Ylämaan kansa

Esipuhe. Aavikkojen harhailijat. Mac Phairrsonin onnellinen perhe. Ison Aution järvellä. Sarvas siellä, kontio täällä. Lumen valta-aikana. Puna-McWhan kesytys. Melindy ja ilvekset. Rouva Gammitin porsas. Mustan veden pata. Talven rautainen reuna. Syvyyden satimessa. Rouva Gammit ja piikkisiat. Melindy ja kevätkarhu. Kujanjuoksu kulovalkeassa. Oveen kolkuttava hirvi.

Esipuhe.

Uusi Brunswick, jossa Robertsin, samoin kuin monet Setoninkin, kertomukset liikkuvat, on parhaiten luonnontilassa säilyneitä osia Pohjois-Amerikasta, lukuunottamatta kylmää pohjolaa.

Tämä on sitä omituisempaa, kun tuo maa on kaikkein varhaimmin tunnettuja osia siitä. Näille rannoille saapui Grönlannista Punaisen Eerikin heimo jo ensimäisen vuosituhannen lopulla, nimittäen sen Viinimaaksi paljon paremmalla syyllä kuin uuden hyisen kotinsa Grönlanniksi. Cabot, Cartier vakoilivat näitä rantoja vähän myöhemmin kuin Columbus Keski-Amerikkaa, ranskalaiset perustivat sinne, Akadiaansa, ensimäisen siirtokuntansa, josta tämän maan väestö yhä vieläkin on suureksi osaksi ranskalaista.

Siitä huolimatta ei asutus tahtonut päästä Uudessa Brunswickissä varttumaan. Suurena syynä siihen olivat ainaiset sodat, joiden jalkoihin se joutui. Toiseksi ei sen kautta kulkenut maanosan sisuksiin valtaväylää, joka olisi voinut Pyhän Laurentin mahtavan jokireitin kanssa kilpailla, eikä se luonnonrikkauksien puolesta taas voinut kilpailla Uuden Englannin leutojen, rikkaitten maitten kanssa.

Ja sotain lakattua taas se ei voinut tarjota kyllin voimallisia viehätyksiä poikkeuttaakseen puoleensa siirtolaistulvaa, joka pyrki yhä kauemmaksi ja kauemmaksi länteen valtaamaan sen odottavia rikkauksia, riistaa, hyvää maata ja tarumaisia kulta-aarteita. Päinvastoin jätti moni Akadiankin poika maansa lähteäkseen sinne uutta rikkaampaa kotia perustamaan.

Niinpä ovat Uuden Brunswickin sisäosat suureksi osaksi pysyneet asumattomina, suuret salot säilyttäneet monenlaisen riistansa, joet, kosket oivat kalansa. Tukinhakkaajat vain ovat sen sisäosiin tunkeutuneet ja urheilijat, ja viime aikoina uudisasukkaatkin, jotka ylämaan metsiin ovat raivanneet itselleen uudisasutuksia. Riista on suojelevan lainsäädännön turvissa jopa lisääntynytkin, niin että tätä suurta niemimaata nykyään voimme pitää suurena luonnonpuistona, vaikkapa metsästystä ei olekaan kokonaan kielletty.

Uuden Brunswickin sisäosat lukemattomine jokineen ovat urheilijain ja kesäretkeilijäin luvattu maa, eikä kumma, että luontoa ja sen elämää kuvaavat kynäniekatkin ovat sinne askelensa kääntäneet. Missäpä muualla olisi Amerikan lauhkeissa itäosissa enää maata, joka olisi samaan määrään säilynyt luonnontilassa.

Samalla on sikäläinen harva asutus saanut vakaantuneisuuden leiman, joka Amerikan kiireellisessä riennossa on yhtä harvinainen ja yhtä suuressa määrin taiteilijaakin houkutteleva.

Suomentaja.

AAVIKKOJEN HARHAILIJAT.

Paksulta savua kurkussaan ja liekkien humu korvissaan Pekka Noel heräsi, vapisi kuin painajaisen kouristuksissa. Ja siinä samassa hän tunsi kasvojansa polttavan. Koko mökki oli tulessa. Vuoteestaan ponnistaen, peitot perässään vetäen hän juoksi ovelle, repäisi sen auki ja karkasi ulos hankeen.

Mutta aito salolaisena ja kaikin puolin yhtä valppaana kuin metsän omat asukkaat, hän älysi asian melkein ennen kuin vielä ruumiskaan valveutui, ja vaistot olivat vielä älyäkin sukkelammat. Autius ja erämaan hirmuinen kylmyys olivat nykäisseet häntä kylkeen tälläkin kammon hetkellä. Karatessaan ulos paon epätoivossa hän oli paitsi peitteitään hairaissut päänalustansa äärestä pyssynsä ja patruunavyönsä, vieläpä jalkopäästä mokkasiininsakin ja paksun päällystakkinsa. Ylämaan tavan mukaan hän oli nukkunut melkein täysissä pukimissa.

Hän seisoi nyt ulkona lumessa ja katseli kärventynein, kirvelevin silmäluomin pöksänsä tuhoutumista. Sekunnin tai pari hän tuijotti kapistuksiin, joita sylissään puristi, ja ihmetteli, kuinka hän oli tullut ajoissa muistaneeksi. Hoksaten sitten ja hätääntyen, että hän tarvitsi muutakin kuin vaatteet ja rihlan, hän nakkasi ne lumelle ja hyökkäsi takaisin mökkiin, jos ehkä ennättäisi pelastaa siankinkun, taikka jonkun paksuista erämiehen limpuistaan. Mutta ennenkuin hän pääsi ovelle, puski siitä ulos hulmuava liekki syösten hänet puolisokeana takaisin. Kuopaisten lunta molempiin kouriinsa hän painoi siihen kasvonsa tuskia lieventääkseen. Sitten hän vähän pudisteli itseään, kantoi tyynesti pelastamansa aarteet riittävän kauas palosta ja istahti peitteille mokkasiineja jalkaansa vetämään.

Kun hänellä jalassa oli vain paksut sukat, niin olivat ne vähällä paleltua, vaikka muu ruumis paahtui palon kuumuudessa. Aamuvalkeamaan oli vielä pari tuntia. Ei pienintäkään ilman henkäystä tuntunut, vaan liekit karkailivat suoraan ilmaan, töhryisen punaisina ja kirkkaan keltaisina toisiinsa punoutuen, siellä täällä sinipunertavan valkoisiakin kieliä sekaan tuikahdellen. Ulompana palon kuumuutta vankka metsä terävästi naksahteli kovassa pakkasessa. Oli tosiaan niin kylmä, että miehen siinä seistessä ja katsellessa vähäisen, yksinäisen tupansa tuhoutumista ja vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään kuumoittavia kasvojaan varjostaessa, hänen selkänsä oli jäätyä.

Ihminen, joka elelee aikansa metsän yksinäisyydessä, käy helposti filosofiksi. Pekka Noel oli filosofi. Sen sijaan että hän olisi ruvennut ajattelemaan tätä suurta onnettomuutta, hän muistelikin hyvää onneaan, kun oli pelastunut pöksästä hengissä. Pukiessaan päällystakin ylleen hän mielihyvällä totesi, että sen avarissa taskuissa oli tulitikkuja, tupakkaa, piippu, jykevä linkkuveitsi ja rukkaset. Ruokaa hänellä ei ollut. Lähimpään kylään oli sata mailia, viisikymmentä tai kuusikymmentä lähimpään tukkilaisleiriin. Lunta oli paria kyynärää vahvalta ja se oli pehmeätä. Ja hänen kunnon lumikenkänsä, joiden päällä nämä matkat ja vaikeudet olisivat olleet aivan joutavanpäiväiset, ne ylläpitivät nyt paloa. Mutta siitä huolimatta hänen mielestään olisi voinut käydä vielä paljon hullumminkin. Entä jos hän olisikin pelastunut vain paljain jaloin? Tästä ajatuksesta hän muisti, kuinka pahoin hänen jalkojaan todella parhaillaan paleli. Niin aina, hyvähän tämä oli ollut mökki ja hyvin häntä suojellut. Tästä lähtien siitä kyllä ei enää ollut asuttavaksi, mutta hyötyä hän tahtoi siitä viimeiseen saakka. Hän latoi peitteensä huolellisesti vahvan kannon suojaan ja kävi niiden päälle istumaan. Sitten hän pani piippuunsa, sytytti sen, nojautui taapäin mukavaan asentoon ja ojensi jalkansa paloon päin. Joutuihan tästä liikkeelle lähtemään, antoipa tuon nyt palaa pohjiaan myöten. Olkoon koti koti, niin kauan kuin siitä on vähänkään jäljellä.

Kovana kuin teräs ja kuulakkaana kuin lasi alkoi varhaisin salaperäinen aamuharmaa ikipuitten keskeltä selvitellä omituisia näköaloja ja samalla palokin riutui. Mökistä ei ollut jäljellä kuin tuhkaläjä, siellä täällä hirren pätkiä, joissa liekit vielä lepattelivat, ja vähäisen savupiipun rauniot hehkuvan punaisina pystyssä töröttämässä. Paikalla kuin rauniot olivat sen verran jäähtyneet, että niitä saattoi lähestyä, etsi Pekka tuoreen seipään ja alkoi sillä vakaasti penkoa. Hänellä oli monenlaisia epämääräisiä toiveita. Kirvestään ja peltikattilaansa hän varsinkin olisi tarvinnut ja jotakin syömisen puolta. Kirvestä ei kuitenkaan löytynyt mistään, ei ainakaan semmoisella etsinnällä, mikä tässä oli mahdollinen. Kaikki peltiastiat ilmeisestikin olivat hajonneet tai sulaneet. Mutta sai hän sentään seipäällään selvitellyksi nyrkin kokoisen, mustan, hiiltyneen kimpaleen, joka tuoksahti syötävälle. Kaavittuaan päältä palaneen huolellisesti hän huomasi, että se oli kinkun jäännös. Pekka kävi aamiaiseensa käsiksi melkein yhtä vähillä tempuilla kuin nälkäinen susi, sillä kurkihirren menetys oli tuntuvasti lyhentänyt sitä välimatkaa, jonka hän oli eläinkunnasta edellä. Syötyään palaneen kinkun palan ja janonsa sammutettuaan vedellä, jota hän puoleksi sulaneesta lumesta puristi tuohiseen, hän kääri peitteensä käteväksi mytyksi, kohautti olkapäitään ja lähti pyrkimään Conroyn leirille, joka oli viidenkymmenen mailin päässä lounaan ilmalla.

Nyt vasta Pekka Noel alkoi ajatella niitä vaaroja, jotka hänen oli voitettava. Lumikengittään hän huomasi olevansa aivan saatuna. Polulla oli lunta kolmesta neljään jalkaan ja se oli pehmyttä. Ei ollut ollut suojia eikä kovia tuuliakaan, jotka olisivat sen kovettaneet. Kaaleltuaan pari-, kolmesataa syltä hänen täytyi pysähtyä lepäämään, maahan kyyristyen. Tuimasta pakkasesta huolimatta hänen pian tuli niin lämmin, että hiki tippui. Pari tuntia näin aherrettuaan hän tunsi polttavaa janoa. Hänellä ei ollut mitään, missä olisi lumen sulattanut; tarpeetonta mainitakaan, ettei hän ruvennut lunta syömään, sen hän tiesi varoa. Mutta hän keksi keinon, josta jo kannatti kehaistakin itseään. Sytytettyään polun viereen, valtavan hemlokki-kuusen suojaan tulen hän riisui punaisen puuvillaisen kaulahuivinsa, pani sen lunta täyteen ja piti sitä valkean päällä. Lumen ruvetessa sulamaan hän puristi siitä runsaan vesivirran. Mutta ah! se vesivirta ei väriltään ollut kovin houkutteleva. Hän totesi, ja se häntä vähän hävetti, ettei hän ollut tullut pesseeksi kaulahuiviaan — niin, eipä häntä haluttanut sanoa, kuinka moneen aikaan. Huolimatta karttavasta janostaan hän sen vuoksi jatkoi lumen sulattamista, kunnes vesi juoksi jotakuinkin puhtaana. Sitten hän joi kärsivällisesti ja sen päälle poltti kolme piipullista käryävää mustaa tupakkaa sen vankan aterian sijasta, jota hänen vatsansa vaati.

Koko purevan hiljaisen päivän hän vakaasti kaaloi eteenpäin, silloin tällöin aina vähän vyötään kiristäen ja kaiken aikaa nälkäisin silmin vaanien, eikö näkyisi minkäänlaista riistaa. Hän toivoi jänöä, lintua taikka lihavaa piikkisikaa; mutta vaihteen vuoksi hän olisi pistänyt mahalaukkuunsa vaikkapa minkinkin suonikkaat lihat ja pitänyt sitä onnenpotkauksena. Auringonlaskun aikaan hän tuli laajan paljaan maan reunalle, jolle riutuva länsi ihannoiden valoi haaleata kultaansa ja autiota purppuraansa. Itää kohti juoksi matala kannas, jonka takavuosina kulo oli polttanut ja jolla nyt harvassa törötti aavemaisia keloja, kuivin paljain latvoin säälin tuntematonta taivasta rukoillen. Tämä oli Ison aavikon pää. Kovin Pekka Noelin mieltä kaiveli, jopa kuin pelon puuska käännälti, kun hän huomasi koko pitkän päivän ponnisteltuaan kulkeneensa vain viisitoista mailia. Ja häntä vaivasi kalvava nälkä. Niin, mutta hän oli liian väsynyt jaksaakseen sinä päivänä pidemmälle; ja kun ei ollut, mitä syödä, niin parasta kai oli ruveta maata. Ensin hän kuitenkin päästeli irti mokkasiiniensa nauhat ja viritti niistä jäniksen jäljille muutaman askelen päähän kuusikkoon kömpelön paulan. Metsän reunalla seisoi synkkä rintama kuusia ja aivan niiden alle hän tuulensuojan puolelle kuopi lumeen syvän haudan. Haudan toiseen päähän hän rakensi pienoisen tulen murtamastaan lahosta puusta ja tuoreista koivun vesoista, joita hän linkkuveitsellään vaivalloisesti katkoi lyhyiksi kalikoiksi. Haudan viereen hän käden ulottuviin pinosi kasaan lahoa ja tuoretta puuta sekaisin. Haudan pohjalle, kyynärän päähän tulesta, latoi kuutta tuumaa vahvalta kuusen oksia, jotta niistä tuli kuiva, joustava vuode.