Karjalan Osman nuoruus: Historiallinen kertomus yhdeksänneltä vuosisadalta

Hämäläisten hyökkäys. Piilopirtissä. Heimokäräjät. Uhrijuhla. Nuorten ilta. Uusi Osmala. Sudenajo. Päivön mailla. Retki Kainuun. Kesän tapahtumia pohjoisessa. Kostoretki Karjalaan. Hålogalannissa. Lähtö Hålogalannista. Osmalassa. Viikinkiretkellä. Hjelmissä. Karjalassa.

HÄMÄLÄISTEN HYÖKKÄYS.

Hämäläisten pieni partiojoukko oli hiipien päässyt itse Karjalan tietäjän, sankari Osman asunnolle asti. Tuossa jo palasi hämäläisten vakoilija lepikossa lymyilevien tovereittensa luo.

"Ei parempaa onnea ikänä pyytämistä!" virkkoi hän. "Ajatelkaas, kaikki Osman miehet lähtivät aamun valjetessa otuksen ajoon, mutta tietäjä itse jäi kotiin. Nyt sen pyydystämme! Kohta saa koko Karjala kuulla, miten Hämeen miehet ovat vieneet mennessään sankari Osman, Karjalan ylpeyden, varjaagien kauhun! Ja ensi talvena kaikuu Hämeen pirteissä laulu näitten poikien sankarityöstä! Niin, pojat, odotamme puoleen päivään, jotta Osman miehet ennättävät kyllin kauaksi, ja sitten äkkiä hyökkäys!"

Kun aurinko oli korkeimmillaan syyskesän taivaalla, lähtivät hämäläiset piilopaikastaan. He kiertivät Osman kartanon ja ryntäsivät yht'aikaa joka puolelta. Halli ennätti vain kahdesti haukahtaa ennenkuin keihäs sen lävisti. Orjatyttö pikkarainen tuskin sai ämpärin kädestään, kun jo kellistyi tantereelle. Hirveä oli ryske, hävitys, kauhu. Hämäläisten raivolla ei ollut rajoja. Mutta voi hirtehinen, -- Osmaa ei ollut missään! Sitä kovemmin sidottiin hänen vaimonsa, lempeä, kaunis Alja.

"Vain kalleimmat aarteet kontteihin ja sitten tuli nurkan alle!" kuului joukon johtajan karski käsky. -- --

Pahaa aavistamatta palaa Osma 14-vuotiaan poikansa, pikku Osman kanssa kalasta. Vasta kun hän pääsee kotivaaran laelle, on sydän kauhusta jähmettyä. Ensimäiset liekit lehahtivat korkeuteen hänen komeasta kartanostaan, joka sijaitsi vaaran etelärinteellä. Ja voi, tuolla oli Alja, lempeä Alja sidottuna! Osma tarttuu tapparaansa, vihan veret syöksähtävät poskille. Mutta silloin kajahtaa huuto: "Tuolla on Karjalan tietäjä!" Samassa koko miesjoukko hyökkää kohti Osmaa. Ei muu neuvoksi, Osma tarttuu poikansa käteen. Alkaa hirveä pako. Nuolet suhisevat, kirouksia, ryskettä. Kamala oli juoksu yli mäkien, soitten, rämeitten. Se oli juoksua elämästä -- tai kuolemasta. Vasta illansuussa uskalsivat Osmat pysähtyä. Takaa-ajajia ei kuulunut, he olivat pelastetut.

Väsyneinä, hikisinä palaavat hämäläiset ryöstöpaikalle. Mutta mitä! Poissa on Alja, poissa orjattaret, poissa aarteet! Hämäläisten vihalla ei ole määrää.

"Hiis vieköön", virkkoo johtaja hammastaan purren, "Karjalan Osma on sittenkin tietäjistä suurin!"

PIILOPIRTISSÄ.

Päiviä kulki Osma poikineen, kunnes viimein saapui piilopirtille, joka sijaitsi keskellä mittaamatonta erämaata Osma-suvun pyhän kuusikon läheisyydessä. Mutta ei tullut tänne entinen komea Karjalan sankari, vaan kumarassa kulkeva, murtunut mies. Uudestaan ja uudestaan oli Osma matkalla toistanut pojalleen: "Vaikka veivätkin kaiken muun, en välittäisi, kun vain olisivat äidin jättäneet."

Piilopirtti oli ihmeellisen pikkulammen, Salasilmän rannalla. Mutta niin se oli puitten piilossa, ettei sitä ollenkaan näkynyt. Ja vielä oli kodan huipulle asetettu ontto, käyrä puu, joka johti savun maahan. Mahdoton oli vieraan tänne osata.

Pari päivää oli kulunut. Pikku Osma istui veneessä keskellä Salasilmää ja antoi airojen levätä. Vene oli yhdestä puusta koverrettu ja ikivanha. Mietteisiinsä vaipuneena katseli Osma mahtavaa vaaraa, jonka taakse auringonkehrä juuri oli painumassa, ja puheli itsekseen: "Noin komeata vaaraa en ikänä ole nähnyt, ihan sen laki koskettaa pilviä. Ja nuo hongat! Onko mahtavampia nähty! Mutta tuopa onkin Haltijavaara, itse metsänväki siellä asustaa. Ja tämän ihmeellisen Salasilmän syvyydessä asuvat vedenhaltijat. Niin, koko tämä seutu on haltijoitten maata, pyhää tannerta. Ihmekös, jos haltijat täällä antavat isälle salaisia tietojaan."

Mutta kun Osma muisti isän, muistui mieleen äitikin, ja silloin koski niin kipeästi rintaan, että piti oikein kädellä painaa. "Äiti, äitikulta", vaikeroi hän kyynelten vieriessä.

"Osma!" kuului rannalta. Se herätti pojan mietteistään. Muutama voimakas veto ja jo kosketti veneen kokka rannan lepikkoa.

Isä paistoi kaloja kodan hiiloksessa. Nyt ne juuri valmistuivat, ja he söivät yksinkertaisen illallisen. Sitten he siinä hiipuvan hiilloksen ääressä kauan juttelivat. Joka ilta oli isä kertonut salaisia tietoja pojalleen, josta hänen jälkeensä piti tulla Karjalan heimon tietäjä. Ikimuistoisista ajoista oli tietäjätoimi ollut Osma-suvulla, poika sen aina peri isältä. Siksi tahtoi isä nytkin antaa pojalleen mitä huolellisimman opetuksen. Tässä samassa kodassa oli hän itse lapsena tietonsa saanut, samoin isä ja isoisä, niin kauas kuin muisti kannatti. Ja uusia tietojakin täältä aina sai, olihan tämä seutu oikea haltijoitten asunto. Täällä asuivat isien henget pyhässä kuusikossa, metsän haltijoita liikkui kaikkialla, eikä missään voinut olla veden väkeä lähempänä kuin Salasilmän laineilla vanhassa veneessä. Nuorihan pikku Osma oli kuulemaan kaikkea, mutta kuka tietää miten kauan tässä itse saisi elää. Hän tunsi itsensä niin sanomattoman väsyneeksi ja raihnaiseksi. -- -- --

Vasta sydänyön saapuessa sanoi isä: "Pannaan nukkumaan! Huomenna on raskas päivä. Miten jaksanenkaan johtaa heimokäräjiä! -- Kun eivät olisi vieneet äitiä, vaikka veivätkin kaiken muun."

"Mutta, isä", virkkoi nuori Osma, "nythän pääsen minäkin mukaan ensi kerran käräjille, ja jos et sinä ehdota, niin sanon minä miehille, että lähdetään heti paikalla kostoretkelle Hämeeseen. Tuodaan äiti takaisin, tai kostetaan hänen kuolemansa."

"Oi poikani; noin ajattelin minäkin ennen. Mutta nyt. Haltijatkin kieltävät lähtemästä. Ja tiedätkö, kostoa seuraa aina kosto, vihan kylvöä viha. Äiti, hellä äiti ei koskaan tahtonut kostaa. -- Alja, Alja, lempeä Alja, kymmenien vaarojen ja vaivojen läpi toin sinut Karjalaan, näinkö sinut kadotin!"

Ja ensi kerran elämässään kuuli pikku Osma isän itkevän.

HEIMOKÄRÄJÄT.

Vain vähän matkaa piilopirtistä pohjoiseen aukeaa suuri selkä. Sen etelärannalta pistäikse rinnakkain syvälle järveen kaksi kapeata niemekettä. Toinen niemeke on matala, toinen korkea. Matala on Käräjäniemi, korkea Uhriniemi.

On varhainen syysaamu. Käräjäniemellä on elämää ja liikettä. Tuolta tulee miehiä soutaen, täältä ratsain, sieltä käyden. Sotisovat ja komeaksi kirjaillun vyön solet välkkyivät puitten välitse. Mutta miesten muoto oli tavallista vakavampi: kaikki olivat kuulleet, mitä oli tapahtunut suurelle Osmalle. Reippautta oli kuitenkin mielissä. Olemme Karjalan miehiä ja Karjala on meidän heimomme, niin, Karjalan heimon maa! Ja kellä oli sankaria Osman vertaa! Näin puhui jokaisen katse.

Vaan jo kaikui Osman vakava ääni yli vaarojen, ja miehet kiirehtivät Käräjäniemelle. Siellä oli pyörässä 14 kiveä, sillä Karjalan heimo jakaantui 14 sukuun ja kunkin suvun päämiehellä oli oma kivensä. Kyllä tulivat suvun muutkin miehet käräjille, mutta he asettuivat pyörän ulkopuolelle, kukin sukunsa päämiehen läheisyyteen. Osma istui jo kivellään ja katseli, saapuivatko kaikki 14. Niin, ne saapuivat. Vakava oli miesten mieli, kun he katselivat tietäjäänsä, jolta entinen voimakas ryhti oli poissa. Vaan tietäjästä liukui katse pikku Osmaan, joka totisena seisoi isänsä takana. Ja miesten mieli kävi niin hyväksi, niin sanomattoman hyväksi, sillä nuorella Osmalla oli kaikki tietäjäsuvun merkit: kuoppa leuassa, ylähuulen keskellä soma kaari alaspäin, suuret harmaat silmät, korkea otsa ja tuuheat kiharat hartioilla. Voisiko enää enempää pyytää!--

Jopa kaikuu suuren Osman ääni: "Mitä kuuluu Karjalan kulmilta, heimoni mailta?"

Osman vierellä istuva harteva ja tanakka Äyrämö, jonka suku veti vertoja itse tietäjän suvulle, vastaa: "Minun sukuni mailta ei mitään uutta kuulu, rauhassa olemme saaneet siellä etelässä elää. Tänä kesänä on erikoisen paljon kulkenut Voionmaan kauppiaita vesillämme ja hehän eivät koskaan nouse maihin ryöstämään, kuten pirkat ja jommit."

Harmaapartainen Virras ja kumaraselkäinen Tiuro nyökkäsivät päätään merkiksi, ettei heilläkään ollut mitään erikoista sanottavana.

Silloin alkoi puhua Pelko, mies pitkä ja solakka kuin lehdon koivu: "Mutta mepä Laatokan rantamilla emme ole saaneet rauhassa elää. Ei se ole ollut idän vainolainen eikä Hämeen hätyyttäjä, jonka kanssa olemme saaneet taistella kaiken kesää; ei, susien kanssa olemme taistelleet yli voimain." -- Sitten hän kertoi, miten idästä päin ensin oli tullut muutamia susia, mutta sitten yhä suurempia ja suurempia susilaumoja. Heimon miehet olivat ajaneet ne monet kerrat takaisin kauas itään, mutta jonkun ajan kuluttua ne taas palasivat. Miehiä oli aina paimenessa, vaan sittenkin tapahtui tuhoja. Olivatpa sudet jo ryöstäneet kaksi lasta ja repineet yhden paimenen.

Yhdessä alettiin nyt tuumailla, mitä tehtäisiin, sillä olihan silloin hätä käsissä, kun Pelko valitti. Osma kyseli tarkoin: oliko metsäonni säilynyt, oliko kotihaltijoita muistettu; oliko vainajien hengille uhrattu; oliko metsän haltijoita lepytetty? Mutta kun Pelko vastasi, että kaikki uhrit ja palvelukset oli toimitettu kuten ennenkin, ja että metsäonni oli ollut tavallista parempi, päätti Osma, etteivät sudet olleet tulleet haltijoitten tahdosta, vaan jonkun pahansuovan noitumisesta. Joku idän noita oli varmaan ne lähettänyt, ja silloin ei auttanut muu kuin antaa susille rautaa. Päätettiin siis, että heti kun sudet taas ilmestyvät, panee Pelko arpakapulan kiertämään ja kunkin suvun parhaat metsämiehet lähtevät silloin Pelkosen maille näyttämään susille keihästä ja nuolta.

Sitten siinä hetken päästä alkoivat puhua Räikkö, Sarvi ja Kauko, jotka kaikki olivat pitkiä, jykeviä miehiä. Muistotarina kertoi, että nämä suvut olivat lähteneet samasta juuresta. Suvun kantaisällä oli ollut kolme poikaa. Mutta ne olivat olleet niin riitaisia keskenään, että erkanivat eri haaroille ja niin syntyi kolme sukua. -- Kun Sarvi alkoi puhua, myhäilivät heimon miehet, sillä sehän oli vanha juttu, että jokaisilla käräjillä soviteltiin noitten kolmen suvun asioita. Niinpä nytkin oli taas kiistaa kalavesistä ja oravametsistä. Kun oli kuultu kaikki valitukset ja syytökset, päätettiin, että Osman, Tiuron ja Äyrämön suvusta lähtee kaksi miestä ja nämä kuusi miestä sitten käyvät riitelevien sukujen rajat, jotta kiistat kerrankin loppuisivat.

Tuskin oli tämä päätös tehty, kun vastapäätä Osmaa istuva pienikasvuinen Päivö alkoi puhua. Hänen tukkansa oli sysimusta, liikkeet tuliset ja tummat silmät aivan säkenöivät, kun hän puhui. Kerrottiinkin, että Päivö oli vain puoleksi karjalainen. Hänen sukuaan oli kaukana Yömeren rantamilla. Siellä itse suuri Päivö leiskotti öisin ihmeellistä taikatultaan lumoten sillä yksin haltijatkin, jotka silloin antoivat Päivölle tietoja tulevista tapauksista, tai lahjoittivat hänelle kuolemattomuuden nestettä. Eräs Karjalan poika oli ennen vanhaan erämatkalla tavannut tuon suuren Päivön tyttären ja niin joutunut tummasilmän lumoihin, että toi hänet puolisonaan Karjalan maille. Tästä sitten polveutui karjalainen Päivösuku, joka muuten oli koko heimon lempisuku, kaikki pitivät päivöläisistä. Hyväntahtoinen hymy levisi nytkin miesten kasvoille, kun Päivö alkoi vilkkaasti valittaa, miten hänen sukunsa yksin sai pohjoisessa taistella vieraita vastaan, jotka taas olivat tulleet Karjalan heimon alueelle. "Pitäisipä taas kerran koko heimon tulla pohjoista veljeään auttamaan", päätti Päivö.