Miljoonan dollarin timantti

Mr Daniel Vandamarke tuli golf-kerhomme -- Marton Hillin kenttää käyttävän -- jäseneksi aikaisin syksyllä vuonna 1919. Hänet esitteli kaksi Cityn miestä. Nämä näkyivät tietävän hänestä vähän. Eikä kukaan muu jäsen tiennyt sen enempää. Hänestä vain huhuiltiin yhtä ja toista. Hän oli miljoonamies. Oli äskettäin saapunut Lontooseen Etelä-Afrikasta. Asui palatsimaisessa talossa Prince's Gaten alueella. Hänellä oli laajoja liikesuhteita suurien rahamiesten kanssa. Hän oli mahtimies. Mutta läheltä nähden mr Vandamarke oli vanhanpuoleinen, säyseä, vaatimaton, huomiotaherättämätön, lihavahko, pienikokoinen mies, jolla oli hyvin hoidettu parta ja eloisat silmät; sellainen, joka pikemminkin kuuntelee kuin itse puhuu. Hänen haastellessaan kuitenkin pani pian merkille kaksi seikkaa: ensiksikin, että hänen keskustelunsa maksoi kuuntelemisen vaivan, ja toiseksi, että aikanaan hän oli matkustellut jokaisessa maapallon kolkassa ja tutustunut monenlaisiin ihmisiin ja moniin kaupunkeihin.

Mr Vandamarken käsitykset golfista olivat aivan ominaisia hänelle. Hän ei laisinkaan välittänyt, menikö häneltä kaksi vai kaksikymmentä iskua lähdön ja kuopan välillä; hän pysyi kernaasti syrjässä tarmokkaampien pelaajien mennessä ohitse, vain yhdessä ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön, -- veipä se kuinka paljon aikaa tahansa, niin kiertonsa hän teki. Vaikkei hän sitä koskaan sanonut, oli aivan selvää, että hänen todellisena tarkoituksenaan oli ruumiin harjoitus: taitoa ja mestaruutta hän ei näkynyt tavoittelevan. Siksipä ei mr Vandamarke koskaan mennytkään kentälle pelitaiturien kanssa; hän halusi saada vastapelaajan, joka suhtautui asiaan yhtä tyynesti ja levollisesti kuin hän itsekin. Siitä syystä hän sattui mieltymään minuun, joka olin kyllin nuori hänen pojanpojakseen, ja siksipä minä usein kiemurtelin -- mikään muu sana ei retkiämme yhtä hyvin kuvaa -- pelikentän ympäri hänen kanssaan.

Hänen vauhtinsa soveltui minulle, koska siihen aikaan vielä tuskin olin oikein toipunut oltuani pitkän aikaa sairaalassa sodan viime vaiheissa saamani haavan vuoksi ja kaipasin raikasta ilmaa ja lievää liikuntoa enemmän kuin lujia lyöntejä ja tarkkaa tähtäilyä. Mr Vandamarken silmät välähtivät hänen kultasankaisten lasiensa takana, kun hän vain havaitsi minut vetelehtimässä kerhotalon lähettyvillä. Silloisessa tilassani olin juuri sopiva hänen toverikseen. Tavallisesti vei kierto häneltä kolme tuntia, sitten hän kulutti vielä tunnin verran teetä maistellen ja poltellen savukkeita ennenkuin lähti verkalleen kävelemään asemalle, ehtiäkseen kaupunkiin lähtevään junaan. Useimmiten minä seurasin häntä tälle kävelylle, ja meistä tuli melkeinpä ystävät.

Marton Hillin sijainti on tavallaan erikoinen. Vaikka se on vain kolmenkymmenenviiden kilometrin päässä Lontoosta, sijaitsee maa-alue, jolle pelikenttä on laitettu, sillä tavoin, että se ensi näkemältä tuntuu olevan ihan maailman ääressä -- kaistale rosoista, aaltoilevaa ja villiä seutua ilmeisesti kaukana kaikkialta. Sitäpaitsi rajoittavat sitä tiheä metsä ja pensaikot, eikä kerhotalon edustalla olevalta kuistilta ole ainoatakaan taloa, eipä yksinäistä mökkiäkään eikä kirkontornia nähtävissä. Mutta niin syrjässä maailmasta ei paikka kuitenkaan ole, sillä ryteisen metsikön takaa itäpuolelta, syvällä riippapuiden siimestämässä kapeassa laaksossa kulkee kaksi yhdystietä vilkkaammille näyttämöille -- toinen on Lontoosta etelään vievä maantie, toinen, vähän etäämpänä, rautatie, joka tuo väkeä Victoria-asemalle.

Sitä rautatietä mr Vandamarke ja minä matkustimme eräänä iltapäivänä Marton Hilliin ja aioimme palata aikaisessa iltajunassa Lontooseen. Epäilemättä ei kukaan laisinkaan pannut merkille sellaisen mitättömän henkilön tapoja kuin minä olen tässä suhteessa, mutta vastaiset tapahtumat osoittivat, että mr Vandamarken menettely oli tarkoin huomattu. Hän olikin niitä miehiä, jotka toimivat kuin kellon mukaan, ja sitten kun hän oli päässyt kerhon jäseneksi, otti hän tavakseen palata kaupunkiin 5.53:n junalla.

On tarpeellista selittää, mitä hänen oli tehtävä junalle ehtiäkseen. Välimatka kerhotalon ja aseman -- pelkän laiturin, jolle vain jotkut junat pysähtyivät -- välillä voidaan ajassa arvioida kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Tie kulki ensin metsiköiden läpi ja sitten syvää, yksinäistä kujaa pitkin, joka lopuksi päätyi maantielle. Siltä kohtaa noustiin jalkaportaitse aidan yli, käveltiin polkua pitkin kahden niityn poikki ja tultiin tuolle pikku asemalle. Siinä kapean kujan ja leveän valtatien yhtymäkohdassa mr Vandamarke ja minut napattiin kiinni neljännestä vaille kuusi eräänä lokakuun iltana ja vietiin meille itsellemme tuntemattomalle retkelle.

Se kävi seuraavasti. Olimme viettäneet iltapäivän yhdessä tapamme mukaan, ja onniteltuamme toisiamme kahdeksannellatoista kuopalla -- meille -- harvinaisen hyvästä saavutuksesta olimme kuluttaneet tuntikauden kerhohuoneen teepöydän ääressä. Puoli kuudelta lähdimme kävelemään asemalle. Olimme ainoat, jotka sillä junalla palaisivat kaupunkiin. Jotkut kerhotovereistamme asettuivat pelaamaan korttia, toisia taas odottelivat heidän autonsa. Mr Vandamarke ja minä saimmekin siis kahden pitää yksinäisen metsätien. Alkoi jo hämärtää, kun laskeuduimme laaksoa kohden; harmaata usvaakin vaappui kuusten ja petäjien ympärillä. Toverini mainitsi jotakin Englannin ilmanalasta, mikä sai minut huomauttamaan edellisen talven kovuudesta.

"En tiedä sellaisesta mitään", vastasi hän naurahtaen. "En ole nähnyt Englannin talvea herra ties kuinka moneen vuoteen! Olen kuitenkin kokenut muutamia aika tuimia -- muualla!"

Hänen äänessään oli värähdys -- kuten usein sattuu, -- joka ilmaisi syvällistä ja erikoista asiantuntemusta, ja tuntien hänet siihen aikaan jo varsin hyvin rohkenin lausua jotakin omasta puolestani, mikä epäilemättä kuulosti kehoitukselta.

"Luulenpa, että on perin vähän sellaista, mitä ette ole kokenut, mr Vandamarke?" sanoin minä. "Olette liikkunut maailmassa melko paljon, eikö totta?"

"Ollut joka paikassa ja nähnyt jos jotakin!" vakuutti hän, kuivasti naurahtaen. "Aina poikasesta asti olen samoillut. Olen nähnyt paljon kummallistakin."

"Mikä on ollut kummallisinta?" kysyin.

"Ihmiset!" vastasi hän heti omituiseen, tuimaan sävyyn. "Eläimiä -- luontokappaleita -- en laske mukaan! Olen tutkinut ihmisluonnetta kaiken ikäni -- enkä ole vielä päässyt läheskään sen perille. Merkillistä!"

"Teillä on ollut seikkailuja?" vihjaisin.

"Seikkailuja!" huudahti hän, taaskin kuivasti naurahtaen. "Oh, niistä voisi kirjoittaa pari paksua nidosta. Minä olen niitä miehiä, joille aina sattuu seikkailuja. Minä... Hyväinen aika! Tässäkö jo taas?"

Hänellä oli syytä äkilliseen kummastukseensa. Juuri edessämme kuja kapeni ennenkuin päätyi maantielle; sen yli riippuvat puiden oksat tekivät sen pimeähköksikin. Tiheästä pensaikosta oikeallamme sukelsi esille kolme miestä, kolme isoa, lujarakenteista, rotevaa miestä, jotka lyöttäytyivät ympärillemme yhtä peloittavasti kuin päättäväisestikin.

Mutta en kiinnittänyt huomiotani niin paljon heidän liikkeisiinsä kuin ulkonäköön. Jokaisella oli omituinen huppukaulus -- se peitti täydellisesti pään ja hartiat, ulottuen vyötäisille asti. Pään yläpuolella se suipentui kärjeksi; kaksi pyöreätä reikää oli leikattu eteen, joista naamioitu voi katsella; molemmilla sivuillakin oli aukko, josta käsivarsi pistäytyi ulos. Vaikka melkolailla hätkähdinkin, panin kuitenkin merkille, että jokaisella miehistä oli neliniitinen villakankainen puku ja että hihat eivät olleet kurtussa. Kaiketikin olivat ahdistajamme hyvin pukeutuvia miehiä. Mutta sitäpaitsi havaitsimme jotakin muuta -- paljoa tärkeämpää. Jokainen piteli -- ilmeisesti hyvin asiallisesti -- automaattirevolveria.

Ensimmäisen huudahduksensa jälkeen mr Vandamarke seisoi aivan hiljaa. Kuulin hänen nopeasti vetävän henkeänsä. Sitten seurasi hetkisen äänettömyys, jonka pisin naamioiduista katkaisi.

"Mr Vandamarke", sanoi hän nopeasti, tempovalla äänellä. "Me sieppaamme teidät mukaamme! Me tarvitsemme teitä -- ja otamme myöskin nuoren toverinne, koska hän sattuu olemaan seurassanne. Älkää ryhtykö vastarintaan, niin teille ei tehdä mitään pahaa. Aluksi kysyn kursailematta: onko kummallakaan teistä aseita? Muistakaa, että voin teidät heti kohta tarkastuttaa!"

Mr Vandamarke päästi suustaan yhden sanan.

"Ei!"

"Minulla ei ole aseita", virkoin minä.

"Hyvä!" huudahti mies. "Sitten -- tuon kulman taakse autoomme! Kummallakaan teistä ei ole syytä pelkoon, mutta totella teidän täytyy. Noh -- rivakasti!"

Me marssimme -- eihän siinä muuta neuvoa ollut. Mutta mr Vandamarke kysyi olkansa yli:

"Minne?"

"Meidän asiamme!" vastasi iso mies. "Kuten sanottu -- älkää tehkö vastarintaa, mr Vandamarke, niin ei teille tapahdu mitään pahaa. Jo tänä yönä nukutte omassa vuoteessanne!"

Me käännyimme kulmasta. Siellä, maantien vieressä oli iso, voimakas, suljettu matka-auto. Meidät työnnettiin kursailematta autoon; kaksi miehistä, toinen sama, joka tähän asti oli ylläpitänyt keskustelua, seurasi meitä; kolmas hyppäsi eteen. Näin hänen asettuvan ajamaan, mistä minulle selvisi, että neljättä miestä ei ollut. Mutta vähän tilaisuutta meillä oli mitään nähdä, sillä heti kun me vangitsijoinemme olimme astuneet autoon, laskettiin verhot sivuilla ja edessä alas, enkä enää nähnyt ajajaa. Kaiketikin hän, kun meidät oli saatu varmaan talteen, riuhtaisi pois huppukauluksensa ja pukeutui tavalliseen asuunsa, jottei herättäisi huomiota. Oli miten oli, mutta minuutin kuluttua meidät kiidätettiin pois -- vangittuina ja häkkiin suljettuina.

Ajopeleissä oli juuri kylliksi valoa voidakseni nähdä nuo kaksi miestä, jotka istuivat meitä vastapäätä lähellä ovea kummallakin puolen. Mutta minä en kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan keskitin sen kokonaan matkamme suuntaan. Auto oli siihen astuessamme käännettynä etelään päin, ja eteläiseen suuntaan se lähti. Mutta muutaman minuutin perästä se kääntyi jyrkästi vasemmalle ja teki vähän myöhemmin yhtä jyrkän polven oikealle. Puolen tunnin kuluessa olimme kääntyneet niin monta kertaa, että jouduin ymmälle enkä voinut päättää, liikuimmeko itään, länteen, etelään vai pohjoiseen.

Äkkiä kiersi yksi pidättäjistämme sähkövalon palamaan. Silloin näin, että meitä kuljetettiin loistovaunussa, joka varmaan oli maksanut omistajalleen melkoisen rahasumman. Se oli iso, tilava kulkuneuvo ja siihen mahtui istumaan puoli tusinaa henkilöä. Sitäpaitsi se oli pehmeästi sisustettu ja varustettu kaikenlaisilla laitteilla, jotka tekivät oleskelun mukavaksi ja hauskaksi. Mutta turhaan etsin mitään kilpeä, nimipiirtoa tai muuta, mikä olisi ilmaissut omistajan. Sillä tavoin ei ollut enempää selkoa saatavissa kuin edessämme olevista synkistä hahmoista.

Kun saatiin valaistusta, kumartui mr Vandamarke, joka siihen asti oli istunut ääneti vieressäni, äkkiä päävartijamme puoleen.

"Koska näytte tuntevan perin hyvin asiani ja liikkumiseni", huomautti hän peittämättömän ivallisesti, "niin tiedätte kaiketi, että minulla on tytär?"

"Tiedämme sen varsin hyvin, mr Vandamarke", kuului miehen huulilta.

"Tyttäreni odottaa minua kotiin päivälliselle neljännestä yli seitsemän", sanoi mr Vandamarke. "Hän hätääntyisi kovin, jos minä en saapuisi."