Jokikylän pojat

Tuolla teiden risteyksessä on Joki-Klemolan talo. Sen rakennukset ovat vanhat; asuinrakennuksen pitkä seinä on valtamaantien suuntainen. Vahva lautaportti, kuten kaupunkitaloissa, yhdistää asuinrakennuksen aittaryhmään, ja koko talo muodostaa ikäänkuin neliönmuotoisen, joka taholta suljetun linnoituksen. Talo on entisinä aikoina ollut majatalo ja saman suvun hallussa niin kauan kuin miesmuisti riittää, minkä vuoksi talon nykyinen haltijaväkikin on saanut Klemola-nimen.

Aamupäivän aurinko paistoi eräänä kesäkuun maanantaina lämpimästi Joki-Klemolan suuren väentuvan ikkunoista -- huoneeseen, missä talon emäntä Maria Klemola par'aikaa istui rukkinsa ääressä. Ulkoa tuleva sädevirta ihan uuvutti kehrääjää. Hän loi katseensa joen kimmeltävälle pinnalle ja rantaäyräälle, missä haapojen lehdet tuulenvireessä värisivät, ja hänen ajatuksensa tahtoivat väkisinkin luiskahtaa nuoruuden päiviin.

Mutta tuvassa oli myöskin hänen poikansa, Reino Klemola, toivorikas 11-vuotias nuorukainen, joka paraikaa oli, kuten vanhemmilla joskus on tapana sanoa, pahimmassa iässään, se on siinä ikäkaudessa, jolloin pojat sisäisen pakon siivittäminä riehuvat ja häiläävät melkein kaikkialla, heittäytyvät seikkailusta seikkailuun, tahtovat tietää ja kokea kaikki asiat auringon alla eivätkä jätä ketään rauhaan itsepintaisessa tiedonhalussaan.

Reino istui sängynlaidalla kutitellen varpaallaan suurta kiiltäväkarvaista emäkissaa, joka oli oikaissut uupuneet jäsenensä rukin viereen ja hyräili nyt hiljalleen rukkia säestäen itselleen tuutulauluja.

Pojalla oli parhaillaan auttamaton kyselyvimma. Keskustelu liikkui aluksi korkeasti hengellisellä alalla, itse paratiisin vihreillä ruohokentillä.

-- Äiti!

-- Mitä?

-- Oliko paratiisissa jo lampaita?

-- Oli oikke!

-- Kerittiinkö niiltä sielläkin villat?

Äiti mietti hetkisen, mutta ei ollut oikein varma asiastaan. Sitten hän päätti vastata jotakin, mitä tahansa, ja sanoi:

-- Kerittiin, kuinkas sitten.

-- Kuka niitä siellä paratiisissa keritsi?

-- Aatami ja Eeva, jatkoi äiti opettavalla äänellä.

-- Äiti!

-- Mitä taas?

-- Mitä Aatami ja Eeva tekivät niillä lampaanvilloilla?

-- Hm! Sukkia, vaatteita ja lankaa.

Äidin ääni oli vähän epävarma.

-- Mutta paratiisissahan käytiin alastomina, intti poika.

-- Niin aina. Niin, mitä lienevät tehneet, puheli äiti ja jatkoi: -- Kyllä sinut täytyy kouluun panna. Turkuun oikein lyseoon sinut pannaan syksyllä. Eihän tässä yksinkertainen ihminen jaksa enää kuunnellakaan kaikkia sinun kyselyjäsi. Kouluun sinut pannaan ja siellä saat selville vielä enemmänkin kuin jaksat kysyä. Mutta muistakin olla ahkera, että minä saan kerran nähdä sen päivän, jolloin meidän poika liperit kaulassa saarnaa oman pitäjän kirkossa.

Reino ei antautunut sen pitemmälle pohtimaan äitinsä tulevaisuuden suunnitelmia, 11-vuotiaan itsepintaisuudella hän jatkoi vain kyselyjään ja muutti aihetta keveästi kuin sanomalehden palstoilla.

-- Äiti, menevätkö suuret rautaiset höyrylaivat joskus kallelleen?

-- Menevät kaiketi ne joskus kallelleen, vastasi äiti koettaen pysyä kärsivällisenä.

-- Milloin ne menevät kallelleen?

-- Myrskyssä, myrskyssä ne menevät kallelleen.

-- Mutta, väitteli poika, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt rautaisen höyrylaivan, joka oli kallellaan, vaikka ei ollutkaan myrsky.

Äiti vaikeni.

-- Äiti! kysäisi Reino.

-- No, mitä sinä taas tahdot?

-- Juu, lukkarin Vaito on Turussa nähnyt suuren rautaisen höyrylaivan, joka oli kallellaan, eikä ollutkaan myrsky.

Äiti oli kuitenkin jo väsynyt jauhettuaan koko aamun kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asioita avaruuden alla ja vastasi tiukasti ikäänkuin lopettaakseen keskustelun tällä kertaa, että olkoon lukkarin Vaito nähnyt vaikka kymmenen höyrylaivaa kallellaan. Mitäpä se asia liikutti enempää Reinoa kuin koko Joki-Klemolan taloa.

Reino katseli äitiään silmät suurina. Tietysti se asia liikutti juuri häntä. Olihan hirveän tärkeätä saada tietää, mikä se semmoinen laiva oli, joka oli kallellaan, puolikumollaan vedessä, vaikka ei myrskyn värettäkään käynyt vanhan Auran ruskealla kalvolla, ja kun se kerran oli mennyt kallelleen, oliko se sitten aina maailman loppuun saakka kallellaan vai voiko se ehkä vielä nousta siitä pystyynkin, kuka sen silloin nostaa pystyyn ja kuka maksaa nostokustannukset. Ne ja tuhannen muuta asiaa oli äärettömän tärkeätä saada selville, sillä niissä kysymyksissähän piilivät koko fysiikan salaisuudet ja vieläpä voimassaolevan porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen perusteet, kulmakivet, joilla koko rakennus lepäsi. Reino ei laisinkaan voinut käsittää, miten äiti saattoi olla niin välinpitämätön noin tärkeiden ja suurien asioiden suhteen.

Kun Reino ei yhtä tietä saanut tiedonjanoonsa lievitystä, yritti hän, kuten viisas mies ainakin, toista helpompaa tietä, missä ehkä vähemmillä vastuksilla päästäisiin tiedonpuun hedelmiin käsiksi. Rohkeasti hän muutti keskustelunaihetta.

-- Äiti, mihin äiti menee iltapäivällä?

Äiti oli kuitenkin jo lopen väsynyt ja sanoi: