Hienoston huvinäytelmä

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1917.

Englantilainen kirjailijapariskunta Agnes ja Egerton Castle on nyt kaksikymmentä vuotta julkaissut kaunokirjallisia tuotteita yksinomaan yhteisellä nimellä. Pääosa siinä työskentelyssä on kuitenkin mr. Castlella, joka on syntynyt v. 1858 ja sai hyvin monipuolisen kasvatuksen, aluksi Pariisin ja Glasgowin yliopistoissa, sittemmin Oxfordissa ja Cambridgessä luonnontieteiden tutkijana lisensiaatiksi asti, Lontoon lakiopiston kuuntelijana, sotakoulussa ja luutnanttina länsi-intialaisessa rykmentissä, kunnes tuli rannikkolaivaston sukellusveneiden insinöörikapteeniksi ja suuren sanomalehti-yhtymän johtajaksi. Hän on vaikutusvaltaisen brittiläisen Laivastoliiton varapresidentti, ja tuli muutamille suomalaisillekin tunneluksi v:n 1908 olympialaisista kisoista, brittiläisten miekka- ja sapelijoukkueiden johtajana. Alotettuaan kirjailijauransa miekkailua koskevilla tutkimuksilla, joista ensimäinen ilmestyi v. 1884, hän siirtyi v. 1891 romaanin ja näytelmän aloille ja sai avukseen v:sta 1898 vaimonsa. Ensimäisenä huomattavana kaunokirjallisena menestyksenä oli yhteistyön toinen tuote, nyt suomennettu "Hienoston huvinäytelmä" (The Bath Comedy), joka on myös kiertänyt todellisena näytelmänäkin, tekijäin sovittamana näyttämöä varten David Belascon kanssa.

Erityiseen aikaan ja piiriin kohdistuvalla sepittelyllään ovat Agnes ja Egerton Castle saavuttaneet laajan lukijakunnan muissakin sivistysmaissa, kuvaillessaan 18. vuosisadan jälkipuoliskon säätyläiselämää Ranskassa ja etenkin Englannissa. Onnistuneen sattuvasti he esittävät silloista ajanhenkeä ja kepeätä hienostelua tuohon ilmapiiriin sovittautuneen romanttisuuden valossa, joka viehättää nykyaikaista lukijaa silti luontevan todellisuuden tunnulla, vain paljoa erilaisemman kuin oikeastaan voisi aavistella pelkästä vuosisadan aikaerosta johtuvaksi. Noista teoksista, jotka tosiaan kykenevät selkeästi nostattamaan esille yleisen inhimillisyyden piirteitä menneisyyden seurusteluhyörinästä, on pari myöhempää muodostunut jonkunlaiseksi jatkoksi "Hienoston huvinäytelmälle", käsitellen osittain samoja elävästi esiteltyjä ja todella muistelmateoksista tavattuja yksilöitä; mielenkiintoisimpia näistä on veikeä oikuttelijatar, nuori leskirouva Kilty Bellairs, varsin perikuvallinen aikansa edustaja.

"Hienoston huvinäytelmän" näyttämö, vanha eteläenglantilainen Bathin kylpyläkaupunki, esiintyy kertomuksessa loistoajaltaan, kuningas Yrjö III:n päiviltä; nykyään se on vain vauras, hienosti rakennettu, hieman vanhanaikaisen arvokkaalta näyttävä liikekeskus, jonka sisäisessä elämässä ei enää ilmene jälkiä entisen brittiläisen ylhäisön ja valistuspiirin keikailevasta uljastelusta ja pikku sukkeluuksia pusertelevasta henkevyydestä. Ranskan vallankumouksen jälkeen antoi gallialainen esimerkki toisia suuntia julkiselle seurusteluelämälle koko sivistyneessä maailmassa, yleensä arkisemmalla perustalla.

V. H.-A.

I kohtaus.

-- Mitä? Suloinen lady Standish kyynelissä!

Rouva Kilty Bellairs keinutteli hentoa ruumistaan yhdellä jalalla ja loi ivallisen, hiukan halveksivan, mutta kuitenkin hyväluontoisen katseen huoneessa olevan toisen naisen solakkaan vartaloon. Tämä toinen makasi suullaan kullattujen jalkojen kannattelemalla satiinipohjaisella sohvalla ja nyyhkytti.

-- Kyyneleet, -- sanoi Kitty-rouva pyörähtäen kantapäällään katsellakseen kuvastimesta uuden väljän laahushameensa kuosia ja ihaillakseen sen siroja poimuja, joilla kapealta kadulta pitkään, hämärään huoneeseen tunkeutuneet auringonsäteet välkkyivät, -- kyyneleet, rakkaani, ellei itke viehättävästi (ja tiedä, että yksi tuhannesta ei siihen kykene), ovat ylellisyyttä, josta jokaisen arvonsa tuntevan naisen pitäisi kieltäytyä. Kas minä, -- ja Kitty-rouva nyppäsi puuteroitua kiharaa ja käänsi päätänsä kuin lintu vilkaistakseen vielä kerran kuvastimeen ennenkuin vaipui nojatuoliin ja vetäytyi lähemmäksi murheellista ystäväänsä, -- minä en ole vuodattanut kyyneltä senjälkeen kun menetin ensimäisen rakastajani, ja siitä on... en tahdo sanoa, montako vuotta. Olin tavattoman varhaiskypsä lapsi! Kun puhun kyyneleestä, muista, että se on kuvaannollista kieltä. Pois se, että kieltäisin pienen kastehelmen tenhon... yhden ainokaisen, jonka juuri voi sormenpäähän poimia ja joka juuri riittää hiukkasen kostuttamaan tunneherkkää silmää. Oh, se ei ole ainoastaan luvallista, vaan sitä on viljeltäväkin. Mutta tuollainen jollotus... kun nyyhkytykset tärisyttävät ruumistasi, kyyneleet kastelevat nenäliinasi likomäräksi ja saavat silmäsi punottamaan, nenästä puhumattakaan... hyi, hyi, se on aivan järjetöntä! No, -- lisäsi hän, äkkiä muuttaen äänensävynsä lempeäksi ja silittäen ystävänsä pieluksiin painunutta päätä, missä kauniit kutrit säteilivät rikkaina omassa päiväpaisteessaan, -- mikä nyt sitten on?

Lady Standish nousi verkalleen ja raukeasti istuvaan asentoon ja kohotti kasvonsa, joiden hienoa kauneutta intohimoisen surun kiihkeys tärveli. Hän katseli sumeilla sinisilmillään Kitty-rouvan täyteläisiä, hymykuoppaisia poskia.

-- Ah! -- hengähti hän huokauksen mukana, joka oli kostea kuin huhtikuun tuulahdus ja myöhästyneen nyyhkytyksen katkaisema. -- Ah, tässä näet maailman onnettomimman naisen! Ah, sydämeni on särkynyt!

Nenäliina, joka todellakin oli aivan kelvottomaksi lionnut, nousi taaskin kiihkeästi noille kyynelistä tulviville silmille.

-- Hyväinen aika, -- huudahti kaunis leski, -- et voisi näyttää surkeammalta, jos sinulla olisi isorokko! Ja olet ollut vasta kolme kuukautta naimisissa!

-- Voi minua! -- vaikeroitsi lady Standish.

-- Vai niin, -- virkkoi Kitty-rouva, -- onko hän taas ollut häijy? Tule itkemään povelleni, Julia. Mistä on kysymys? Suuteliko hän otsaasi huultesi asemesta? Tai sanoiko hän: "tuhat tulimmaista, madam!" kaataessasi teekupin hänen liivilleen? Vai vallanko hän, se hirviö... oi, eihän se ole mahdollista, mutta miehet ovat nyt sellaisia... vallanko hän rohkeni kuiskata, että lady Caroline näytti... siedettävältä eilen illalla?

Lady Standish nousi jaloilleen, mytistäen nenäliinansa pienessä kädessään, ja katseli ystäväänsä hurjalla traagillisella surulla.

-- On turhaa sulkea silmiäni, -- sanoi hän. -- Herkeä minua pistelemästä, hyvä rouva Bellairs. Minun täytyy katsoa totuutta suoraan silmiin! Puolisoni ei minua enää rakasta. Oi, Kitty, Kitty, -- hän vaipui hyvin nopeasti murhenäytelmän korkeudesta, hyrskähtäen jälleen itkun ulinaan, -- eikö se ole surullista? Olen koettanut, sen taivas tietää, voittaa hänet takaisin hellimmällä rakkaudella, säälittävimmällä vetoamisella. Hän on nähnyt minun itkevän, kaihosta riutuvan. "Riistämällä minulta rakkautesi", olen hänelle sanonut, "riistät minulta elämän". Ja hän, hän... oi, miten voin sen sinulle kertoa! Päivä päivältä hän on seurassani yhä vähemmän ja vähemmän. Hän käy ulkona muiden kanssa. Hän uhraa iltansa vieraille... niin, vieläpä puolet öistänsäkin, ja minä saan sillaikaa nyyhkyttää itseni uneen kotona. Näin häntä tänään vain kaksi minuuttia... se tapahtui puoli tuntia sitten. Hän astui tänne luokseni, näyttäen, ah Kitty!... näyttäen sellaiselta kuin vain hän voi näyttää, miesten komeimmalta ja siroimmalta. Minä laulelin, livertelin kuin lintu-rukka liverrellee, kun se koettaa houkutella kumppaniaan pesäänsä. Hän astui huoneen läpi sanaa sanomatta, olematta minua huomaavinansakaan, vaikka hän ennen aina sanoi, että oli taivaallista istua kuuntelemassa ääntäni. "Mitä!" huudahdin, kun hän ehti ovelle, "eikö sanaakaan Julia-paralle?" Tuon sydämestäni kirvonneen huudahduksen kuullessaan, Kilty, hän kääntyi rypistäen otsaansa ja sanoi... oi, oi, oi!

-- Haa, -- virkkoi Kitty-rouva, -- mitä hän sanoi? -- "Taivas varjelkoon mies-poloista", hymähti hän itsekseen; "tuo nainen on lähde!"

-- Hän sanoi, -- nyyhkytti Julia, -- "eikö mies saa edes lähteä kävelylle?" Ah, kunpa olisit kuullut hänen kylmän, välinpitämättömän sävynsä, niin olisit ymmärtänyt, miten se viilsi sydäntäni. Minä riensin hänen luokseen, laskin käteni hänen hihalleen, ja hän sanoi...

Taaskin suru tukehdutti Julian.

-- No, mitä hän sanoi?

-- Hän sanoi... voi, voi... hän sanoi: "Julia, älä käpälöi minua."

Rouva Kitty Bellairs, Bathin juhlittu kaunotar, ihailijoittensa mielestä koko Englannin viehättävin nainen ja säihkyvän sukkela, nauroi hiljaa itsekseen, nousi sitte tuoliltaan, tarttui solakkaa ystävätärtään olkapäistä ja marssitti hänet kuvastimen eteen.

-- Katsohan itseäsi, -- sanoi hän, -- ja katso minua.

Lady Standish säpsähti. Vastakohta hänen oman epäjärjestykseen joutuneen tukkansa, juovittuneiden, turvonneiden kasvojensa, siistimättömän aamupukunsa ja vieressään seisovan olennon kukoistavan täydellisyyden välillä oli enemmän kuin hän sieti nähdä. Yksityiskohtia myöten virheettömän kauniina kuin puutarhaneilikka Kitty Bellars hymyili hempeästi omalle kuvallensa.

-- Rakkaani, -- virkkoi hän, -- minulla on näiden viimeisten kolmen vuoden ajalla ollut kolmekymmentäseitsemän tunnustautunutta ihailijaa, eikä ainoakaan ole minuun vielä väsynyt. Bellairs-poloinen, -- sanoi hän keveästi huoahtaen, -- oli ollut kaksissa naimisissa ennen minua ja kuollessaan hän oli yhtä vaille seitsemänkymmentä, mutta viime hengenvedossaan hän vakuutti minulle, että minä hänelle kaiken ilon tuotin, mitä hän koskaan oli tuntenut.

Lady Standish lakkasi itkemästä äkkiä kuin olisivat hänen kyyneleensä koneellisesti ehtyneet. Hän katseli vakavasti leskeä.

-- No, lapseni, -- jatkoi rouva Bellairs kuudenkolmatta ikävuotensa mahtipontisuudella, -- olemme nyt olleet tuttavia neljä viikkoa, ja olet useammin kuin kerran kunnioittanut minua sanomalla, että pidät minua ystävänäsi.

-- Se on totta, -- myönsi lady Standish.

-- Kuuntele minua sitte. Miesten kanssa seurustellessa on kolme tärkeätä sääntöä vaarin otettava. Ensimäiseen sisältyy lukemattomia pikkuseikkoja, mutta lyhyesti ja ylimalkaisesti se kuuluu näin: Älä ole koskaan yksitoikkoinen! Toinen sääntö: Älä koskaan anna miehen olla itsestäsi liian varma! Oi, se on ihmeellisen viisas ohje; mieti sitä. Kolmas: Älä koskaan, älä milloinkaan salli hänen huomata miten... hm, miten vähän rakastettavalta voit näyttää! So, so, sinä olet sievempi nainen kuin minä, mutta et silloin, kun olet itkeä tillitellyt ja esiinnyt ärtyisänä.

Lady Standish istuutui äkkiä ikäänkuin jäsenensä eivät enää olisi häntä kannattaneet. Hän katsahti kattoon kyynelten sumentamilla silmillä.

-- Sanohan, -- tiedusti Kitty-rouva tutkivasti kuin tuomari, -- montako kertaa päivässä kerrot sille onnettomalle, että häntä rakastat? Ja vielä pahempaa, montako kertaa päivässä vaadit häntä vakuuttamaan rakkauttansa sinulle? Väitän, että se on kylliksi ajamaan hänet korttipeliin tai juoppouden helmaan... tai johonkin muuhun helmaan, mikä on vielä tuhat kertaa pahempaa! Ja sanohan, jos tuhlaat kaiken, mitä sinulla on, tyhjentäen kukkarosi, niin luuletko, että kukkarosi siitä muuttuu hyvin arvokkaaksi omaisuudeksi? Se on vain palanen nahkaa. Ei, ei, säilytä kultasi ja jakele sitä vain murunen kerrallaan, äläkä anna sitä ollenkaan, ellet saa täyttä vastinetta. Oh, -- huudahti Kitty suuttumuksen heleän ruson kohotessa näkyviin hänen punaisen kasvomaalinsa läpi, -- ihmettelen, että naiset ovatkin sellaisia hupsuja... esittävät palvelijattaren osaa, missä heidän pitäisi valtijattarina käskeä, heittävät pois pyytämättä, mitä heidän tulisi erinä jaella vain polvillaan rukoileville! Onko kukaan mies minulta saanut anomatonta tunnustusta? Olenko koskaan suonut hartaimmallekaan rakastajalle muuta kuin sanasen "ehkä" tai "kukaties", hymyn, kasvonvärähdyksen, sormenpään? (Mitä ne minulta ovat varastaneet, en tietenkään ole antanut! Ja sitäpaitsi ei se tunnu siellä eikä täällä.) Ja, paras lady Standish, milloin olet lakannut käyttämästä ihomaalia, kähertämästä ja puuteroimasta tukkaasi, pitämästä säädyllistä aamupukua, muodinmukaista laahushametta, korkokenkiä sievissä jaloissasi, jalokiveä korvassasi ja tilkkutäplää leuassasi?