat matkan vaarat ja vielä vähäpätöisemmiltä Lapin-maan sääsket ynnä muut maanvaivat.

Lupauduin siis osanottajaksi siihen retkikuntaan, jonka Suomen Maantieteellinen Seura keväällä 1897 varusti tutkimaan Venäjän Lapin vuoren- ja maanmuodostuksia. Toiset osanottajat olivat maisteri G. Bergroth ja retken päämies, professori W. Ramsay.

Venäjän Lappi eli Kuolan niemimaa on, kuten silmäys Euroopan kartalla osottaa, jatkoa Ruotsin, Norjan ja Suomen Lapille ja pistäytyy se kauvas kaakkoon Jäämeren ja Vienanmeren väliin. Viime aikoihin asti on tämä niemimaa ollut melkein ainoa paljas pilkku Euroopan kartalla, tuntematon ja avara erämaa, jonka mannerta vallankin sisämaassa tuskin kukaan muu oli polkenut kuin talviseen aikaan täällä porolaumoineen asustava Lapin mies. Luonnonsuhteiden, eläin- ja kasvimaailman puolesta kuuluu se kuitenkin Skandinavian luonnonhistorialliseen alaan, jonka vuoksi tiedemiehet ovat pitäneet tärkeänä tämänkin maankolkan tarkkaa tuntemista. Ja erityisesti tärkeänä jopa kunnianasiana ovat sitä suomalaiset pitäneet, koskapa Kuolan niemimaa lähinnä rajoittaa heidän maataan, ja sen tutkimisesta riippuu moni Suomeakin koskeva kysymys. Tämän tähden varustettiin Suomesta kesällä 1887 kahdeksanhenkinen retkikunta kaikin puolin tutkimaan mainittua niemimaata, ja yksi tämän retkikunnan osasto oli ensimäinen tieteellinen matkue, joka ikinä on kulkenut halki koko tuon laajan niemimaan lännestä itään. Sen jälkeen on muita vähempiä retkikuntia käynyt jatkamassa ja täydentämässä edellisten työtä ja samassa tarkoituksessa läksimme liikkeelle mekin.

Tehtävänämme oli pääasiassa paitsi vuoriperän tutkimista koettaa saada selville niitä vaiheita, joiden alaisena Kuolan niemimaa oli jääkaudella, s.o. ajalla, jolloin miltei koko pohjois-Eurooppa oli äärettömän vahvan mannermaanjään alle haudattuna, kuin myös sitä seuraavilla myöhäisimmillä geoloogisilla aikakausilla, jolloin, maa oli vuoroin satojakin jalkoja vajonneena meren alle, vuoroin taas kohonneena sen yläpuolelle.

Tutkimustemme tuli alkaa Kuolanvuonossa Jäämeren rannikolla ja jatkua sieltä ensin pitkin Muurmannin rantaa ja sitte ympäri koko niemimaan.

Niille, jotka matkustavat Suomesta Jäämeren rannalle, on kolme tietä tarjolla. Lyhin mutta hankalin käy Oulun ja Kuusamon kautta Kannanlahteen, sekä sieltä poikki Kuolan niemimaan osaksi jalan, osaksi veneillä Imandraa y.m. järviä myöten. Toinen kulkutie käy Nevaa, Laatokka, Syväriä ja Äänistä myöten Vienanmerelle ja Arkangeliin sekä sieltä ylös Muurmannin rannalle. Molempia mainittuja teitä ei kuitenkaan voi käyttää ennenkuin kesäkuun alkupuolissa, jolloin jäät eivät enää ole estämässä vene- ja laivakulkua. Meidän lähtömme tapahtui toukokuun lopussa ja saimme sen vuoksi käyttää kolmatta, pisintä tietä poikki Skandinaavian sekä ympäri Norjan. Mutta tämä on samalla hauskin tie, sillä jo rautatiematka poikki pohjois-Ruotsin ja Norjan, mutta vielä enempi laivamatka pitkin viimemainitun maan rantoja kuuluu hauskimpiin, niitä olla saattaa.

Ensimäinen havainto, jonka tekee keväällä tultuaan Vaasasta poikki Pohjanlahden Ruotsin puolelle on se, että suven tulo viimemainitussa paikassa on paljon, ehkä pari viikkoa myöhäisempi. Vaasassa olivat puut kaupungin monissa puistoissa ja lehtokaduilla melkein täydessä lehdessä, kun ne Ruotsin puolella samalla kohdalla olivat tuskin paljoa enempää kuin hiirenkorvalla. Ja samoin oli muun luonnon laita. Selityksen tähän saa siitä seikasta, että Ruotsin puoli on hyvin korkeata verrattuna Pohjanmaan melkein merentasaisiin lakeuksiin.

Mitä tulee maanluonteseen, niin onhan Jämtlanti kuulua kauneudestaan. Vähän väliä vilahtaa siellä näköaloja, jotka kilpailevat toinen toistensa kanssa kiinnittääkseen matkustajan huomiota puoleensa. Me kuljemme läpi komeimman kuusikkometsän, korviamme hivelee noiden solakkavartaloisten, terävähuippuisten puiden surumielinen suhina, kunnes se yhtäkkiä sulautuu kumeaan kohinaan, joka syntyy vaahtoavien koskien syöksyessä vinhaa vauhtia kallionrotkojen ylitse, tai taukoaa kokonaan siniselkäisen järven avautuessa eteen. Tämä pohjoisen aarniokorven antama tunnelma haihtuu kuitenkin pian toiseen valtavampaan, kun taivaanrannalta kohoaa kymmeniä lumipeitteisiä vuorenhuippuja ja vastaamme puhaltavat puhtaanraikkaat tunturituulahdukset. Silmä etsii ja löytääkin vihertävistä notkelmista oikeita säter-kartanoita karjoineen ja -- säter-tyttöineen. Ylpeimmilleen ylenee luonto Åren seudussa, jossa Storsjön kauniin järven äärellä kohoaa vielä kauniimpana valtava Åreskuta puolentoistatuhannen metrin korkeuteen. -- Meillä oli hyvä halu tehdä lyhyt vaellus tälle tunturille, sillä kyllä maksaa vaivan nähdä sieltä tarjouva suurenmoinen ja vaihteleva näköala. Ja vallankin hauskaksi käy sellainen retki vuorientutkijalle, sillä Åreskuta tietää kertoa, kuten ruotsalaisten tutkimukset ovat osottaneet, tarun omasta synnystään, saman tarun kuin Alpit monine huippuineen, Kaukasus, Uraalinvuoret y.m. Emme voi tässä siitä mainita muuta kuin että se tietää valtavista kokoonpuristuksista, jotka ovat kohottaneet maankuoren paikoittain ylös vuorijaksoiksi, ja laajoista uudismuodostuksista sekä hävitysilmiöistä, jotka ovat luoneet sen lopullisen muodon. Mutta ajasta, jolloin tämä kaikki olisi tapahtunut, se ei tiedä, vaan saattaa olettamaan geoloogisia aikakausia niin pitkän pitkiä, että aatosta huimaa koettaessaan niitä käsittää, ja n.s. historiallinen aika niihin verrattuna tuntuu olevan sekunti vain.

Malttamatta kuitenkaan tehdä poikkeusta suunnitelmassamme jatkoimme edelleen matkaa yli Köölin vuorten. Näistä vuorista, jotka erottavat Ruotsia ja Norjaa, on jokaisella tavallisesti se väärä käsitys, että ne muodostavat yhtenäisen vuorijonon, joka kohoaa ympäröivää maata paljon korkeammalle! Mutta niin ei ole laita. Ne ovat oikeastaan laajaa, useammista ylänteistä muodostunutta, korkeata vuoritasankoa, joka, verrattain hiljalleen laskeutuu itäänpäin ja äkimpää länttä kohti, mutta mitään erityistä vuoriharjannetta ei siinä ole.

Poikki Köölin käyvistä solakäytävistä on suurin se, jota myöten Sundsvallin--Trondjemin rautatie kulkee. Tämä on ollut ammoisaikuinen kulkureitti, ja sitä käytti maamiehemme Armfeltkin, kun hän Kaarle XII:n kaaduttua peräytyi Trondjemista. On epäilemättä useimmille tunnettua, mikä hurja retki se oli keskitalvella sotajoukon keralla, ja miten surkeasti se päättyi. Uudenvuoden päivänä v. 1719 yllätti ankara lumimyrsky tuon suomalaisjoukon ja heti ensi yönä paleltui suuri joukko kuoliaaksi. Sitte joutui se harhaan ja kuljeskeli useita päiviä sinne tänne autioilla tuntureilla, joten kaikkiaan 3,000 miestä paleltui, nälistyi tai muulla lailla sai surmansa. Vielä pitkien aikain takaa nähtiin näillä tienoilla vainajain vaalistuneita luita vuorien vierillä, ja eräälle kohdalle rautatien varrella on myöhemmin pystytetty kivipatsas, joka on matkustajalle muistuttamassa näistä Isonvihan surullisista sotauhreista.

Norjan rajalla on rautatien korkein kohta, ja siitä pitäen menee juna hyvää vauhtia alaspäin. Matka käy milloin syvällä vuorien välissä olevaa laaksoa pitkin, jonka pohjalla mitä ihanimmat niityt ja vainiot täydessä vihannuudessaan ovat räikeänä vastakohtana noille enimmäkseen huononnäköisille norjalaistaloille, milloin taas ammottavan kuilun rinteitä myöten tai jyrkkärinteisen rotkon pohjalla, josta erottaa vaan kapean vyöhykkeen taivasta, ja jonka kummaltakin kupeelta syöksähtää esiin vuolaita vuoripuroja, hakien tietä itselleen johonkin suurempaan virtaan, vihdoin tyynesti laskeakseen valtameren aaltojen helmaan. Pari kertaa sukeltaa juna lyhyeen tunneliin, ja vihdoin aukeaa silmien eteen Trondjemin kaunis ja laaja vuono ja sen äärellä oleva samanniminen kaupunki.

Trondjemi eli entinen Nidaros on tuhatvuotinen kaupunki, ja sillä onkin vanhoja historiallisia muistomerkkiä näytettävänä enemmän kuin millään muulla Norjan kaupungilla, ennen kaikkia sen tuomiokirkko, kaunein pohjolassa, ainakin sitte kun ne suurensuuntaiset ja sanomattomia summia kysyvät uudistustyöt, jotka par'aikaa ovat tekeillä, on ehditty loppuun suorittaa.

Meidän oli aikomuksemme Trondjemissa ehtiä nopeakulkuiseen matkailijalaivaan, jolla olisimme kahdessa ja puolessa päivässä päässeet ylös Hammerfestiin. Harmiksemme saimme kuitenkin kaupunkiin saavuttuamme kuulla, että laiva oli saman päivän aamuna lähtenyt. Vasta parin päivän päästä oli lähtevä eräs posti- ja rahtilaiva "Olaf Tryggvesson", joka lisäksi oli viipyvä samalla matkalla toisen verran enemmän aikaa, koska sen piti poiketa joka toiseen vuonoon ja postiasemaan. Ikäväähän se oli, mutta ovathan tällaiset sattumat matkoilla niin tavallisia, ja me kun olimme lähteissämme yhteisesti päättäneet, ett'emme mitään koskaan kadu, otimme tuon viivästymisen iloiselta kannalta.

"Olaf Trygvesson" oli joltisenkin suuri laiva, ja nimellään johdatti se heti mieleen Norjan loistavan sankariajan. Elävänä esiytyi mielikuvituksessa se Olaf Trygven poika, joka v. 1000 vaiheilla joutui loukatun Sigrid Neuvokkaan juonien kautta suunnitellun äkkiylläkön alaiseksi ja urheasti otteli komealla "Käärme" laivallaan kunnes tämä oli täysi vihollisia ja syöksyi sitte aaltoihin -- eikä näkynyt ikinä enää.

Parin ensimäisen päivän matka "Olaf Trygvessonilla" ei tarjonnut juuri mitään nähtävyyksiä, jollen ota lukuun sellaista näkyä, kuin juuri edellisenä päivänä poroksi palaneen pienen Namsos kaupungin rauniot. Se oli surullinen näky savuavine tuhkaläjineen, mahdottomine rautakasoineen, joista selvästi näki elävänsä oikeassa rauta-ajassa, ja törröttävine savupiippuineen. Yhtä surullista oli nähdä noita äänettömiä ihmisparvia, jotka siellä täällä etsiskelivät tuhasta joitakin arvoesineitä. Ojolleen kaatunut kirkontorni, pirstautunut apteekkikalusto ja monet kissanraadot puiden juurilla todistivat liekkien nopeasta hävitystyöstä, mutta nopeasti näyttiin ryhtyvän uudisrakennuksiinkin, sillä jo meidän laivallamme saapui kaupunkiin kirvesmiehiä, lankkuja ja lautoja.