Toisten ihmisten lapset

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1918.

TOISTEN IHMISTEN LAPSET.

Totuudenmukainen kertomus siitä kuinka eräs rouvashenkilö, joka täsmälleen tiesi kuinka toisten ihmisten lapsia oli kasvatettava, hoiti Helenan pienokaisia, ynnä luotettavalta taholta kuultu esitys saavutetusta menestyksestä.

I LUKU.

Erään tunnetun, paljon moititun kirjan kirjottaja istui eräänä päivänä vaimoineen aamiaispöydässä, ja keskustelu kääntyi, kuten monta kertaa ennenkin, kahteen poikaviikariin, jotka olivat tuottaneet niin paljon huvia joutavanpäiväisten kertomusten ihailijoille ja koko joukon mieliharmia enollensa. Kiitos tuon naisellisen jalomielisyyden, joka vaipan tavoin peittää onnellisessa avioliitossa olevien miesten viat, rouva Burtonkin oli niin ylpeä miehestään, että ihaili yksinpä hänen kelvotonta kirjaansakin. Hän oli tehnyt loistavia yrityksiä puolustaa sitä sellaisissakin kohdissa, joita ei mikään voinut pelastaa. Mutta hänen miehensä tietämättömyys lastenhoitoa koskevissa asioissa oli usein pannut hänen arvostelukykynsä kovalle koetukselle. Edellämainittuna aamuna arvosteluhalu oli erikoisen kiihkeä joko senvuoksi, että sillä viime viikon kuluessa oli ollut harvinaisen vähän tilaisuutta toimintaan, tai siksi, että muroliha nimestään huolimatta oli sitkeää. Kirjottajalle ei jäänyt ollenkaan aikaa johdonmukaisten taistelusuunnitelmien laatimiseen, sillä hänen täytyi kiinnittää koko huomionsa itsepuolustukseen. Kuten viisas kenraali, joka tietää vastustajansa ylivoimaiseksi, hän yritti sivustahyökkäyksiä, mutta kaikkien näiden tehottomuus kävi heti selväksi ja ne otettiin vastaan ansionsa mukaisella halveksumisella.

"Pannessani merkille, Harry", sanoi rouva Burton, "kuinka vähän todellista henkilökohtaista huomiota sinä kiinnitit Willyyn ja Toddyyn vaikka kuvitteletkin rakastavasi heitä kuten veriheimolaisia ainakin, tekee mieli uskoa, että muutamat ihmiset tosiaankin odottavat lasten kehittyvän kuten metsän puut ihan ilman huolenpitoa tai kasvattamista."

"Minä käytin suurimman osan ajasta", sanoi herra Burton hyökäten paistinsa kimppuun suuremmalla tarmolla kuin mitä olisi aamiaispöydässä odottanut herrasmieheltä, jonka virka oli varsin vähän rasittava -- "minä käytin suurimman osan ajastani pelastaakseni heidän vanhempainsa omaisuutta ja heidät itsensä perikadosta. Milloin olisi minulla ollut tilaisuutta tehdä enemmän?"

Rouva Burtonin tyynille kasvoille levisi hänen vastatessaan tietoisen ylemmyyden tunteen synnyttämä hymy, jonka avomielisyys ei tehnyt sitä vähemmin kiduttavaksi: "Eiköhän sentään! Sinä tuhlasit aikaasi koettaessasi korjata nuoren mielen kompastuksia, sen sijaan että sinun olisi pitänyt ohjata pienokaisia niin, että väärään suuntautunut tarmo olisi käynyt mahdottomaksi. Parempi karttaa kuin korjata."

Herra Burton oli aina vihannut sananlaskuja, ja kun hän ei tiennyt mistä rouva Burtonin äsken käyttämä sanantapa oli peräisin, niin hän mielessään teki viisaan Salomon syntipukiksi ja ajatteli asioita, joita ei oikeauskoisiin korviin milloinkaan saa edes kuiskata. Rouva Burton jatkoi:

"Sinun olisi pitänyt terottaa heidän mieliinsä rauhan, järjestyksen, siisteyden ja itsekurin välttämättömyyttä. Etkö usko, että jos olisit tehnyt siten, niin heidän puhtaat pikku sydämensä olisivat olleet kaikelle tälle vastaanottavaisia ja olisivat toimineet sen mukaan?"

Herra Burton vastasi aito amerikkalaiseen tapaan:

"Luuletko rakkaani, ettei näiden hyveiden välttämättömyydestä heille koskaan puhuttu? Etkö ole koskaan kuullut karkeaa mutta kuvaavaa lausetapaa, että hevosen voi viedä veden luo, mutta sitä ei voi pakottaa juomaan?"

Todellisesta välittömyydestä johtuvalla innolla rouva Burton kiersi sananlaskun rakentaman esteen, sen sijaan että olisi koettanut raivata sen pois tieltä.

"Sinun olisi ainakin pitänyt tehdä voitavasi selittääksesi heille asioiden syvällisempää merkitystä", sanoi rouva Burton. "Silloin he olisivat ilmaisseet oman hienomman käsityksensä kaikesta ympärillä olevasta."

Herra Burton katseli ihmetyksellä, melkeinpä ihaillen tuota puhdasta, hienoa olentoa, joka älynsä voimalla niin päivänselvästi ymmärsi toiminnan todelliset syyt, ja miellyttävällä nöyryydellä hän huomautti:

"Sanoppas, kuinka selittäisit maantien pölyn sisäisen merkityksen, niin että nämä pojat voisivat kulkea kuivan tien poikki kohottamatta jaloillaan ympärilleen tomun sädekehää, joka on kylläkin huomattava, vaikkei se olekaan kirkas?"

"Et saa laskea leikkiä vakavista asioista, Harry", sanoi rouva Burton nopeasti koetettuaan kuitenkin ilmeisesti ensin keksiä vastausta. "Tiedäthän, että omatunto ja kauneusaisti muodostavat nuhteettomaksi jokaisen henkilön elämän, joka antautuu niiden vaikutuksen alaiseksi ja tiedäthän, että puhtaimmat luonteet ottavat helpoimmin vastaan vaikutuksia. Jos miehet ja naiset, miten virheellisiksi ja kelvottomiksi heidät sitten varhaisempina elinpäivinään lie kasvatettukin, saattavat kohota kauneuteen ja valoon, kun joutuvat oikean johdon alaisiksi, niin mitä voisi tullakaan niistä, joista on sanottu: sellaisten on taivasten valtakunta?"

Herra Burton vaistomaisesti taivutti päätään kuullessaan vaimonsa viimeiset sanat. Mutta hän kohotti sen nopeasti, kun viimemainittu lausui väitteen, jonka arvatenkin aiheutti hänen juuri ilmaisemansa pyhä lause:

"Sinä sallit heidän puhua niin hirvittävän epäkunnioittavasti pyhistä asioista", sanoi hän.

"Niinkö rakkaani", vastusteli uhri, "sinun pitää merkitä muutamat näistä virheistä lasten vanhempien tilille. Minä en ole ollenkaan vastuussa heidän tavoistaan, ja heidän erikoinen tapansa puhua, kuten sinä sanot pyhistä asioista, on heillä vanhempien suoranaista perintöä. Tom Lawrencen mielestä ei ikinä se seikka, että joku henkilö mainitaan raamatussa, anna tälle ehdotonta pyhyyden etuoikeutta, ja Helena on hänen kanssaan samaa mieltä."

Rouva Burton yskähti. On hämmästyttävää mikä ajatusten paljous saattaa mahtua hienostuneeseen yskähdykseen. Joka tapauksessa tuo lievä kurkkuvika, jota rouva Burtonin yskähdys ilmaisi, valmisti hänen miestään täydellisesti siihen, mitä tuleman piti.

"Minä luulen", sanoi rouva Burton hitaasti, ikäänkuin ääneen ajatellen, "että juuri perinnön kautta lapset saavat monta moitittavaa ominaisuutta, joista heitä itseään soimataan, pikku raukat. En ymmärrä, miten voisin vähimmässakään määrässä hyväksyä tämän Tomin ja Helenan ajatuksen, sillä Maytonit ja äitini suku ovat aina erikoisesti kunnioittaneet pyhiä asioita. Tiedän varsin hyvin, että olet oikeassa syyttäessäsi virheistä vanhempia lasten asemasta, mutta en käsitä kuinka he saattavat suvaita niitä toisissaankaan. Mutta suvuthan ovat erilaisia."

Rouva Burton kohotti tätä sanoessaan lautasliinaansa ja pyyhkäisi erikoisella huolella pari leivänmurusta vaatteistaan. Siunattu olento! Hänessäkin piti olla joku inhimillinen heikkous, jotta hänen miehensä tulisi vakuutetuksi siitä, ettei hän sentään ollut liian hyvä tähän maailmaan, ja tämä johtopäätös syntyperän paremmuudesta, tuo jokaisen naisen lempiajatus -- Eevaa lukuunottamatta -- vastasi erinomaisesti tarkotustaan. Hänen puolisonsa kärsi rangaistuksen kuten hyvät miehet tällaisissa tapauksissa aina tekevät, vaikka hän nopeasti ojensikin kahvikuppinsa saadakseen enemmän sokeria ja kysyi äänellä, jossa itsehillintä oli selvästi havaittavissa:

"Mitä muuta, rakkaani?"

Rouva Burton, joka äkkiä ymmärsi aseman, nousi nopeasti tuoliltaan ja sovitti rikoksensa tuolla yleisesti käytännössä olevalla tavalla, joka riittää miehen ja vaimon kesken. Sitten hän sanoi:

"Vain yksi seikka vielä, sinä rakas vanha poika, ja sekin on luullakseni edelläsanotun toistamista. Vanhemmat ovat yhtä leväperäisiä kuin rakastavat enotkin kasvattaessaan lapsiaan, sen sijaan että tarkkaan pitäisivät heitä silmällä. Vanhemman ja viisaamman järjen leima olisi painettava lapseen hänen älynsä ensi heräämisestä lähtien, niin että pienokaisen luonne tulisi varmaan määrätyksi, sen sijaan, että se nyt jää sattuman varaan."

"Ja tietysti tuon leiman painaa helposti yksinpä lyhyellä lomalla oleva rakastunut enokin?"

"Aivan varmaan; villipedotkin tulevat usein kesyiksi isäntänsä tahdon vaikutuksesta."

"Mutta entä jos näillä vaikutuksille alttiilla pikku olennoilla on omat ajatuksensa, toivomuksensa ja pyrintönsä?"

"Täysikasvuinen tahto vie niistä voiton."

"Mutta jos he panevat vastaan?"

"Se ei muuta asiaa", sanoi rouva Burton ojentautuen tuumaa, paria pitemmäksi.

"Luuletko todellakin, että saisit heidät tottelemaan itseäsi?" kysyi herra Burton katsellen häntä niin kunnioittavasti, kuin jos vastaus tulisi ehdottomasti pätevältä taholta.

"Aivan varmaan", vastasi rouva.

"Totta totisesti!" huudahti hänen miehensä, "mikä merkillinen yhteensattuma! Juuri niin minäkin olin päättänyt, kun ensiksi otin nuo pojat hoitooni. Ja kuitenkin --"

"Ja kuitenkin sinä erehdyit", sanoi rouva Burton. "Miten toivonkaan, että olisin ollut sinun sijassasi!"

"Samaa minäkin toivon, rakkaani", sanoi herra Burton, "tai ainakin toivoisin sitä, ellen muistaisi, että jos sinulla minun asemastani olisi ollut nuo lapset hoidossasi, ei olisi sattunut ainoatakaan noista onnettomuuksista, joiden avulla sinusta tuli rouva Burton."

Rouva hymyili miellyttävästi vastatessaan:

"Onhan minulla vielä siihen tilaisuus. Totta puhuen -- onpa ikävää, etten ole vielä oppinut pitämään sinulta mitään salassa -- minä olen ryhtynyt juuri sellaiseen kokeeseen. Ja olen varma, että Tom ja Helena, samoin kuin sinäkin pian huomaatte, että minä olen oikeassa."

"Toivottavasti teet tämän kokeen sillä aikaa kun minä olen keväisillä kauppamatkoillani", huudahti herra Burton äkkiä. "Tai", jatkoi hän, "ellei se tapahdu silloin, toivon sinun rakastavan minua tarpeeksi paljon antaaksesi minulle hyvissä ajoin tiedon, niin että voin, valittaen poistumistani, siksi aikaa lähteä kotoa. Milloin se tulee tapahtumaan?"