Punakettu: Kertomus sen seikkailurikkaasta elämästä

Kaksi ääntä, pehmeä, kellonheleä haukunta ja äkäinen luskutus, kohosi yhdessä ilmaan huhtikuisen aamun koitteessa. Sointuva, säännötön poljento, joka milloin paisui, milloin hiljeni, näytti olevan sopusoinnussa maiseman miedon, haljakan värityksen kanssa, jonka yllä lähenevän auringonnousun harmaat ja sinipunervat valot väikkyivät. Tasankomaalla, joka oli sekalaista metsäseutua, yksinäisine taloineen, näkyi siellä täällä muutamia valkoisia laikkoja, lumi kun siellä säilyi syvissä kuopissa; mutta ylänköjen pitkällä ja leveällä etelään viettävällä rinteellä jyhkeine metsineen, joita puoleksi sulaneet ahot siellä täällä halkoivat, oli kaikkialla kevät pitemmälle joutunut. Koivikoissa ja poppelitiheiköissä sekä laidunkummuilla alkoi näkyä ohut vihreä verho. Ja jokaista vaahteraa peitti ruusunpunainen huntu, joka näytti jäljittelevän aamun rusoa.

Niin soinnukkaat kuin koirien äänet olivatkin, oli niiden herttaisuudessa kuitenkin jotakin tuhoa ennustavaa -- jonkinlaista uhmaavaa ja leppymätöntä iloa. Ensimmäisten äänten kohotessa usvaisilta alangoilta vanha punainen kettu havahtui unestaan lyhyenvantteran katajapensaan alla päivänpaisteisen töyrään laella. Se oli paikalla täysin hereillä ja seisoi kuunnellen ääntä arvostelevasti. Sitten se astui jonkin askeleen alas alastonta töyrästä, jossa oli, vain pari kolme pensasta ja vierinkiveä ja jonka turve jo vihannoi hietaisen maaperän lämmöstä. Se pysähtyi pesän suuaukon lähelle, jota osittain peittivät katajapensaan ikivihreät oksat. Seuraavassa hetkessä ilmaantui toinen, vähän pienempi kettu sukeltaen pirteänä esiin pesästä ja seisoi toisen vierellä tarkasti kuunnellen.

Läpitunkeva melu koveni, läheni, vaimeten silloin tällöin muutamiksi hetkiksi, kun koirain seuraamat jäljet veivät sakean kuusi- ja mäntymetsän läpi. Pian levisi levoton ilme vanhan ketun ovelille, harmaankeltaisille kasvoille, kun se käsitti, että kysymyksessä olevat jäljet olivat juuri ne, jotka hän itse vain kaksi tuntia aiemmin oli tehnyt palatessaan naapuritalon kanaorren tarkastukselta. Se oli noudattanut monia varovaisuustoimenpiteitä kotiinpäin tullessaan sotkien ja katkaisten jäljet useaan kertaan; mutta se tiesi, että ne lopuksi, kaikista ovelista mutkitteluista huolimatta, voisivat johtaa koirat tälle pienelle lämpöiselle pesälle mäenrinteellä, jossa hänen puolisonsa juuri eilen oli synnyttänyt viisi sokeata, avutonta, vikisevää pentua. Kun hoikka, punainen emo käsitti saman tosiasian, paljastuivat sen torahampaat, sen hiljaa muristessa, ja astuen taaksepäin pesän suuta kohti se seisoi siinä hurjan uskaliaana, jokaisen karhua tai pantteria heikomman pedon vaarallisena vastustajana.

Sen puoliso älysi kuitenkin, että tarvittiin muutakin kuin urheutta lähenevän vaaran torjumiseksi. Se tunsi ne molemmat koirat, joiden helisevä ääni kohosi hänen kuuluvilleen niin epämieluisena herttaisessa kevätilmassa. Se tiesi, että molemmat olivat kauhistavia tappelijoita, väkeviä ja erätaitoisia. Noiden viiden avuttoman ryömijän takia pesän pohjalla emo ei saisi ryhtyä taisteluun. Sen kuolema, tai vaikkapa vain vaarallinen vahingoittuminen, olisi niidenkin kuolema. Terävät korvat aivan pystyssä, toinen käpälä valppaasti kohollaan ja koko asennossa varman valmiuden leima se odotti hetkisen vielä, koettaen täsmälleen arvioida uhkaavien äänten läheisyyden. Laaksosta kulkeutuva tuulenpuuska vihdoin toi äänen selvänä pelottavan lähelle. Salamana livahti kettu töyrästä alas ja syöksyi alusmetsään kiirehtien pidättämään vihollista.

Parin sadan metrin päässä luolasta töyräällä juoksi mäenrinnettä alas puro, joka solisten hyppeli kevätsateiden paisuttamana. Kettu seurasi sen uomaa vähän matkan päässä, milloin toisella, milloin toisella puolella, milloin hyppien kalliolta kalliolle vaahtopäisenä syöksyvän veden keskessä, milloin tehden lyhyitä nopeita retkeilyjä rantaviidakkoihin. Täten se teki jälkensä epäselviksi ja sotkuisiksi. Sitten mielestään sopivan matkan päässä kotoa kulki vanhojen jälkiensä poikitse pysähtyen korskeana siihen, jotta uusi haju selvästi voittaisi vanhan.

Koirien haukunta ja luskutus oli nyt hyvin lähellä.

Kettu juoksi verkalleen eteenpäin ylös puiden lomitse kulkevaa kujannetta katsahtaen taaksensa nähdäkseen, mitä koirat tekisivät saapuessaan uusille jäljille. Sen ei tarvinnut odottaa enempää kuin puoli minuuttia. Vihertävästä poppeliviidakosta ryntäsivät koirat esiin juosten kuono maata hipoen. Ahkeraan haukkuva, etunenässä kulkeva oli leveäharteinen, luppakorvainen, väriltään ruskeankeltainen koira, jolla oli pitkälle riippuva kaulanahka; se oli sekarotuinen kettukoira. Sen rakki-emo ei ollut hävittänyt vaistoja, jotka se oli saanut perinnöksi vanhaan sukuun kuuluvalta ja hyvin opetetulta isältään. Sen toveri, joka seurasi kintereillä vähemmän tunnollisesti kiinnittäen huomiotansa jälkiin, katsellen kiihtyneesti ympärilleen joka toinen minuutti ja haukkuen helpotuksekseen, oli suuri, mustanvalkoinen sekarotuinen, jonka pitkä leuka ja aaltoileva karva näyttivät ilmaisevan collie-verta sen suuresti sekaantuneessa sukuperässä.

Saapuessaan paikalle, missä vanhojen jälkien yli kulki aivan tuore jälki, johtaja pysähtyi niin äkkiarvaamatta, että sen seuraaja oli kaatua hänen päällensä. Muutaman sekunnin ajaksi niiden äänet paisuivat moninkertaisiksi, kun ne nuuskivat vimmatusti kirpeänhajuista turvetta. Sitten ne tekivät käännöksen ja lähtivät uusille jäljille. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne näkivät ketun seisovan kuusimetsävyön reunassa ja katselevan heihin ylimielisesti. Uusi hurjempi sävy haukunnassaan ne syöksyivät eteenpäin raivoisasti tavoittaakseen sen. Mutta ketun valkopäinen, untuvanpehmoinen häntäsuti heilahti hetkisen koirain silmäin edessä ja katosi sitten kuusikon pimentoon.

Ajo oli nyt täydessä vauhdissa, otus lähellä ja vanhat jäljet unohdetut. Hurjassa huumeessa, joka kuvastui rajussa haukunnassa, koirat puskivat eteenpäin läpi pensasten ja tiheikköjen edeten etenemistään tuosta mäenrinteen kallisarvoisesta pesästä. Varmana voimastaan ja taidostaan vanha kettu johti niitä pari kilometriä harhaan valiten rosoisimman maan, mitä hankalimmat solat ja mitä sakeimmat alusmetsät kulkeakseen. Ollen nopeajalkaisempi ja kevyempi kuin vihollisensa sen ei ollut lainkaan vaikea pysytellä niiden edellä. Mutta ketun tarkoituksena ei ollut jättää niitä jälkeensä tai antautua alttiiksi sille vaaralle, että lannistaisi niiden toiveet, jolloin ne olisivat luopuneet ajostaan ja yrittäneet uudelleen alusta. Se tahtoi vain uuvuttaa ne perin pohjin ja jättää ne niin etäälle kotoa, että silloin, kun ne taas olivat valmiit ryhtymään ajoon, ketun vanhoja, pesälle johtavia jälkiä ei enää voisi silmä eikä kuono saada selville.

Nyt näkyi auringon reuna taivaanrannan yläpuolella nousten pehmeiden huhtikuunpilvien ruusureunaiseen verhoon ja heittäen pitkiä, ruusunkarvaisia säteitä poikki tasaisen maan. Nämä säteet näyttivät löytävän avopaikkoja valmiina kaikkialla, avonaisia ajoteitä tai perattuja peltoja tai suoria lehtokujia tai välkkyviä jokirantoja, jotka kaikki näyttivät suuntautuvan kaukaista sädeloiston lähdettä kohti. Yhtä näistä vaaleanpunaiselta hohtavista kujista juoksi kettu aivan häikäilemättä näyttäen oudon suurelta ja tummalta salaperäisessä hehkussa. Aivan lähellä sen takana seurasivat nuo kaksi takaa-ajajaa -- eriskummaiset, loikkivat, pahaenteiset hahmot. Muutaman minuutin ajan kulki ajo aamun silmää kohti, kadoten sitten puiden verhoisaan ristikäytävään.

Ja nyt näytti tuosta urhoollisesta ja taitavasta vanhasta ketusta, joka urheutensa ja kavaluutensa puolesta oli oikea Odysseus lajiansa, että hän ehkä oli vienyt viholliset kyllin kauas kotoa. Oli aika hiukan leikitellä niiden kanssa. Pitkittäen juoksuansa, kunnes oli saanut varmemman johdon, se teki pari kolme pientä ympyrää ja juoksi sitten hitaammin eteenpäin. Ahdistajat olivat vallan poissa näkyvistä puiden ja pensaiden peitossa; mutta kuulonsa avulla se tiesi sangen hyvin, milloin ne juoksivat noihin sotkeviin jättiläissilmukkoihin. Kun äkillinen, kiihtynyt ja hämillinen haukunta saavutti sen, pysähtyi se ja katsahti taaksensa harmahtavanpunertava pää kenossa; ja jos nauru olisi kuulunut ketun monien kykyjen joukkoon, olisi se varmasti nauranut sinä hetkenä. Mutta pian saattoi äänistä päättää, että niiden omistajat olivat onnellisesti aukaisseet pienen solmun ja taas ajoivat takaa. Niinpä kettu jälleen juoksi eteenpäin keksien uusia kepposia.

Kettu tuli nyt leveähkölle, kiviselle purolle, astui kiville, loikkasi sitten takaisin omille jäljilleen, juoksi muutaman askeleen niitä pitkin ja hyppäsi lopuksi syrjään mahdollisimman kauas, pudoten mustikanvarpulaikan keskellä seisovalle kannolle. Livahtaen alas kannolta se juoksi takaisin vähän matkaa jälkiensä suuntaan ja laskeutui kuivan kummun laelle lepäämään. Riippuvat kuusen oksat soivat sille täällä oivan piilopaikan, samalla kun sen terävät silmät vartioivat puronpuolta ja vielä noin sadan metrin matkan jälkiänsä.

Parin minuutin perästä koirat ryntäsivät ohi kieli roikkuen pitkällä suusta, mutta äänet yhä innokkaan tuimina. Noin kolmenkymmenen askeleen päässä vanha kettu katseli niitä julkeasti ja rypisti kaitaa kuonoansa inhoten, kun kevyt tuulenhenkäys toi niiden hajua hänen ulottuvilleen. Katsellessa sen silmäterät supistuivat kaidoiksi, pystysuoriksi, mustiksi viiruiksi, mutta pyöristyivät sitten jälleen, kun viha väistyi mielenkiinnon tieltä.

Sille oli todella äärettömän mielenkiintoista nähdä takaa-ajajiensa mieletöntä hämminkiä ja kiirettä, kun katkenneet jäljet puron reunalla eksyttivät ne. Ensiksi ne mennä pärskyttivät puron poikki toiselle rannalle ja ryntäsivät ylös alas, nuuskien raivokkaasti jälkiä. Sen jälkeen ne palasivat toiselle rannalle ja toistivat saman tempun. Sitten ne näyttivät päättelevän, että pakolainen oli yrittänyt peittää jälkensä kulkemalla vedessä, joten ne seurasivat tarkoin veden parrasta molemmin puolin noin viisikymmentä metriä ylös- ja alaspäin.

Lopuksi ne palasivat paikalle, missä jäljet katkesivat, ja alkoivat hiljaa kiertää sitä yhä laajenevissa ympyröissä. Lopulta keltainen sekasikiö päästi äänen. Se oli haistanut jäljen kannolla mustikkavarvikossa. Kun meluava yhteishaukunta taas kohosi aamuilmaan, nousi vanha kettu, oikoili jäseniänsä hiukan halveksivana ja seisoi siinä aivan näkösällä päästäen kimeän, halveksivan kiljaisun. Iloisesti ottivat koirat kutsun vastaan ja kiitivät nuolena eteenpäin. Mutta samassa hetkessä kettu katosi,-jättäen jälkeensä kirpeän lemujuovan, joka tarttui pensaihin ja ilmaan.

Ja tunnin ajan huomasivat nyt ahnaat koirat alinomaa juoksevansa jälkien ohi tai kadottavansa ne. Enemmät puolet niiden ajasta ja tarmosta kului niiden arvoitusten ratkaisemiseen, joita otus heille alinomaa asetteli. Kerran ne menettivät kokonaista kymmenen minuuttia juostessaan ylös alas ja yltympäri mäkistä lammaslaidunta täysin hämmentyneinä, sillä aikaa kun kettu kallion koloon piiloutuneena toisella puolen aitaa makasi mukavasti silmäillen niiden hommia. Lampaat, jotka hälyn pelottamina tungeksivat pelästyneenä joukkona yhteen laitumen nurkkaan, olivat antaneet sille toivomansa tilaisuuden. Hypähdettyään kevyesti lähimmän selkään se oli juossut koko lauman paksuvillaisten selkien yli ja päässyt siten rauta-aidan päälle, josta oli helposti hypännyt kallion halkeamaan.