Ritari d'Harmental: Historiallinen romaani holhoushallituksen ajoilta

Maaliskuun 22. päivänä armon vuonna 1718, eräs ylhäisen näköinen nuori herrasmies — iältään kahdenkymmenenkuuden ja -kahdeksan välillä — viivyskeli kauniin espanjalaisratsun selässä Pont-Neuf-sillan Quai de l'École-rantakadun puoleisessa päässä kello kahdeksan tienoissa aamulla. Hän istui satulassa niin suoraryhtisenä ja vakaana, että olisi voinut luulla messire[1] Voyer d'Argensonin, valtakunnan poliisivoimien kenraaliluutnantin, asettaneen hänet sinne vartiopalvelukseen.

Puolisen tuntia hänen katseensa harhaili ympäristössä ja vilkaisi usean kerran kärsimättömästi La Samaritainen pumppuhuoneen kelloa, mutta kiintyi sitten ilmeisen tyytyväisenä erääseen henkilöön, joka Dauphine-aukiolta tullen teki puolikäännöksen oikeaan ja asteli häntä kohti.

Nuoren ratsumiehen huomion oli herättänyt pitkä mies. Hän ei käyttänyt muodin mukaisesti peruukkia tuuheilla mustilla hiuksillaan, joiden seassa jo näkyi harmaitakin hapsia. Puku oli puolittain porvarillinen, puolittain sotilaallinen, ja sitä koristi olkaruusuke, jonka alkuaan tummanpunainen väri oli sateiden liottamana ja auringon paahtelemana kauhtunut punaisenkellertäväksi. Lisäksi hänellä oli aseistuksena pitkä, viistoon kiinnitetty miekka, joka huiteli hänen pohkeitaan.

Miehen saattoi päätellä neljänkymmenenviiden tai -kuuden vuoden ikäiseksi, ja hänen kävellessään keskellä katukäytävää verkkaisesti huojutellen lanteitaan, toisella kädellä sivellen viiksiään ja toisella viittoen ajopelejä sivuuttamaan etäämmältä, hänen kasvonpiirteensä, käyntinsä, ryhtinsä, koko olemuksensa ilmaisi sellaista häpeilemätöntä huolettomuutta, että tarkkaileva ratsastaja väkisinkin hymyillen mutisi itsekseen:

— Tuostapa taidan saada!

Tätä otaksumaansa koetellakseen nuori aatelismies suuntasi ratsunsa suoraan tulijaa kohti, ilmeisesti aikoen puhutella. Nähdessään tuntemattoman haluavan häneltä jotakin jälkimmäinen seisahtui pumppuhuoneen kohdalle, siirsi oikean jalkansa kolmanteen miekkailuasentoon ja siveli toisella kädellä yhä viiksiään, mutta laski toisen käden miekkansa nupille, odottaen mitä toisella oli sanottavana.

Nuori aatelismies pysäytti hevosensa hänen eteensä ja virkkoi kohottaen kätensä hatunreunaan:

— Monsieur, päättelen sävystänne ja esiintymisestänne, että olette jalosukuinen. Enhän erehdy.

— Ette, monsieur! vastasi puhuteltu tähän omituiseen tiedusteluun, hänkin vuorostaan koskettaen hattuaan tervehdykseksi. — On tosiaan hauskaa, että sävyni ja esiintymiseni puhuvat puolestani, ja jos katsotte asianmukaiseksi suoda minulle arvoasemani, niin voitte minua puhutella kapteeniksi.

— Olen iloinen siitä, että olette soturi, monsieur, jatkoi ratsastaja kumartaen jälleen. — Se on minulle lisätakeena, että te ette mitenkään jättäisi herrasmiestä pulaan.

— En varmasti, kunhan herrasmies ei sentään tahdo vedota kukkarooni, sillä minä tunnustan teille avomielisesti, että olen juuri jättänyt viimeisen écuni[2] erääseen Port de la Tournellen[3] kapakkaan.

— Asia ei koske kukkaroanne, kapteeni, vaan päin vastoin pyydän saada vakuuttaa, että omani on teidän käytettävissänne.

— Kenen kanssa minulla on kunnia puhua, kysyi kapteeni ilmeisesti ilahtuen tästä vastauksesta. — Mitä voin tehdä mieliksenne?

— Olen paroni René de Valef, ilmoitti ratsastaja.

— Anteeksi, herra paroni, tokaisi kapteeni, — luulen Flanderin sodissa kuulleeni sen nimisestä suvusta.

— Kuulun juuri siihen, monsieur, olen syntynyt Liègessä.

Keskustelijat tervehtivät jälleen toisiansa.

— Asiani johtuu siitä, jatkoi paroni de Valef, — että läheinen ystäväni chevalier[4] Raoul d'Harmental viime yönä minun seurassani sai niskoilleen pahan riidan, jonka ratkaisuksi joudutaan tänä aamuna miekkasille. Vastustajiamme oli kolme ja meitä vain kaksi. Niinpä nyt aamulla pistäydyin markiisi de Gacén ja sitten kreivi de Surgisin luona, mutta kovaksi onneksi ei kumpikaan ollut viettänyt yötä vuoteessaan. Selkkauksen selvitystä ei voinut lykätäkään, koska minun täytyy kahden tunnin kuluessa lähteä matkalle Espanjaan. Välttämättömän kolmannen miehen puutteessa päätin sijoittua Pont-Neufille, vedotakseni ensimmäiseen paikalle sattuvaan herrasmieheen. Siten tulin kääntyneeksi teidän puoleenne.

— Ja siinä teitte hyvin! Tuohon käteen, paroni. Minä olen puolellanne. Ja saanko kysyä, mikä hetki sovittiin kohtaukselle?

— Puoli kymmenen aamulla.

— Missä se tapahtuu?

— Maillot-portin luona.

— Hitto, nyt ei ole liiaksi aikaa! Mutta te olette ratsain ja minä jalkaisin. Miten järjestäisimme tämän?

— Ehkä suvaitsette nousta lautasille, kapteeni.

— Kernaasti, herra paroni.

— Huomautan vain, lisäsi nuori aatelismies, ja hänen huulillaan karehti hymyn häive, — että hevoseni on hieman vauhko.

— Käsitänhän minä sen, sanoi kapteeni peräytyen askeleen ja luoden uljaaseen eläimeen tuntijan silmäyksen. — Ellen pahasti erehdy, se on syntynyt Granadan ja Sierra Morenan vuoristojen välimailla. Minulla oli tuollainen Almanzan sotaretkellä, ja pelkästään polvieni puserruksella minä useasti taltutin sen lauhkeaksi kuin lampaan kun se tahtoi riistäytyä nelistämään.

— Ei sitten hätää. Ratsaille siis, kapteeni, ja Maillot-portille!

— Tässä olen, herra paroni.

Ja käyttämättä jalustinta, jonka nuori aatelismies jätti häntä varten vapaaksi, kapteeni pääsi lautasille yhdellä ponnahduksella.

Paroni ei ollut varoittanut suotta. Hänen ratsunsa ei ollut tottunut noin painavaan taakkaan ja yritti heti vapautua siitä. Mutta kapteenikaan ei ollut puhunut perättömiä ja eläin tunsi piankin tavanneensa väkevämpänsä. Tehtyään pari kolme hypähdystä, joista oli ainoana tuloksena ratsastajien taitavuuden ilmeneminen ohikulkijain katseille, se näki parhaaksi todella ja painui täyttä ravia Quai de l'Écolelle, joka tähän aikaan oli pelkkä satama-alue. Samaa vauhtia se jatkoi Louvren ja Tuileriesin rantakaduille, ulos Conférence-portista, ja jättäen vasemmalle Versaillesin viertotien se eteni pitkin Champs-Élyséesin mahtavaa puistokatua. Tämä johtaa nykyään Place de l'Étoilen riemuportille. Pont d'Antin-sillalle tultaessa paroni de Valef hiukan hiljensi juoksua, huomatessaan heidän hyvin ehtivän Maillot-portille määrähetkeksi. Kapteeni käytti hyväkseen tätä rauhaisampaa tilaisuutta.

— Nyt, monsieur, hän virkkoi, — voinko tungettelematta kysyä teiltä, mikä on tappelumme aiheena? Ymmärtänette, että tarvitsisin valaistusta siihen seikkaan, osatakseni sovittaa käyttäytymiseni vastustajaani kohtaan ja tietääkseni, kannattaako hänet tappaa.

— Huomautuksenne on varsin asiallinen, kapteeni, vastasi paroni. — Kerron koko riidan. Me illastimme eilen La Fillonin kapakassa. Tottahan tunnette sen naikkosen, kapteeni?

Totta tosiaan, minähän hänet toimitin seurapiiriin, vuonna 1705, ennen kuin lähdin sotaretkille Italiaan.

— No, voittepa kehua kasvattaneenne oppilaan, joka tuottaa teille kunniaa, kapteeni! sanoi paroni nauraen. — Siellä siis istuimme illallisella kahden kesken, d'Harmental ja minä.

— Ilman ainoatakaan kauniin sukupuolen edustajaa? kummeksui kapteeni.

— Niin, hyväinen aika, niin! Minun täytyy huomauttaa, että d'Harmentalissa on munkkimaisuuden vikaa. Hän käy La Fillonilla ainoastaan jotta häntä ei piikiteltäisi sen paikan kaihtamisesta, ja rakastaa vain yhtä naista kerrallaan. Nykyään hän on kiintyneenä pikku d'Averneen, kaartinluutnantin puolisoon.

— Hyvä on.

— Keskustellessamme siinä yhtä ja toista kuului viereiseen aitioon tulevan hilpeä seurue. Kun keskustelumme koski yksityisiä asioita, me vaikenimme, siten tahtomattamme joutuen kuuntelemaan naapurien puhelua. Mutta sattuman leikki on niin kummallista, että he juttelivat juuri samasta aiheesta, jota meidän ei olisi sopinut kuulla käsiteltävän.

— Chevalierin rakastajattaresta, kenties?