Seikkailijoita: Romaani

I. Ensimmäinen tapaaminen. II. Karkuri. III. Glenister tekee pahan erehdyksen. IV. Veriteko. V. Uusi tuttavuus. VI. Kuinka kaivos riistetään oikealta omistajalta. VII. Kuuntelija. VIII. Helene, Dextry ja Bronco Kid. IX. Dextryn vieraskäynti. X. Toverukset neuvottelevat raha-asioista. XI. Kaivosvarkaat. XII. Wheaton saadaan laivaan. XIII. Helene tapaa Glenisterin. XIV. Seikkailijattaren mielenmaltti. XV. Kuinka lakia poljetaan. XVI. Verinen yhteentörmäys lähellä. XVII. Kurkistusreiän valo- ja varjopuolet. XVIII. Janon tuskat. XIX. Pelihimo. XX. Tanssiaisissa. XXI. Rauhaton yö. XXII. Murhayritykset. XXIII. Vigilanttien kokouksessa. XXIV. Yöllinen kohtaus. XXV. Totuus alkaa paljastua. XXVI. Toteutumaton suunnitelma. XXVII. Cherry lähetetään asialle. XXVIII. Kid salamurhaajana. XXIX. Valmisteluja. XXX. Kid tunnustaa rakkautensa. XXXI. Junamatka Midakseen. XXXII. Yöllinen kahakka. XXXIII. "Kultaisen reen" tapahtumat. XXXIV. Glenisterin kostonsuunnitelmat. XXXV. Kaksintaistelu. XXXVI. Glenister uhraa voittonsa. XXXVII. Unelmien lupaukset.

I.

ENSIMMÄINEN TAPAAMINEN.

Glenister silmäili satamaa, joka välkkyi ankkuroituneitten laivojen valossa, ja sitten niitä pykäläisiä vuorenhuippuja, joiden reunaviiva kuvastui terävänä taivasta vasten. Hän hengitti täysin siemauksin suolan kyllästämää ilmaa, ja hänen sydämensä sykki nuorukaisvuosien voimakkaassa tahdissa.

"Ah, tämä on ihanaa -- suurenmoista!" hän mutisi. "Ja tämä on lopultakin minun maatani -- omaa maatani, kuuletko, Dex. Tämä nälkä päästä pohjanmaille ikäänkuin täyttää koko olemukseni. Se panee minut kasvamaan. Paisumaan."

"Varo, ettet räjähdä", huomautti Dex kuivasti. "Olen tavannut ihmisiä, jotka vuoristoilma on päihdyttänyt tukkihumalaan. Älä vainen paisu liian yksipuolisesti."

Dextry alkoi jälleen äkkiä tupruttaa piippuaan, jonka vastenmieliset savukiehkurat liiankin pian hälvensivät vaaran, joka sisältyi raikkaan meri-ilman voimaa uhkuviin ominaisuuksiin.

"Lempo periköön mokoman katkun!" irvisteli nuori mies. "Sinut pitäisi viedä karanteeniin."

"Parempi on tuoksua kuin mies kuin parpattaa kuin lapsi. Sinä turmelet hetken, joka pitäisi uhrata hiljaisiin mietiskeiyihin, joutavilla purkauksillasi luonnon kauneudesta, kun sinun kauneustajusi ei riitä käsittämään hyvän tupakkalajin ihanuutta."

Toinen naurahti, jännitti leveän rintansa ja kohotti pimeään lihaksiset käsivartensa ikäänkuin niissä olisi asunut käyttämättömän voiman liikavarasto.

Miehet kävelivät hitain askelin laituria pitkin. Heidän edessään lojui "Santa Maria" valmiina sydänyönaikaan nostamaan ankkurinsa. Taampana uinui Unalaska Beringinmeren usvissa. Missä viikkoa aikaisemmin ystävällisesti silmää iskien alkuasukkaat olivat syviin vuorenhalkeamiin levitelleet turskiaan kuivumaan, siellä nyt majaili lauma kullankaivajia matkalla uuteen Eldoradoon. Heitä oli tullut tuhansin kuin heinäsirkkaparvi ja he olivat asettuneet Smoke Sean rannoille ja odottelivat jäitten lähtöä, joka päästäisi heidät lähtemään luvattuun maahan -- uuteen Nomeen, jossa ihminen rikastuu yhdessä ainoassa yössä.

Kylän takana kohoavat sammalpeitteiset kunnaat olivat reunatut tiheällä hautajonolla. Siellä makasivat ne monet onnentavoittelijat, jotka olivat kuolleet edellisenä syksynä, kun muuan tarttuva tauti raivosi tällä maankolkalla. Mutta mitäpä siitä! Jäljelle jääneet kertoivat, että täällä välkkyi kultaa hiekassa, ja uusia laumoja oli virrannut menneitten tilalle. Glenister ja Dextry olivat lähteneet Nomesta edellisenä syksynä -- Glenister ankaran kuumeen kynsissä. Nyt he tekivät paluuta omaan maahansa.

"Tämä ilma verestää minussa kaikki elimelliset vaistot jälleen", aloitti Glenister puhelun uudelleen. "Kaupungeista päästyäni muutun villi-ihmiseksi. Minut valtaa alkuihmisen vanha vietti -- taistelunhimo."

"Saat ehkä tilaisuuden tyydyttää sen."

"Kuinka niin?"

"Niin, nyt saat' kuulla. Aamulla tapasin Mexico-Mullinsin. Muistathan kai vanhan Mullinsin? Miehen, joka halusi saada valtaussopimuksen Anvil Creekiin viime suvena."

"Ethän vain tarkoita sitä parkusuuta, jonka pojat olivat lynkata sen vuoksi, että hän aikoi vallata toisen maaosuuden?"

"Juuri häntä. -- 'Kuuntele nyt tarkoin mitä sinulle haastan', virkkoi hän minulle. 'Minkäarvoinen on suunnilleen valtauksesi?' -- 'En osaa tarkalleen sanoa', vastasin. 'Jos se antaa mitä lupasi viime syksynä, pitäisi minun saada siitä miljoona.' -- 'Paljonko aiot huuhtoa tänä kesänä?' -- 'Noin neljäsataatuhatta, jos onni on myötäinen.' 'Bill', sanoi hän, 'piru on irti, ja sinun täytyy vartioida kaivostasi kuin vartioisit kalkkarokäärmettä. Älä salli lemmonkaan pistää kynsiään siihen, sillä silloin saat sanoa hyvästit omallesi!' -- 'Mitä tarkoitat?' kysyin. -- 'En voi sanoa enempää. Kiedon nuoran kaulaani, kun olen näinkin paljon ilmaissut. Olet kelpo poika, Bill, ja minä olen peluri, mutta sinä pelastit kerran henkeni, enkä minä soisi sinun joutuvan onnettomuuksiin. Älä herran tähden anna heidän anastaa kaivososuuttasi, siinä kaikki mitä voin sanoa.' -- 'Kenen heidän? Kongressi on antanut meille tuomarit, tuomioistuimet ja poliisit --', aloitin. -- 'Sepä se juuri onkin. Kuinka voit niistä voittajana selviytyä? Sinne tulee mies, jonka nimi on Mac Namara. Varo häntä. Enempää en voi sanoa. Älä päästä heitä käsiksi kaivokseesi.' -- Siinä kaikki mitä sain hänestä irti."

"Pötyä! Mies on pähkähullu! Haluaisinpa nähdä miehen, joka yrittää vallata meiltä Midaksen! Siitä ei tulisikaan liian ikävää leikkiä."

Glenisterin puhelun katkaisi "Santa Mariasta" kuulunut pillin vihellys.

"On aika mennä laivaan", sanoi Dextry.

"Seis, mitä tuo oli!" kuiskasi toinen.

Ensin he kuulivat vain jotakin liikettä höyrylaivan kannelta, sitten kuului vedestä vallan heidän altansa airojen natinaa ja varova kuiskaava ääni, joka sanoi:

"Seis, hyvin soudettu!"

Pimeästä sukeltautui esiin vene ja työntyi rannalle heidän kohdalleen. Muuan henkilö nousi veneestä ja alkoi kavuta laiturille vieviä portaita ylös. Heti sen jälkeen muuan toinen vene, joka ilmeisesti ajoi edellistä takaa, töksähti rantaan aivan sen taakse.

Kun pakeneva oli ehtinyt miesten luo, jotka laiturilta tarkkailivat ajojahdin kulkua, huomasivat nämä kummakseen, että se oli nuori nainen. Hän läähätti, kompastui juostessaan ja olisi kaatunut, ellei Glenister olisi ehättänyt apuun ja auttanut häntä jaloilleen jälleen.

"Älkää antako heidän saada minua kiinni!" läähätti nainen.

Glenister kääntyi ällistyneenä ja kysyvin ilmein toveriinsa päin, mutta huomasi samassa, että tämä oli astellut maihinnousupaikalle, vainoojien par'aikaa yrittäessä kavuta rannalle.

"Hei .- miehet! Pysykää alallanne, muutoin potkaisen kallonne puhki!"

Dextryn ääni oli terävä ja hänen kookas vartensa kohosi uhkaavana alhaalla kapuavien miesten yläpuolella.

"Pois tieltä! Tuo nainen on karannut", sanoi mies, joka oli päässyt jo portaille.

"Ilmeisesti."

"Hän on rikkonut karant --"

"Vaiti!" keskeytti toinen. "Aiotko kuuluttaa sen kaikelle maailmalle? Tieltä pois, kirottu pässinpää! Kiivetkää ylös, Thorsen!"

Thorsen tarrasi laiturin reunaan ja yritti viskautua ylös, mutta iäkäs kullankaivaja, jonka viha oli kuohahtanut, painoi jalkansa lujasti hänen sormilleen, ja merimies hellitti otteensa pahasti parkaisten ja vei toisenkin miehen pudotessaan alas.

"Tätä tietä, tule perässä!" huudahti hänen toverinsa ja lähti juoksemaan pitkin rantaa laiturin toiseen päähän.

"On parasta, että kiiruhdatte tiehenne, hyvä neiti", huomautti Dextry. "Nuo ovat paikalla minuutin kuluttua."

"Niin, niin! Pitäkäämme kiirettä. Minun täytyy päästä 'Santa Mariaan'. Laiva lähtee tuossa tuokiossa. Tulkaa!"

Glenister naurahti ikäänkuin hän olisi huomannut naisen sanoissa jotakin huvittavaa, mutta ei liikahtanut paikaltaan.

"Alan kohta olla liian vanha ja kankea juoksemaan", sanoi Dextry ja riisui takkinsa, "mutta myönnän, etten ole liian vanha nauttimaan pikku huvituksesta, kun tilaisuus sellaisen suo vähäisen tiimellyksen muodossa." Hän liikkui ketterästi, vaikka nuori tyttö puolipimeässä saattoi nähdä, että hänen tukkansa oli hopeanvalkoinen.