Pyhä kukka: Allan Quatermainin jännittävä seikkailu Afrikassa

I. Veli Johannes. II. Huutokauppahuone. III. Sir Alexander ja Stephen. IV. Mavovo ja Hans. V. Hassan. VI. Orjatie. VII. Orjain rynnäkkö. VIII. Taikapeili. IX. Kuningas Bausi. X. Tuomio. XI. Dogeetah saapuu. XII. Veli Johanneksen tarina. XIII. Rican kaupunki. X!V. Kalubin vala. XV. Motombo. XVI. Jumalat. XVII. Pyhän kukan koti. XVIII. Kohtalon isku. XIX. Oikea pyhä kukka. XX. Taistelu kaupungin portilla. Epilogi.

I.

VELI JOHANNES.

En usko, että kukaan, joka tuntee Allan Quatermain'in nimen, olisi taipuvainen ajatuksissaan liittämään sitä kukkiin, varsinkaan orkideoihin. Kuitenkin sattuu niin, että jouduin kerran ottamaan osaa niin merkilliseen orkidea-retkeen, että olisi mielestäni vahinko, jos sen yksityiskohdat joutuisivat unohduksiin. Joka tapauksessa panen ne paperille, ja jos joku myöhemmin haluaa ne julkaista, hän saa siihen täyden vapauden.

Se tapahtui vuonna -- oh, eihän vuodesta ole väliä, se tapahtui kauan sitten, jolloin olin vielä paljon nuorempi, ollessani metsästysretkellä pohjoispuolella Limpopo-virtaa, joka on Transvaalin rajalla. Seuralaisenani oli eräs herra, jonka nimi oli Scroope, Charles Scroope. Hän oli matkustanut Englannista Durban'iin etsimään ajanvietettä. Se oli ainakin yksi syy. Toinen oli nainen, jota nimitän nimellä miss Margaret Manners, vaikka se ei tosin ollut hänen oikea nimensä.

Luultavasti nuo kaksi olivat kihloissa ja todella kiintyneet toinen toiseensa. Mutta pahaksi onneksi he joutuivat kovaan riitaan jonkun toisen herran takia, jonka kanssa miss Manners eräissä metsästystanssiaisissa Essex'issä, jossa he kaikki asuivat, tanssi neljä perättäistä tanssia, joista hän sitäpaitsi kaksi oli jo luvannut sulhaselleen. Selvittelyjä tai paremminkin puolusteluja seurasi. Mr. Scroope sanoi, ettei hän aikonut suvaita sellaista käytöstä. Miss Manners vastasi, ettei hän halunnut elää kenenkään määräysten mukaan; hän oli muka oman itsensä herra ja aikoi pysyä sinä. Mr. Scroope selitti, että hänen puolestaan neiti kyllä saisi sitä olla. Toinen vastasi, ettei hän enää halunnut nähdä häntä kasvojensa edessä. Sulhanen lupasi painokkaasti, ettei tytön tarvitsisikaan ja että hän aikoi lähteä Afrikkaan metsästämään elefantteja.

Kaiken lisäksi hän todella matkustikin, lähtien kodistaan Essexistä seuraavana päivänä jättämättä minkäänlaista osoitetta. Kuten myöhemmin, paljon myöhemmin selvisi, hän olisi seuraavassa postissa, jos olisi niin kauan odottanut, saanut kirjeen, joka olisi mahdollisesti muuttanut hänen suunnitelmansa. Mutta he olivat kumpikin ylpeitä nuoria ihmisiä, ja olivat hulluja kuten ainakin rakastuneet.

No niin, Charles Scroope saapui Durban'iin, joka siihen aikaan oli vain vähäpätöinen paikkakunta, ja siellä kohtasimme toisemme Royal-hotellin tarjoiluhuoneessa.

"Jos haette suurta riistaa", kuulin jonkun sanovan, kuka se oli, sen olen todellakin unohtanut, "niin tuossa on mies, joka neuvoo teille keinot -- metsästäjä Quatermain, Afrikan paras pyssymies ja sitäpaitsi hienoimpia ihmisiä mitä on olemassa."

Istuin hiljaa poltellen piippuani ikäänkuin en kuulisi puhetta. On tukalaa kuulla kiitettävän itseään, ja minä olin aina vaatimaton mies.

Sitten kuului kuiskailua, ja mr. Scroope talutettiin eteeni ja esitettiin minulle. Kumarsin niin sievästi kuin osasin ja loin häneen pikaisen silmäyksen. Hän oli pitkä, tummasilmäinen, romanttisen näköinen (sangen sopivaa hänen rakkaustarinaansa) nuori mies, ja minä tulin siihen tulokseen, että hänen liikkeensä miellyttivät minua. Kun hän puhui, vahvistui tuo mielipide. Minun mielestäni ääni on aina ollut hyvin tärkeä tekijä; minä puolestani päätän siitä miltei yhtä paljon kuin kasvoista. Hänen äänensä oli erittäin hauska ja miellyttävä, vaikka sanoissa, joilla se niin sanoaksemme esitettiin minulle, ei ollut mitään erikoista tai huomattavaa. Ne kuuluivat:

"Hyvää päivää, sir. Haluatteko ryypyn?"

Vastasin, etten koskaan juonut väkeviä päiväseen aikaan, tai en ainakaan usein, mutta että mielelläni ottaisin pienen pullon olutta.

Kun olut oli juotu, kävelimme yhdessä pienelle talolleni nykyisen Berean varrella, jossa myöhemmin m.m. otin vastaan ystäväni Curtis'in ja Good'in, ja siellä söimme päivällisen. Todellisuudessa Charles Scroope ei enää jättänytkään taloa ennen metsästysretkelle lähtöämme.

Nyt minun on kerrottava tämä juttu lyhyesti, syystä että se on vain sattumalta tekemisissä sen tarinan kanssa, jota aion ryhtyä kertomaan. Mr. Scroope oli rikas mies, ja kun hän tarjoutui suorittamaan kaikki retken kulut, luvaten minulle kaiken voiton mahdollisesti saatavasta norsunluusta ja muusta sellaisesta, en luonnollisesti torjunut hänen ehdotustaan.

Tällä retkellä kävi kaikki hyvin aina sen onnettomaan loppuun asti. Ammuimme vain kaksi elefanttia, mutta muuta riistaa saimme paljon. Se tapahtui paluumatkalla, meidän ollessamme lähellä Delagoan lahtea.

Olimme ulkona eräänä iltana ja koetimme ampua jotakin päivälliseksi, kun huomasin puiden välissä pienen kauriin. Se katosi näkyvistäni pienen kallionkielekkeen taakse, joka työntyi esiin kuilun syrjästä, mutta se ei näyttänyt hätääntyneeltä, vaan asteli levollisesti. Me seurasimme sitä. Minä kuljin edellä ja olin juuri saanut kierretyksi kallion ja huomannut kauriin seisomassa noin kymmenen askeleen päässä (se oli pensaskauris), kun kuulin kahinaa pensaikosta kallion huipulta, ei kahtatoista jalkaa pääni yläpuolelta, ja Charles Scroope'n äänen huutavan:

"Ole varuillasi, Quatermain! Se tulee."

"Mikä tulee?" kysyin närkästyneellä äänellä, sillä ääni oli karkoittanut kauriin.

Samassa johtui mieleeni, tietysti silmänräpäyksessä, ettei mies tyhjän tähden huutaisi tuolla tavoin, ei ainakaan kun hänen ateriansa oli kysymyksessä. Vilkaisin siis taakseni ja pääni yläpuolelle. Aina tähän hetkeen asti muistan selvästi mitä näin. Siinä oli veden kuluttama, graniitinharmaa vierukivi, tai oikeastaan useampia, joiden raoissa kasvoi sanajalkoja, ja useimmilla niistä oli hiusmaiset lehdet, mutta muutamain lehdet olivat alta hopeanhohteisia. Muutamalla lehdellä, taivuttaen sitä alas, istui iso, punasiipinen, mustaruumiinen kovakuoriainen, hangaten etujaloillaan päätään. Ja sen yläpuolella, juuri kallion huipulla, pisti esiin harvinaisen komean leopardin pää. Vielä tätä kirjoittaessani olen näkevinäni sen neliskulmaisen leuan kuvastuvan tyynen iltataivaan lakea vasten, vaahdon valuessa huulilta.

Tämä oli viimeinen seikka, minkä vähään aikaan huomasin, sillä samassa hetkessä leopardi -- Etelä-Afrikassa kutsumme niitä tiikereiksi -- hyppäsi selkääni ja painalsi minut maahan litteäksi kuin pannukakun. Luultavasti sekin oli ollut väijymässä kaurista ja oli nyt suutuksissaan minun ilmestymisestäni näyttämölle. Kaaduin pitkäkseni, onneksi pehmeälle, sammaleiselle maalle.

"Pystyyn vain!" ajattelin mielessäni, sillä tunsin eläimen painon selässäni, kun se puristi minua sammalia vasten, ja, mikä pahempi, niskassani poltti sen kuuma hengitys, sillä sen hampaat olivat jo puraisemaisillaan minua päähän. Samassa kuulin Scroope'n rihlapyssyn pamahduksen, jota seurasi leopardin hurja murina, kuula kun nähtävästi oli osunut. Se näytti pitävän minua vahingon aiheuttajana, sillä se tarttui hartioihini. Tunsin sen hampaat jo pinnallani, mutta onneksi ne tarttuivat vain metsästystakkini lujaan korderoi-kankaaseen. Se alkoi pudistella minua, mutta hellitti pian tarttuakseen paremmin kiinni. Samassa muistin, että Scroope'lIa oli vain kevyt yksipiippuinen rihlapyssy ja ettei hän siis enää voinut laukaista, ja silloin tiesin, tai luulin tietäväni, että viimeinen hetkeni oli tullut. En oikeastaan pelännyt, mutta tietoisuus suuresta, lähestyvästä muutoksesta kävi hyvin selväksi. Muistin -- en koko elämääni, mutta pari omituista pikkuseikkaa, jotka liittyivät lapsuuteeni. M.m. minusta tuntui kuin näkisin itseni istumassa äitini polvella leikkimässä pienellä, nivelikkäällä kultakalalla, joka riippui hänen kellonperissään. Sitten mutisin pari kolme rukouksen sanaa, ja luultavasti menetin tajuntani. Jos niin oli, kesti se vain muutamia sekunteja. Samassa tietoisuus palasi, ja minä näin omituisen näyn. Leopardi ja Scroope taistelivat keskenänsä. Leopardi seisoi toisella takajalallaan, sillä toinen oli taittunut, ja löi Scroope'a käpälillään, Scroope taas koetti iskeä isoa metsästyspuukkoaan pedon ruumiiseen. Taistelijat kaatuivat, Scroope alle, leopardin raadellessa häntä. Minä kiskaisin itseni irti sammaleisesta vuoteestani -- muistan vieläkin mäiskähdyksen, joka kuului, kun ruumiini irroittui mudasta. Vieressä oli rihiapyssyni vahingoittumattomana ja täydessä vireessä, sellaisena kuin se oli pudonnut kädestäni. Tartuin siihen, ja seuraavassa hetkessä olin ampunut kuulan läpi leopardin pään, juuri kun se oli hampaillaan tarttumassa Scroopea kurkkuun.

Eläin kaatui kuolleena kuin kivi hänen päällensä. Kerran vain se värähti, kouristi kynsiään (Scroope-raukan sääreen) ja kaikki oli ohi. Siinä se lepäsi kuin unessa, ja alla makasi Scroope.

Vaikeata oli saada sitä siirretyksi pois, sillä se oli hyvin raskas eläin, mutta lopulta se onnistui oksan avulla, jonka varmaan jokin elefantti oli repäissyt puusta. Sitä käytin vipuna. Siinä makasi Scroope kirjaimellisesti veren peittämänä, oliko veri sitten leopardin vai hänen, sitä en voinut sanoa. Aluksi pidin häntä kuolleena, mutta valeltuani häntä hiukan vedellä, jota sain kalliosta tiukkuvasta purosta, hän nousi istumaan ja kysyi aiheettomasti: "Mikä minä nyt olen?"

"Sankari", vastasin. (Olen aina ollut ylpeä tuosta sattuvasta vastauksesta.)

Siihen lopetin enemmät keskustelut ja ryhdyin työhön saadakseni hänet leirille, joka onneksi oli aivan lähellä.

Kun olimme kulkeneet pari sataa kyynärää, Scroope'n jatkuvasti tehdessä epäjohdonmukaisia huomautuksia, oikea käsi kaulallani, ja minun pidellessäni vasemmalla kädelläni häntä vyötäisistä, hän äkkiä vaipui tainnoksiin, ja kun en yksin jaksanut kantaa häntä, sain luvan jättää hänet siihen paikkaan ja noutaa apua.

Lopulta sain hänet telttaan kafferien ja huopapeitteen avulla ja perillä toimitin tutkimuksen. Hän oli yltä päältä raavittu, mutta ainoat vakavat haavat olivat lihaspurema vasemmassa kyynärvarressa ja kolme syvää haavaa oikeassa reidessä juuri sillä kohdalla, missä reisi liittyy ruumiiseen; haavat olivat leopardin kynnenjälkiä. Annoin hänelle annoksen laudanumia vaivuttaakseni hänet uneen ja sidoin haavat niin hyvin kuin osasin. Kolmen päivän aikana hän voi varsin hyvin. Haavatkin olivat jo alkaneet kokonaan parantua, kun sairas äkkiä sai jonkinlaisen kuumeen, jonka arvelen aiheutuneen leopardin kynsien tai hampaiden myrkystä.

Oi sitä kauhun viikkoa, joka nyt seurasi! Sairas alkoi hourailla ja puhua lakkaamatta kaikenlaisista asioista ja varsinkin miss Margaret Manners'ista. Niin hyvin kuin mahdollista koetin ylläpitää hänen voimiaan lihaliemellä, johon oli sekoitettu hiukan muassani olevaa paloviinaa. Siitä huolimatta hän heikkonemistaan heikkoni. Sen lisäksi reidessä olevat haavat alkoivat märkiä.

Kaffereista, jotka olivat mukanamme, oli vähän hyötyä tällaisessa tapauksessa, joten sairaanhoito jäi kokonaan minun työkseni. Kaikeksi onneksi ei leopardi pudistellessaan ollut tehnyt minulle mitään vahinkoa, ja olin siis niinä päivinä hyvin hyvissä voimissa. Levon puute oli kuitenkin tuntuva, sillä en uskaltanut nukkua enempää kuin noin puoli tuntia kerrallaan. Lopulta valkeni aamu, jolloin olin loppuun asti uupunut. Scroope-raukka makasi kääntelehtien ja vaikeroiden pienessä teltassa, ja minä istuin hänen vierellään tietämättä, eläisikö hän enää seuraavaan aamuun ja kuinka kauan minä siinä tapauksessa kykenisin häntä hoitamaan. Kutsuin kafferin tuomaan kahvia, ja juuri kun olin vapisevin käsin viemässä tuoppia huulilleni, tuli apu.